Lauantai-illan mietteitä

Kaikenlaista sitä ihimisellä juolahtaa mieleen ko pyörittää tätä elämää tässä etiäpäin. Meinasin sanoa, että arkea, mutta ei kait lauantaita ihan lasketa arjeksi. Olen itsenäisyyspäivän jälijiltä ihan viikonpäivissä sekasin, vaikkei se arki ja viikonloppu hirviästi meikäläisen elämässä tällä hetkellä näykään, päin vastoin, hämärtyy ihan totaalisesti siipan töitten ja oman kotoilun takia.

Mutta asiaan. Kannoin päivällä hauikset (hahha) pinkeinä taas puita sisälle pennun nukkuessa vaunuissa ja siinä sitten tuumailin, että jahka meillä joskus on toimiva maalämpö, niin tyytyväisenä väännän termostaattia isommalle, jos meinaa palella. Ja tuumasin että on se kyllä elämä sitten niin heleppoa, ko lämpö tulee napista painamalla. Mikä johdatti minut sitten perimmäisen ajatuksen äärelle; nimittäin pitääkö elämän aina olla niin heleppoa? Että lämpöä tulee ko vääntää nupista eikä tarvi sen kummemmin asiaa ajatella?

Esikoisen ensimmäiset elinkuukau'et ja ensimmäinen talavi on sujunu aikalailla toisin ko oppikirjat käskis tai itekään oli suunnitellu, nimittäin remontin keskellä, keskeneräisessä huushollissa arkea pyörittäen. Syksyn tullen lämmitysmuodoksi on vakiintunut leivinuuni (koska, myönnettäköön, sissi ja pihi sisälläni ei ole taipunut patterien päälle pistämiseen kuin kerran yläkerrassa, eikä se tällä hetkellä ole kait mahollistakaan). Niille, joille konsepti ei ole tuttu: leivinuuniin tarvitsee kantaa pihan perältä puut, joilla sitä sitten lämmitetään. Puuta pitää olla riittävästi, yhellä lämmityksellä mielellään pari pesällistä. Lisäksi lämmityshommaan sisältyy omat kommervenkkinsä, kuten se, että a) puut pitää saada ihan ensimmäiseksi syttymään (älä unoha avata peltiä) b) sitä puuta pitää aina silloin tällöin lisätä ja muistaa säätää vetoa sopivaksi) c) kun on lämmitetty tarpeeksi, veetään hiilet uunista ja suljetaan pelti, avataan häkäpelti (tässä vaiheessa kuumaa uunia on mahollista hyödyntää ruuanlaitossa ja leivonnassa, mitä itse olen kyllä tehenyt toistaiseksi surkiat nolla kertaa) d) jossain vaiheessa on suotavaa muistaa sulukia häkäpelti, ettei harakat pääse pitämään bileitä piipulla (ei liian aikaisin, koska häkämyrkytys on no no) e) ulukona vallitsevan säätilan mukaan tämä rumba on suoritettava aina uudelleen, välillä päivittäin.

No, minulle konsepti on tuttu jo kotoota ja tässä syksyn/talaven aikana meikäläisestä on kehkeytynyt meleko hyvä leivinuunin lämmittäjä. Menee melekeen vasemmalla käjellä siinä sivussa. Kuten ylempänä kuvasin, lämpö ei kuitenkaan tule ihan nappia painamalla ja voisipa sanoa, että kohta 5 kk ikäisen naperon osittais-yyhoona keskeneräisessä omakotitalossa koiran kanssa se voi ajoittain olla jopa vaikiaa. Kuormittavaa, hankalaa ja kaukana heleposta.

MUTTA. Kun minä olin pentu, meikäläisen vanhemmat teki saman rumban joka päivä, koska meillä koko huusholli vesiä myöten lämpesi puulla meikäläisen esiteini-ikään asti. Sauna lämpiää edelleen. Ja meitä oli sentään kolome kakaraa. Puhumattakaan ajasta kun meijänkin torppa on pystytetty, jolloin suunnilleen jokainen huone on lämmitetty erikseen.

Jatkoin hunteeraamista pihaa kolatessani. Nykyihimiselle kaiken pitää olla niin heleppoa. Asiat tapahtuu suunnilleen nappia painamalla, eikä niille tarvi uhurata sen suuremmin ajatuksia. Vesi tulee hanasta, lämpö patterista, kaiken tekemiseen on kehitetty kone, joka tekee sen nopiammin, paremmin ja helepommin. Onhan se mukavaa kun elämä on  mahollisimman heleppoa. Säästyy aikaa niille tärkiämmille asioille. Ööö.

Niin mille? Ruudun tuijottamiselle?

Noo, varmaanhan sitä voi ihimisen elämässä olla kaikenlaista muutakin kivaa, mutta ite olen tässä nyt tullut siihen tulokseen, että "vaikia elämä" tuo kummasti päiviin sisältöä ja kasvattaa ihimisenä. Pieni fyysinen rasitus tuntuu mukavasti ropassa nukkumaan mennessä ja se voittajaolo, kun päivän päätteeksi selvisit taas kaikesta, eikä se loppujen lopuksi ollut edes vaikiaa. Oikiastaan, et ees huomannu kuinka palijon on tullut taas päivän aikana tehtyä asioita.

Kun kaikki ei tapahu sormia napsauttamalla, tulee jotenkin sellainen olo, että jalostuu ihimisenä. Ei enää hätkähä niin pienistä, kasvattaa luonnetta ja sisua. Samaan aikaan voi tehä syvällistä itsetutkiskelua ja silimäillä mielenkiinnolla näitä itsestään löytyneitä uusia puolia. Tai en tiijä, o;nko se vaan minä, mutta fyysinen, suorittava työ antaa aivoille aikaa pohtia kaikenmoista ja jollain tavalla "levätäkin".

Oon meleko varma, että heleppo elämä laiskistaa pitemmän päälle. Siksi suosittelisinkin kaikille kokeilemaan vähän vaikiampaa elämää kuureina aina sillon tällön. En nyt tarkota, että meijän pitäisi palata aikaan iliman mitään nykyaikaisia mukavuuksia, mutta ittiään kannattaisi haastaa aina sillon tällön. Ja kyllä siinä elämässä iliman mukavuuksia tietenki joku perä on, ko ei tainnu sillon olla tarvetta lähtiä kuntosalille rautaa pumppaamaan enää erikseen. Ja paitsi fyysiselle voinnille, arjen " haasteet" tekee hyvää myös henkiselle puolelle. Toki arkinen kuorma ei saa olla niin suunnaton, että uupuu sen alle, vaan haastetta pitää olla sen verran, että sisuuntuu ja ylittää itsensä. Tai en tiijä muista, mutta minä oon ihiminen, joka keksii keinon suoriutua ja sitten jos omat keinot ei enää riitä, pyytää apua. Ja jos hätä ei ole akuutti, jättää tekemättä tai tekee sen verran, että pärjätään.

Kaikkea sitä tulee ihimisellä mieleen, ko puita kantaa ja pihaa kolaa. Jossain vaiheessa mietin myös luonnon mahtavuutta ja ihimisen pienuutta sen eessä, mutta se taitaa olla ihan toinen tarina se!

Summa summarum, meillä lämmitetään leivinuunia, kunnes uusi lämmitysmuoto on käytössä. Sitten ko kolomenkympin pakkaset on jatkuneet viikon, saattaa tietenki ohuesti alakaa vituttaa, mutta siirretään petipaikat sitten uunin eteen ja veetään villasukkia jalakaan. Siinä vaiheessa lohuttaa kovasti se tieto, että met selevitään myös silloin, jos sähköt vaikka päättäisi katketa superpakkasilla viikoksi. Kun lämpö ei oo vaan itestäänselevyys, joka tulee patterista.

(Tästä miten seleviäisin jos sähköt menisi viikoksi -skenaariosta voisi myös joskus jakaa ajatuksen jos toisen, sillä haaveissa olisi elää tilanteessa, jossa sähköjen katkeaminen esim. juuri niillä tulipalopakkasilla ei aiheuttaisi täydellistä katastrofia ja olisi elämän ja kuoleman kysymys. Mutta sekin on toinen tarina se.)

Nyt nukkumaan.

Joulukriisi

Heippa ja hyvää joulukuun ensimmäistä kaikille!

Meikälle se ei kyllä ole niin hyvä, nyt seuraa nimittäin suuren suuri kriisiavautuminen. Elämässäni on nimittäin yksi asia hyvin pielessä. Oletteko valmiit, tässä se tulee:

Minulla ei ole suklaajoulukalenteria tänä vuonna.

Kyllä. Nyt on kriisit kohillaan. Minulla on ollut aivanki varmasti elämäni joka ikinen joulukuu aina pennusta lähtien suklaajoulukalenteri (no okei, pentuna varmaan kaksikin ko mummi osti kans), siis aivan joka ikinen joulu näin aikuisenakin. Aikuisena olen toki siirtynyt siitä lasten littanasta, jossa suklaakin on meleko pahaa, Fazerin konvehtiversioon. Tänä vuonna en sellaista kuitenkaan lapsen maitoallergiaepäilyn vuoksi voinut ostaa (kyllä, jo kolome kuukautta olen nauttinut pelekästään tumman suklaan iloista).

Siippa on aiemminkin tarjonnut vaihtoehtoa, jossa se laittaa 24 suklaapalaa johonkin, mutta ei, se ei ole ollenkaan sama asia. Tällaisena jouluhulluna ko minäki olen, se aamuinen kalenterisuklaa kahavin kera on nostanut meikät sängystä joka joulukuun aamu kun on pitänyt lähtiä töihin, vaikka vettä sataa tai pakkasta on tolokun lukemat ja tekisi kääriytyä syvemmälle peiton sisään, auttanut pyörän selekään Oulun lokakuusta helemikuuhun kestävässä syksyssä ko ulukona on pimiää ko tontun perseessä jouluaattona, motivoinut raahautumaan lukion kursseille ko pitkän matkan kestävyyttä koetellaan jo urakalla, hemmotellut opiskeluihin sattuessa pitkä joululoma, tehenyt kiireettömistä joulukuun viikonloppuaamuista yhtä juhulaa ja pentuna varmaan yksinkertaisesti auttanut jaksamaan pakahtumatta jouluaattoon, vaikka aluksi tuntuukin, että niitä luukkuja on niin maan perkeleesti eikä se aatto kyllä tule ikinä.

Tästä kriisistä yli kapuaminen vaati tänä aamuna jouluradiota ja jokapäiväisen aamun aurinkoiseni, eli pirpanan naurun ja hyvät huomenet pinnasängyn uumenista. Onneksi Lapin Kansan joulukalenteri on tänä vuonna ihan hieno, niin ehkä onnistunen lopullisesti kiipiämään tämän kriisin niskan päälle, ennenkö joulukuun eka kääntyy iltaan.

Ja onhan sentään vanaha kunnon the Joulukalenteri, joka tänä vuonna tulee jopa telekkarista asti!

Rutiinit net ihimisen tiellä pitää.

Huh, nyt olen saanut tämän tuskan pois sydämeltäni. Jotain parisuhteen joulukalenteriakin ois ihan kiva toteuttaa, mutta minkäs teet ko toinen puolisko ei ole tässä ja puhelimen välityksellä moinen on aika laimeeta.

Jatkossa pitänee tehä semmone koko perheen toiminnallinen joulukalenteri, lukia Viirun ja Pesosen joulupuuhia iltasatuna joulukuun ajan ja kyllä meillä pennut suklaajoulukalenterinkin saa. Mutta ei mitään krääsäkalenteria.

Koska jos minuun tulevat, niin kirjottavat joulupukille jo lokakuussa, ennenkö lunta on ees ehtiny sataa.

Rakas joulupukki!

Koska olen ollut ihan ekstrakiltti ja -ahkera tänä vuonna, toivoisin joululahajaksi seuraavia asioita:

(Alakuun tällaiset järkevät ja tarpeelliset lahajat)

-hyvät ja lämpimät nahkakinttaat (pyhäkinttaat ja/tai työkinttaat)

-lämmin ja kaunis froteekylypytakki saunanjäläkeiseen oleskeluun

-merinovillainen kerrasto

-villasukat, kun niitä ei voi olla ikinä liikaa

-vuojen 2018 kalenteri (esim. tämä hieno muumi)

-rannekello

(Sitten semmoset, joita ei varsinaisesti tarvi, mutta ois kiva saaha)

-mörkölakanat ja/tai muumi esi-isälakanat

-muumi-lompakko

-sellaisia hienoja muumimukeja, joita ei vielä ole (esim. pinkki Pidä Ruotsi siistinä, Muumilaakso 2017, Alkuperää kunnioittaen tai Kevättalvi 2017, Niiskuneiti)

Ja sitten jos joulupukilla ois semmosia remonttitaitosia ja ahkeria tonttuja antaa lainaan niin netkin ois ihan kiva! Lottovoitto ja muut sievoiset summat rahaa kelepaa myös.

Yhtään kirjaa ei päätyny toivelistalle, koska viime vuojen itelle ostetut kirjat on edelleen lukematta (tiijän, säälittävää), mutta kaiken kaikkiaan teema on vuojesta toiseen sama: lämmintä ja mukavaa pukinetta ja muumeja. Olen todella ennalta-arvattava. Paitulit jätin tällä kertaa pois, koska imetys (ens jouluna sitten, kuka haluaa ahistavia, hiertäviä ja kutittavia pitsi- tai satiiniviritelmiä, kun on paituli ja kalsarit!).

Näillä mennään, nähään aattona pukki! (Meijän pirpana toivoo muuten joululahajaksi merinovillaista kypärälakkia, vaatteita koossa 68 ja sukkia koossa 16/18, yökkäreitä, kuolalappuja, ikätasolle sopivia kirjoja, imetyskorua, aurinkolaseja ja sormiruokailijalle sopivaa ezpz-ruokailualustaa TAI sitten ihan vaan jotain jonka saa laittaa suuhun luvalla).

Elämän itsestäänselvyyksiä

Iltaa (yötä)!

Ihan ensiksi, julkaisutahdista varmaan huomaa, että meillä eletään vauvavuotta ja remppaa edelleen päällekäin. Se ei sinänsä vielä olisi mikään älytön rasti ajankäytöllisesti, mutta koska elämällä on tapana järjestää kivaa pikkusivubisnestä, met saatiin vauvan lisäominaisuuksina myös refluksi ja allergiset mahavaivat. Tämä olikin sitten semmosen kombo jo, jonka voi sanoa imeneen mehut tästä mammasta meleko tehokkaasti. Tilanne on nyt jo onneksi kuitenkin jonkinlaisessa hallinnassa ja aivoista löytyy taas tilaa muullekin kuin arjesta selviämiselle. Huomannee siitä, että vaikka äiti-ihimisen pitäisi nukkua jo, niin uhallakin nyt kuitenkin naputtelen tätä täältä sängystä käsin (nämät puhelinjulkaisut on tulleet jäädäkseen, anteeksi siitä).

Tämä ei nyt kuitenkaan ole se aihe, mistä halusin teille tulla avautumaan (vaikka avaudun kyllä, jos suinkin löydän riittävän ajan, mutta tiijättehän tet vauvat, kun yksi vaihe menee niin tulee toinen ja tässä vaiheessa elämää haluaa olla mahollisimman paljon läsnä ja ohan se tämä osa-aika"yksinhuoltajuus"kin melekosta).

No mutta, se mistä nyt akuutisti halusin näpytellä oli kuitenkin ahaa-elämys siitä, miten pidän omaa asuinympäristöäni ja elämää täällä melekosena itsestäänselevyytenä. Ymppäsin tähän juttuun mukaan niitä harvoja näpsyjä meijän arjesta (joissa ei pyöri vaippapylly), joita on viime aikoina tullut napattua (kännykälläbtoki, järkkäri vetää melekosta horrosta). Arkista, tavallista, peruskauraa, normaalia elämää, jos näin voisi sanoa. Toki nautin arjesta ja kaikista niistä hetkistä ja tietysti net aina sykähyttävätkin jonnin verran, kun tulee kuviakin napsittua, mutta siinä se.

Minulle on itsestäänselevää, että syksyllä on ruska, loka-marraskuussa sataa lunta ja lähempänä joulua ulukona on pakkasta. Revontulet ja tähtitaivaan näkee ko avaa uluko-oven ja päästää koiran pissalle. Ympärillä on tilaa liikkua, olla ja hengittää eikä päivän vaunulenkillä välttämättä tule ketään vastaan. Mettä on lähellä ja taka(etu)pihalla vettä. Elukat pyörii pihapiirissä ja porot pihalla vain ja ainuastaan vituttaa.

Luettuani 1000 kilometriä pohjoiseen -blogia tajusin kuitenkin, että joillekin näin ei ole alakuunkaan (vahava suositus, menkää sinne ja ihastukaa upeisiin kuviin). Se, mikä on meikälle tuttuakin tutumpaa, on jollekin toiselle jotain uutta ja ihimeellistä, elämää täynnä mahtavia mahollisuuksia. Tämä vähän herätti. Osaanko arvostaa kotiseutuani riittävästi? Vähän nolona myönnän, että ehkä aina en. Mutta väkisinkin jokin, mikä on aina elämässä läsnä, muuttuu arkiseksi ja itsestäänseleväksi asiaksi, jota ei tule sen kummemmin miettineeksi. Vähän niinkö iltakymmeneen asti auki oleva lähi-Sale kaupunkilaiselle,  se vain on ja sieltä voi käyä hakemassa karkit akuuttiin perjantai-illan makianhimoon sen kummempia miettimättä. Ja usein riittää pelekkä tieto, että Sale on 500 metrin päässä ja tarvittaessa voin käyä sieltä sen, minkä olen isosta marketista unohtanut ostaa, mutta ei sitä mahollisuutta välttämättä tule kovin usein sitten kuitenkaan hyödynnettyä.

Meilläkin on tämä kaikki Lapin luonnon mahtavuus tässä ympärillä, muttako arjessa on kiireitä, ei sitä aina tule kiinnitettyä huomiota sen upeuteen ja vaikka voisi lähteä mettään, joskus tulee jäätyä mieluummin makaamaan sohovalle. Siellä se metsä on, mikä on mahtavaa, mutta on se siellä vielä huomennakin. Tai revontulet ja tähtitaivas, no komiaa on, mutta yhtä komiaa seuraavallakin kerralla.

Eletään täällä aika etuoikeutettua elämää, ko nokan eessä on monta semmosta asiaa, joiden kokemisesta toiset on valamiita maksamaan maltaita ja se voi jopa jäädä ikimuistoiseksi once in a lifetime -kokemukseksi. Melekosta.

Vaikka täytyy myöntää, että raskaana ollessa ja neidin syntymän jäläkeen kosketus kaikkeen siihen, mikä on ollu aiemmin meille arkista elämää, on jäänyt vähän ohueksi. Ja niitä "ittestäänselevyyksiä" kuten makkaraa nuotiolla ja nokipannukahaveja on jo aika kova ikävä. No, onneksi tämmönen pikkuvauva-aika ja remppa-aika ei kestä ikuisesti.

Mutta nyt on pakko laittaa silimät kiinni, olisin voinut jo tunnin ajan kuorsata tyytyväisenä ennen ensimmäistä yöllisen maitobaarin avautumista. Nauttikaa kuvien muodossa paloja meikäläisten arkielämästä, lupaan yrittää ite piettää silimät vähän avoimempina omalle arjelleni myös! Palataan (toivottavasti pian 🙈).

Äitiyslomakuulumisia

Alkuun töistä pois jääminen tuntui oudolta ja hieman ahistikin, mutta nyt oltuani ensin hetken kesälomalla ja sitten siirryttyäni äippäloman hellään huomaan, pakko sanoa, että ei voisi kyllä paremmin olla.

Viimeiset viikot töissä olin nimittäin kyllä jo aika kuitti. Väsymys ja aivojen rasittaminen ei vaan sovi yhteen. Ja kieltämättä sekä jatkuva istuminen että toisaalta myös liikkuminen ja lattialla/lasten pöydän ääressä kömpiminen alako ottaa koville.

Nyt on ihanaa, ko kaikkea toimintaa saa säädellä oman jaksamisen mukaan ja tehä asioita omassa tahissa. Voin haravoija pihaa, kasata roskat kottikärryyn ja kärrätä sen navetan taakse ja sitten istua puoli tuntia varjossa siemailemassa vissyä, ennenkö jatkan. Hommassa ko hommassa vauhti ei päätä huimaa, mutta eipä toisaalta ole kiire minnekään. Tuntuu itse asiassa varsin mukavalta kasata siipan pilikkomia eteisen purkujätteitä varastoon ens talaven polttopuiksi pari lautaa kerrallaan ja hitaasti taapertaen. Samassa ajassa mikä meikältä menee 1/4 peräkärrystä tyhyjentämiseen, on siippa tyhjentänyt loput 3/4. Mutta ei se haittaa.

Ihanaa on myös se, että ruokaa ehtii tehä ihan ajatuksen kanssa. Pyykit saa kuivumaan ulos lempeään kesätuuleen ja siivotakin jaksaa ennenkö alakaa näyttää ihan kaoottiselta.

Nukkuminen ei enää ole varsinaisesti mikään nautinto, mutta olen tyytyväinen jos vessassa käynnit jää kahteen ja asentoa ei tartte vaihtaa kolomeasataa kertaa. Äkkiä sitä huomaa, että tarttee meleko vähän unta ja kun aamulla ei ole kiire mihinkään, voi ottaa ihan rauhassa. Nukkua tarvittaessa päikkärit. 

Vaikka kyllä tässä h-hetken lähestyessä väistämättä alakaa tuntua tämä "ylimääränen" paino jo ropassa ja en minä loputtomiin jaksais näin raskas olla! Nivuset alakaa olla jo kovilla ja ajoittain on tukalakin olo. Kyllähän sitä "omaa" roppaa jo vähän kaipaa, mutta ajallaan senkin toivottavasti saanee takaisin. Ensin pitää vielä hetki jaksaa olla yhtä tämän pikkukaverin kans. Ja kyllä minulla tämmösenä ruuan suurena ystävänä on jo lista kaikesta siitäki, mitä pitää taas syyä sitten taas ko saa (lähtien maksalaatikosta valakkarilasillisen kautta sushiin...) :D

Mutta! Ei kait tässä. Pakata pikkuhilijaa sairaalakassi valamiiksi, tehä viimiset hankinnat ja jäähä odottavalle kannalle. Ja pikku sivuprojektina jatkaa remppahommia, mistä pitäisikin alakaa teille turinoida ihan omia tarinoita. Tai minähän lähinnä oon tämmöne sivustakatsoja ja prosessin tallentaja tällä hetkellä, mutta muut jatkaa minunki puolesta. 

Kaiken kaikkiaan, meillä menee mukavasti. Heleppoahan tämä vielä on ja mikäs tässä muutenkaan ollessa, ko kesäki on <3

Hiihtolomatunnelmia

Auringon paistaessa ulukona oikein komiasti päätin lopettaa blogia pitkään vaivanneen hilijaisuu'en ja kertoa syynkin siihen, miksi viime kuukaudet olen aika pitkälti pysytellyt täältä pois. 

Ja se syyhän on hyvin pitkälle tämän näköinen:

Kyllä, pötsi kasvaa eikä kyseessä ole roikkumaan jäänet joulukilot, vaan jäläkikasvua odotetaan syntyväksi kesän puolella.

Ja hilijaisuus sinänsä johtuu hyvin pitkälti ensin reilun kuukau'en vaivanneesta pahoinvointijaksosta, jolloin näytön tuijottamisesta sai migreenin ja kaikki energia meni päivästä toiseen seleviämiseen pahan olon ja migreenin kanssa. Vuojen vaihtuessa iski taas aivan jumalaton väsymys, joka on jatkunut näihin päiviin asti, eikä siinä työviikon aikana, ko päivän ainua ajatus on pääsy illalla nukkumaan omaan sänkyyn, palijon uharannut ajatuksia sille, että josko blogia päivittelisi. Viime aikoina olen priorisoinut yöunet ohi oikeastaan kaikesta muusta elämästä. Toki myös lähes samaan aikaan kun aloin odottaa tätä meijän käsmäläistä ninjaa, tuli tieto läheisen ihimisen vakavasta etenevästä sairaudesta, jonka vuoksi tehään samalla luopumisprosessia ko valamistaudutaan uuteen.

Ja ko onhan tämä elämä aika pitkälle pyörinyt tämän raskautumisen ja siihen kuuluvien lieveilimiöiden ympärillä, niin ei ole ollut palijon aiheita mistä kirjottaakaan, jos suoraan sanotaan. :D Mikään mammablogihan tämä ei ole ja vaikka aihetta varmasti tulevaisuu'essa täällä sivutaankin, paino lienee jatkossa kuitenkin edelleen muissa asioissa (kuten oman elämäntavan sovittaminen yhteen uuden perhe-elämän kanssa, ei niinkään se kakkavaippojen sisältö tai odottavan äidin vaivat). Ja jos muita asioita ei ole, tämmöisen harrastelijablogin lienee taivuttava siihen, että uusi elämänvaihe näkyy blogissa vähäisempinä teksteinä. 

Asiasta aiemmin puhuminen täällä olisi myös tuntunut jotenkin hassulta, kun näkyvää mahaakaan ei ole ollut ennen viime päiviä. Yhtenä päivänä ennen lomalle jäämistä ja rakenneultran jäläkeen se sitten vaan päätti pompsahtaa tuohon ja jäädä paikalleen pysyvästi, tähän asti ko koko pötsi on pysynyt hyvinkin vaatteiden alla piilossa. Joten nyt ko tämä alakaa olla ulukoisestikin jo näkyvää (mikä lienee näin puolen välin jäläkeen jo ihan suotavaakin), asiasta astetta julukisemmin puhuminen tuntuu luontevammalta. 

Tai ehkä se on tämä loma, ko saanu nukuttua ja tankattua energiaa eikä ole pakottavaa töissä käymistä, niin jaksaa tehä jotain muutakin! :D Terveisin nimimerkki olen saanut siivottua ja leiponut pitkästä aikaa ja yksinkertaisesti on aivan ihanaa olla lomalla. Tuli kyllä tarpeeseen tämä viikon hiihtoloma, onneksi tilanne sallii vähäisten kesälomapäivien käyttämisen tähän.

Eniten odotan kuitenkin ulukoilima-aktiviteettejä, joita olisi tarkoitus myös harjoittaa tämän viikon aikana. Toivottavasti keli olisi jatkossakin yhtä ihana ko tänään, minun tuurilla tämä on tietenki nyt se viikon paras päivä ko siippa istuu ensin tuntitolokulla autossa ja tulee sitten väsyneenä kotia. 

Mutta nyt lähen ehkä repäsemään ja leivon vielä vähän lisää pullaa, katsotaan jos tästä viikosta irtoaisi vaikka vielä vähän lisää tännekin! Ja Instagramin puolella olen tietysti jokseenkin aktiivisempi kuin täällä, eli jos kuulumiset etes jossain määrin kiinnostaa, niin klikkailkaahan ittenne sinne. 

Palailemisiin!

Lauantai-iltana lähti laukalle

Hyvää iltaa pitkästä aikaa!

Voin valehtelematta kertoa, että vietettyäni viime yönä semmoset kakstoista tuntia putkeen sängyssä (ihan koko aikaa en kuitenkaan nukkunut) olen tänään ollut jokseenkin uudestisyntynyt. No, kyllä se maanantai sieltä tulee taas, mutta tänään olen mm. ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen laittanut meikkiä naamaani poistuessani kotiovesta ulos.

Enkä ole vielä tähän kellonlyömään sängyssä, sekin on jotain se!

Päin vastoin, minulla palaa täällä kynttilöitä ja soi musiikki ja syön iltapalaa. Ja naputtelen tätä. Tästä voi kyllä tulla melekonen sillisalaatti, epäilen jo etukäteen.

Ennen naputtelun aloittamista kävin pitkästä aikaa ajelemassa autolla ihan keskenäni. Oli miten teiniä tahansa ja maapalloa tuhoavaa (varmaan etenkin kun alla on kolomen litran vee kutonen) mutta hyvä musiikki ja autolla ajaminen on jokseenkin rauhoittavaa. Vaikka keli nyt olikin vähän mitä oli.

Ajoittain sitä vaan kaipaa. Kauniina kesäiltoina ja öinä, pimeinä talavi-iltoina. Syyshämärissä ja kevään valostuessa. No melekeen aina on hyvä hetki autoajelulle ja hyvälle musiikille. Siipan kanssa ollaan yhessä niin outoja, että käyään muuten vaan ajelemassa autolla. Välillä saatan kotona kuunnella jotaki hyvää piisiä ja alakaa kaivata autoajelulle. Kaippa net nukuttivat minua pentuna liikaa autossa ko minusta tuli tämmöne. 

Ainut vaan, että täällä tuo kylänraitti tahtoo olla monesti meleko hilijanen. Joskus se on ihan ookoo, mutta vaikka millään muulla tasolla en kaupunkielämää kaipaakkaan, niin joskus kaipaan niitä iltoja ko ajeltiin pitkin kaupunkia. Uusien paikkojen ja katujen löytämisessä on tietty hohtonsa, vaikkei se kaupungissakaan kovin pitkään säily. Ja täällä kun eletään näitten karvalakkitoyotien (miten veessä tuo sana taipuu?) valtakunnassa, ei palijoa tartte pelätä, että mitään peruscorollaa kummempaa köröttelis vastaan. Oulun yössä oli joskus mahollisuus nähä (ja kuulla) vähän erikoisempiakin vehkeitä. Tai nooo, jokunen extra se täälläkin saattaa liikkua, muttako net on jo niin moneen kertaan nähty.

Ja se merkitsee siinä vaiheessa, ko auto ei oo vaan veheje, jossa on nelijä pyörää ja ratti, ja se kulukee eteen- sekä taaksepäin. Vaikka voin rehellisesti myöntää, että ymmärrän autoista valitettavan vähän ja tunnistustaitonikin ovat varsin rajalliset (PAITSI jos kyse on evosta), mutta tässä asiassa tuo siippa auttaa kummasti. Kerran ajettiin häviävän hetken motarilla mustan Supran vieressä ja ohan se pakko sanoa, että kyllä se jotaki hermoja kutitteli kun kuski painoi kaasua ja hävisi siitä vierestä kohtuullisen äkäseen. Ehkä ainua Toyota, josta näin voi sanoa. Paitsi että ohan net seitkytluvun Celicat aivanki sympaattisen näkösiä vehkeitä. Kerran nähtiin Alappilassa Salen pihalla parkissa semmone aivan viimisen päälle timanttiin kuntoon hinkattu sinapinkeltanen Celica, jossa kaikki kromitki kiilsi ja eihän sinne kauppaan ois malttanu mennä ollenkaan. 

Tosin minä vaan mietin, että pyhäinhäväistys jos tuota autoa ei aja semmone kunnon Disco-Stu tai Life on Marsin etsivä. :D Sillä Celicalla ko lähtis töihin, pitäis vetässä tukkaan kunnon nakkikourut ja seitkytluvun tamineet niskaan! Eihän se muuten passais. 

Mutta elämä on liian lyhyt ajettavaksi tylsällä tahi järkevällä autolla. Ketuttaa se sitten vanahainkodissa miettiä ko kortti on leikattu kahtia jo ajat sitten, että voi ko olisin joskus saanut silläkin autolla ajaa. Siispä minullakin on kaikkien näitten vehkeitten lisäksi joskus ihan pakko olla vielä se kuplavolokkariki. Ei tuu kesää muuten, olen pennusta asti halunnu semmosen ja oishan se nyt maailman pähein kesäauto! Mahollisimman orkkis tietysti. 

Ja ei, nämät autoasiat ei todellakaan ole semmosia, että niitä järjellä mietittäis tai laskeskeltais, että palijonko tähän saa kulumaan rahaa. Joku käy vähintään kerran vuojessa ulukomailla ja toinen vetää perseet joka viikonloppu, se on ihan mihin sen rahan haluaa käyttää. Toki sitä rahaa on tässä tylsässä ja järkevässä elämässä pitkälti priorisoitava kaikkeen muuhun, eikä meillä koko elämä pyöri autojen ympärillä, vaikka net semmone suola ja sokeri ovatkin. 

Plus että koska meilläkin on nuita käyttötarpeita autoille usiampia, eikä semmosta pirssiä ole, joka passais yhtä aikaa kaikkiin tarpeisiin, on autoja oltava usiampi. Ihan jo senkin takia, että toisella työmatkaa kertyy suuntaansa semmone joku 12 km ja toisella 411 km.

Että terkkuja Li Andersonille, jos mietit sitä että miksi kaikilla pitää olla oma auto kun ei kerrostalossa kaikilla ole omaa hissiäkään, niin siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi, että miksi joillain pitää olla, hetkinen, suoritan laskutoimituksen, kuusi (6) autoa. Jonkinlaista poistumaa tästäkin porukasta saattaa toki tapahtua, mutta viidestä alaspäin se luku tuskin tulee laskemaan, koska kumpikin tarvitsee pirssin ihan vaan päästäkseen töihin, kun nuot kimppakyydit ei oikein vielä ihan pelaa siihen malliin ja edellisen julukisenki näkemisestä on jokunen hetki aikaa, mettähommia varten tarvii olla oma ja pari kappaletta tallissa on ihan vaan rakkau'esta lajiin. Ei met niillä viijellä kuitenkaan yhtä aikaa ajeta, mutta ei meijän talou'essa esimerkiksi pahemmin lennetä Goalle mietiskelemäänkään tai nauttimaan Thaimaan lämmöstä. Elämän eläminen mahollisimman ekologisesti on siitä kinkkinen juttu, että teitpä miten päin tahansa, niin aina se jostaki kulumasta vuotaa. Plussalle jää loppujen lopuksi varmaan vaan, jos asuu mettässä ite rakentamassaan majassa, on ruuan ja vaatetuksen suhteen omavarainen eikä ikinä osta kaupasta mitään ja liikkuu vaan siellä mettässä jalan.

Viihdyttäköön Li itseään vaikka ajelemalla sillä hissillä, minä ajan autolla.  

Vaikka hitto soikoon ihan pakko todeta vielä loppuun, että en mitenkään päin ymmärrä mitä helevetin tekemistä autoilla ja hisseillä on keskenään? 

PS. Meijän elämän (epä)ekologisuutta muilta osin voin pohtia joskus tarkemminkin, mutta se jääköön toiseksi tarinaksi.

Kun arki vie sata nolla

Tästä vaikenemisesta pitkiksi ajoiksi alakaa tulla ikävä tapa! Mutta tiijättekö sen tunteen, ko työpäivän jäläkeen on olo, niinkö ois survottu mehulingosta läpi ja kotiin päästessä yksinkertaisesti haluaa keskittyä kaikkeen muuhun, eli siihen olennaiseen. 

Kuten ruuan tekemiseen, kodin pitämiseen ees jonkinlaisessa järjestyksessä, elukkaan, siippaan, pyykkikoneeseen, saunaan, jonkinlaiseen urheiluntynkään, sohovalla makaamiseen ja tarkkaan harkittuun hömppään telekkarista. Ja ah, nukkumiseen. 

Ei siinä sitten hirviästi enää jää aikaa millekään muulle. Ja kun sitten sitä siunattua vähän pitempää vapaa-aikaa on tarjolla esimerkiksi viikonloppuna, niin senkin haluaa käyttää mahollisimman hyvin sen mukaan, mitä olotila kulloinkin vaatii. Useimmiten se on ollut ihan kaikkea muuta, paitsi tietokoneella napottamista. Tai jos napotankin koneella, niin keskityn enemmän lukemaan, kuin tuottamaan itse sisältöä. 

Samaan aikaan viikot vetää menemään kaasu pohojassa ja kohta on jo joulu, ja tammikuussa saamani joulumaton käyttöönotto lähempänä ko arvaiskaan. Hullua!

Mutta mää uskon, ettei tämä ole loputtomiin tätä. Tällä hetkellä työ nyt vaan imee aika tehokkaasti mehuja, vaikka itse asiakastyö ei varsinaisesti hirveän kuormittavaa vielä olekaan. Kaikki muu irrallinen työhön liittyvä sälä on, ja tietysti sekin, että asiakastyössä tulee vastaan asioita, jokka on tuttuja lähinnä paperilla, pakottaa käyttämään aikaa sen kertaamiseen, että mitäs tässä tilanteessa oiskaan järkevää tehä. Kummasti se ajatus siitä aina sitten kirkastuu, mutta vaatii se isomman prosessin ko siinä vaiheessa, jos työelämää oiski takana jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan nautin työstä ja toisina hetkinä tekis mieli vaan jäähä viikoksi kotia nukkumaan. 

Pari viikkoa olin tuossa välissä jotenkin niin ressissä, etten saanu ees nukuttua ko näin joka yö unta jostain työhön liittyvästä asiasta. Eikä yhtään auta, että oon teheny vitosen arvosen työn oman ammattikuntani työhyvinvoinnista! Joskus se ressi on vaan semmosta laatua, että vaikka aattelee ite, ettei ees ressaa, niin silti jollaki tasolla kuitenkin tekee niin. 

Ja tällaiseksi omaa rauhaa rakastavaksi sosiaaliseksi introvertiksi oon saanu kyllä viimisen parin kuukauen aikana olla ihan kiitettävästi esillä ja verkostoitua, esitellä ittiäni ja tavata uusia ihimisiä, että aivan bueno homma paeta piakoin päiväksi Tuntsaa vallottamaan. Tulee tarpeeseen.

Vitsit, nytkin pitäisi oikiastaan olla tekemässä ruokaa, että on sitten evästä huomenna töihin ja murua rinnan alle myös töitten jäläkeen. Toisaalta voisi myös ehkä mennä jollain "leipää ja mitä kaapista sattuu löytymään" mentaliteetillä, ko nyt ei ehkä vaan jaksa. Pitäisi tehä vähän kaikkea muutakin tässä taas. 

No mutta, hengissä ollaan kuiten! Sitä en uskalla luvata, että koska jaksasin taas panetua tähän kirjottamiseen kunnolla, mutta ehkä sekin päivä tässä vielä koittanee. Lintujen talaviruokinnan, maton virkkauksen ja jalan juoksukuntoiseksi kuntouttamisen ohessa, kuka ties.

Elämää elokuussa

Ensimmäinen työviikko uusissa hommissa kesän "loman" jäläkeen takana! Siirryttäessä elokuun puolelle tein tosiaan sen verran historiaa, että sulijin Kempan ovet takanani ja siirsin työtouhuni täysipäiväisesti oman kunnan puolelle. Nollapisteestä ko lähetään, hommaa on enemmän ko riittämiin ja varsinaisten omien hommien tekemisestä saa vielä vaan haaveilla hetken, mutta ehkä se tästä. 

Ajattelin, että olisin reippaana ihimisenä tänään ikuistanut kesän aikana tuunaamiani huonekaluja ja pieniä sisustusmuutoksia ja jakanut tänne. Sitten leväytin tupaan petivaatteita, pyykkiä ja astioita siivoushommien vuoksi, joten ei taija onnistua huonekalujen ikuistaminen järkevästi. 

Oon loman aikana käynyt läpi varastosta löytyviä astialaatikoita, jokka piettävät sisällään vanahoja talon astioita ja nyt sitten ex-tempore päätin läjäyttää niitä tiskikoneeseen ja sen jäläkeen haarukoija, että mitä haluan pitää itse ja mitä en. Mikä on tietysti ihan toivoton tehtävä, koska ensinäkään en tiijä, mitä kaikkea näistä haluaisin pitää (lasiastiat on vaan niin nättejä, ettäkö niitä kattoo, tekisi toisaalta mieli pitää kaikki, vaikka epäilen syvästi, että näille kaikille tulisi mitään käyttöä). Toisekseen, en myöskään tiijä, että mitä tekisin sitten niille, mitä en välttämättä halua pitää. Tai niille astioille, jokka ois vähän niinkö pakko raivata tuolta kaapista pois "uusien" tieltä. 

Pakko olisi varmaan muutenkin järjestellä kaappeja astioitten osalta uuteen uskoon. Ja minä kun olin ajatellut myös meneväni tänään mustikkaan... Kaupassakin pitäisi käyä. Koska en jaksanut eilen. Huomiselle näyttää mukavasti ukonilimaa. Eli ehkä viisaampi painua vielä tänään sinne mustikkaan sitten. 

No, jospa saisin tätä astiakatastrofia jotenkin setvittyä, niin ehkä sitten olisi esitellä teille myös uusia astioitani tässä piakoin! Pakko sanoa, että tässä talossa on ennenkin tainnut asua kauniille lasille ja astioille perso emäntä... Mikä onni, että meillä tuntuisi olevan samanoloiset mieltymykset monien astioitten suhteen! Johtunee varmaan siitä, että astioitten hankkimisen ja minun syntymäni välissä on ehtinyt kulua riittävän pitkä aika.

Juuri kuukkeloituani muuten totesin, että eräs maljakko, joka viehätti silimääni heti ko sen laatikosta huomasin, onkin Nuutajärven lasin valamistama. Ehkä parempi siis koittaa salapoliisina tutkia ensin näitten kaikkien taustat, ennenkö tekee luopumispäätöksiä. :D

Kaukaisuuden kaipuu

Huhhuh, on kiirettä piettänyt jääkiekon ja muun elämän kans. Toukokuu on siitä kivaa aikaa, että telekkarista tulee mielenkiintoista katottavaa ja toisaalta luonto alakaa pikkuhilijaa esitellä parhaita puoliaan. Vähän harmittaa, että Euroviisut meni tänä vuonna kyllä ihan sivu suun yksinkertaisesti siitä syystä, etten jaksanu valavoa niin myöhään. Jääkiekkoa on ollu pakko kattoa ja se kyllä tuntuu kropassa. Mutta olihan se hieno Kanada-peli, sen takia kannatti vähän valavoaki ja olla väsyny. Tänään onneksi sentään tuli semmone kevyt päiväpeli.

Jääkiekon kattomisen lisäksi mieltä on alkanut kummallisesti kaihertaa hiljalleen kesään heräävän luonnon kutsu. En tiijä tuleeko muille tämmösiä, mutta minusta on kovasti alakanu tuntua siltä, että pitäisi päästä Tuntsalle tai jonnekin kauas hilijaisuu'en keskelle. Jonnekin, missä ympärillä on pelekkää luontoa silimän kantamattomiin, eikä ainuttakaan ihimistä. Ulukona ihan tuoksuu siltä, kutsuvalta.

Minun vaan pitää päästä mettään säännöllisin väliajoin nollaamaan ja lataamaan pattereita. Nyt alakais olla aika jo semmoselle. Ja ihan kunnolla mettään. Toissa iltana mietin reissuhommia ja aloin ihan kihistä siitä ajatuksesta. Istumista leirissä, luonnon ääniä ja tuoksuja. Yöunia teltassa, auton ikkunasta näkyvää pelekkää mettää. Lehteen puhkeavia puita, valoisia öitä. Auringon paistetta ja vesisadekuuroja, jokka pakottavat siirtymään suojaan ja vain olemaan ja oottamaan, että saje lakkaa. Teltasta ulos kömpimistä ja aamukahavien ja -puuron keittelyä nuotiolla. Pitkäksi venyviä onkireissuja ojan varteen, eväitten kokkailua Trangialla.

Elämää iliman aikatauluja ja kelloa, luonnon mukana. 

Kalenterit ja aikataulut lakkaa olemasta, ei ole kiire mihinkään ja hetken vois kuvitella, että koko ulukomaailma on lakannut olemasta ja on vain äärettömyyksiin jatkuva erämaa. 

Täällä ukkosti juuri ja jotenkin se sai luonnonkaipuuni nousemaan ainaki potenssiin kymmenen. Oon valinnut itelleni varsin sosiaalisen ja runsaasti sekä suht pysyviä että vaihtuvia ihimiskontakteja sisältävän ammatin ja tykkään hommastani ko hullu puurosta, mutta se on myös äärimmäisen väsyttävä ammatti. Etenkin sisälläni piileksivälle introvertille. Vastapainoksi kaikelle tälle sosiaalisuu'elle haluan joskus täy'ellistä hiljaisuutta ja sitä, ettei mailla eikä halameilla näy ainuttakaan ihimistä, jonka kanssa tarvitsisi olla kehittävästi vuorovaikutuksessa (ei koske parempaa puoliskoa). 

Menkäät, ihimiset, mettään.  

Minun on toistaiseksi tyytyminen pelekkään haaveiluun.

Hylätyt talot, autiot pihat

Lueskelin tuossa yksi ilta urbaanista löytöretkeilystä ja pakko sanoa, että se kuulostaa kyllä hommalta, joka meikäläistäkin viehättäisi. Urbaanissa löytöretkeilyssä siis käydään erilaisissa ihimisen rakentamissa, usein hylätyissä ja tyhyjiksi jääneissä rakennuksissa tai muissa sellaisissa kohteissa, ottamassa usein valokuvia. Eettisenä sääntönä toimii "ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Etenkin vanahat, autioksi jääneet talot houkuttelisivat minua sisälleen tutustumaan paikkoihin tarkemmin. Sen verran olen kyllä jänishousu, etten uskaltaisi tätä lähteä toteuttamaan yksin, mutta jokin niissä vanahoissa taloissa vaan kiehtoo. 

Toisaalta luulen, että homma ei ehkä ihan kuitenkaan sitten sopisi minulle, koska tulisin varmaan valtavan surulliseksi jokaisesta hylätystä, vanahasta ja rapistumaan jätetystä talosta. Tulen nytkin ko vain näjen niitä ulukoapäinkin, mutta sitten toisaalta jokin kumma voima houkuttaa kattomaan sisälle, miten aika on pysähtynyt jollekin vuosikymmenelle. Kävin tuossa taannoin yhessä lähipiirin tyhjilleen jääneessä vanahassa talossa ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että voi kun tästäkin olisi joku piettänyt huolta. Ja toisekseen, kohtaisin luultavasti vanahassa hylätyssä talossa kauniita esineitä/asioita/huonekaluja, jotka haluaisin ehottomasti pelastaa, joten olisi hirviän hankala vain jättää niitä sinne tietäen, että kukaan ei pidä niistä huolta. Että niiden ainua tarkoitus tässä vaiheessa on enää hiljalleen lahota talon mukana ja unohtua. Toki esimerkiksi monia huonekaluja ei enää monen vuojen heitteilläolon jäläkeen ehkä pystyisikään pelastamaan, mikä on surullista sekin.

En tiijä, mikä minussa meni vikaan, mutta vanahat esineet ja asiat vain kiehtovat minua äärettömän palijon. Tykkään siitä, että niillä on sielu ja oma tarinansa kerrottavana. Net eivät ole kasvotonta massatuotantoa vailla sen suurempia tarinoita, vaan net ovat nähäneet elämää, monia aikoja ja monia ihimisiä, kestäneet ajan hammasta ja elinikä on pienillä toimilla usein jatkettavissa. Eikä kaikille ees välttämättä tarvi tehä mitään. Toki net voivat olla oman aikansa eräänlaista massatuotantoa, mutta ennen esineet ja asiat valamistettiin kuitenkin sillä ajatuksella, että net palavelisivat omistajaansa koko eliniän, eikä paria seuraavaa vuotta. 

Urbaanin löytöretkeilyn myötä tulin myös hyvin surulliseksi siitä, että yhä enemmän mediassa toitotetaan sitä, miten väistämätön kehityskuluku maaseutujen tyhyjentyminen on ja ettei kaupungistumista yksinkertaisesti voi estää, vaan se on jokin väistämättömästi jylläävä luonnonvoima. Ja että koska siitä jossain syrjässä sijaitsevasta talosta ei enää saa ees omiaan pois eikä kukaan halua ostaa sitä, helepompi vaan pakata laukut, hylätä mennyt ja hyökätä kaupunkiin paremman ja helepomman elämän perässä ja jättää talo heitteille.

Ei näin. Ei se ole mikään pakottava kehityskuluku, ei jos met emmä sitä halua. Ja helekkari, met jokka täällä "syrjässä" asutaan, ei todellakaan haluta sitä. Ja meitä ei voija sieltä kehä III sisältä käsin jumalauta pakottaa täältä pois. Harmillista kyllä, että iso osa ihimistä on jo aivopesty uskomaan, että tulevaisuu'essa elämää ei voi olla missään muualla ko muutamissa kaupunkikeskittymissä. Että jokin höpöhöpö politiikka enää pakottaa meijät pysymään täällä ja siitä jos luovuttaisiin, kasaisimme kamamme ja riemusta kilijuen muuttaisimme sinne kaupunkiin. 

Tulen tämmöisistä aina niin pahalle tuulelle. 

No, onneksi urbaani löytöretkeily (internetin ihimeellisessä maailmassa) johti minut myös Hesarin (vaikka olenkin kyllä alakanut osittain boikotoida tätä "maan ykkösjulukaisua" Helsinki-keskeisen maailmankuvan ja provosoivien juttujen vuoksi, joilla kyseinen julukaisu on todistanut, ettei se todellakaan ole koko Suomen lehti) muutaman vuojen takaiseen lehtijuttuun, jossa puhuttiin siitä, miten monista vanahoista ja käyttämättömiksi jääneistä taloista saisi palijon varaosia niihin vielä käytössä oleviin yksilöihin. Tämä! Tästä tullaankin siihen, miten moni ei tajuakaan hautovansa siellä kauan sitten unohduksiin jääneillä tiluksillaan tämmöisten pölijien kuten minä näkökulumasta suunnattomia aarteita. 

Puhumattakaan siitä, että monia tällaisia aarreaittoja lyyään kaivinkoneen toimesta maan tasalle. 

Eikä sillä, että ihimiset tekivät tätä tahallaan tai etes tietämättömyyttään, monelle net vanahat ja elämää nähäneet talot ja niitten sisällykset ei vaan näyttäydy mitenkään arvokkaana tai säilyttämisen arvosena. Voi ettäkö pääsisi luvan kanssa irti tämmösiin vanahoihin taloihin! 

Noo, toisaalta mulla lähtee näitten tuunausjuttujen kans vissiin ihan mopo lapasesta iliman rajatontaki mahollisuutta kerätä kaikki vanahat jutut meikäläisen matkaan, että ehkä se on ihan hyvä, etten pääse irti. :D

Mutta nuista tuunausjutuista sitten ehkä toisen kerran! No kuitenki, jos lojuu vanahoja puisia huonekaluja tai muuta sellaista nurkissa, josta vois olla halukas luopumaan niin meikäläiseen saa olla yhtey'essä. :--------D Terveisin selaan tori.fitä ja kirppisryhmää melekeen joka päivä ja huokailen, nytki meni sivu suun koko ajan käytössä olleet punaset viiskyluvun nojatuolit. Ja yksi tuunattavaksi kelepaava sänky, joka ei kylläkään ollut kovin vanaha, mutta kotimaista puuta. Onneksi suurin osa kaikesta kivasta on liian kaukana...

Ja sitten taas toisaalta hienouksia löytää lähempää ko arvaiskaan. 

Helatorstain touhuiluja

Tiesittekö, että vapaat arjen keskellä ovat olemassa sitä varten, että ihimiset ehtisivät...

...siivota ja raivata tonttia

...haravoida nurmikot ja kärrätä roskaläjät pois

...pessä pyykkiä ja kuivata niitä ulukona

...pessä maton

...syyä jäätelöä ja juua kahavia pihalla

...kattoa elokuvia 

...tehä löytöjä

...siivota kaksi autoa.

Net pirulliset päättäjät, jokka koittaa viijä helatorstain meiltä, ei ymmärrä, että tämmöset päivät (varsinkin ko niihin liittää toisen kahesta surkiasta kesälomapäivästään) on mitä parhainta aikaa tehä kaikkia tärkeitä keväthommia, joita ei millään ehi muulla ajalla. Minä en ainakaan arkipyhää viettäessäni velttoile kotona, vaan ryysään aamusta iltaan touhuamassa kaikkea mahollista. Nytkin mietin, että ehtisi melekeen vielä pessä ikkunat. Paitsi että perskule, ei ole välineitä, eli ei ehikään! Voi harmi. No, haravoinnin ehtisi käyä parsimassa, nyt ko viimiset lumiläikät on sulaneet. Toisaalta jonkun olisi ehkä pitänyt vähän siivota täällä sisälläkin. 

Njää, sitä ei kyllä nyt enää ehi. 

Mutta oikiasti mietin, että jos helatorstai siirrettäisiin viikonlopulle, se olisi ainaki meikälle tosi iso menetys ja kaikille muillekin, joille työelämässä ei syystä tai toisesta ole ehtiny vielä niitä lomia kertyä. Ihan yhtälailla tässä tarttee niitä hengähdystaukoja ko pitempäänkin työelämässä olleet, ellei jopa enemmänkin. Minä en pitkän työmatkan vuoksi arkisin ihan hirviästi jaksa enkä ehi saaha aikaan (alakuviikonki tuntu siltä, että ehti taas suurin piirtein syyä ja nukkua töissäkäynnin välissä), joten tämmöset vapaapäivät on kultaakin kalliimpia. Ja ko saa viettää nelijä päivää irti töistä, niin johan sitä sitten maanantaina on taas niinkö uuesti syntynyt. Toivottavasti. 

Jo pelekästään se, ko pihaa saa siistittyä talaven jälijiltä ja muutenkin inhimillisemmän näköseksi, on jotenki perkuleen voimaannuttavaa. Että kyllä se pikkuhilijaa tästä. Keväällä 2025 on ehkä jo istutuksia ja kukkapenkkejä ja muuta jännää, joita tutkailla talaven jälijiltä!

Kevät ja lisääntyvä auringonvalo

Heipä taasen! Pari päivää on nyt saatu nauttia ihanasta auringonpaisteesta ja voitte arvata, että minua ei palijon ole koneen äärellä näkynyt, vaan pihalla. Ollaan touhuttu erinäisiä pihahommia, nautittu hienoista ulukoilukeleistä ja perjantaina hankikelien innoittamana siistittiin vähän ympäristöä ja poltettiin isot kasat vanahoja poroaitoja ynnä muuta epämääräistä puusälää navetan takana. Ihan kaikkea ei vielä jaksettu kokkoon roudata ja osa oli sen verran tiukasti vielä jäisessä maassa kiinnikin, että projekti jatkunee lähitulevaisuu'essa. Ympäristön siistimisestä ja vanahasta turhasta roinasta ja roskasta eroon hankkiutuminen on jotenkin hirviän terapeuttista ja puhistavaa! Saa roppakaupalla uutta intoa ko ympäristö siistiytyy silimin nähen. Alakaa heti tehä mieli kasata kaatopaikkakuormaa! Sisällä siivousinto sen sijaan laantui koiran karvanvaihdon ja rapakelien myötä... Noo, ehkä se siivoaminen ei tuntuisi yhtä epätoivoiselta sitten enää toukokuussa. Tai joskus. Ehkä kesällä?

Tämä kevätinto näkyy meikäläisessä kuitenkin siinä, että on suorastaan hirviä sisustusinto ja tekisi kauhiasti mieli lähtiä kaupoille shoppailemaan! Uusia vaatteitakin tarvisin, mutta jostain syystä se ei nyt nappaa yhtään, vaan haluaisin kaikenmaailman sisustusliikkeisiin ja kirppiksille. Tästä intoutuneena kokosinkin muutamia bongauksiani ja ajattelin nyt esitellä niitä teillekin.

Minea penkki säilytystilalla, kuva Asko

Lampaantalja ja musta pinnasohova, kuvat Veken kaluste

Sain tässä taannoin ukaasit, että meille ei hetkeen osteta ainuttakaan uutta huonekalua (ihan niinkö niitä nyt mielin määrin tässä huushollissa, jossa lähes kaikki on vanahaa ja kierrätettyä, ois ostettu muutenkaan, höpsis), mutta en voinut vastustaa kiusausta ja nostaa tänne esiin paria huonekalua, jokka on meikäläisen haluan-listalla. Aijemmin olen kaavaillut Jyskin Aulum-penkkiä eteiseen, mutta sattumalta bongasin, että Askosta saa meiltä jo tuvasta löytyvän levitettävän Minea-puusohovan kanssa samaa sarjaa olevan penkin säilytystilalla. Tämä on kokonaan valkoiseksi maalattua mäntyä, joten tuunaaja sisälläni heräsi heti ja alakoi miettiä tätä joksikin jännän väriseksi maalattuna! Vaikka ei sillä, työn alla jo olevat tuunausprojektit odottavat edelleen tekijäänsä... Tosin lähinnä siksi, että pitkin hampain suostuin maalaushommien kanssa oottamaan kesään asti. Ehkä. Keinutuolin lisäksi loppusilausta oottaa edelleen yksi pöytä. Ja ai niin, maalausprojekti saattoi laajentua myös ehkä pariin pinnatuoliin...

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että jos siippa maalaa keskellä talavia kelekan osia sisällä, niin johan minäkin nyt parit huonekalut täällä sitten tuunaan! Valkoinen lampaantalija liittyykin vahavasti keinutuolin tuunausprosessiin. Jahka keinutuoli on saanut vähän väriä pintaan, ansaitsee se tämmöisen talijan ehottomasti kaverikseen. Talija ei siis liity alempana esiintyvään mustaan pinnasohovaan, vaikka näin äkkiseltään voisi luulla. Pinnasohova onkin se seuraava suuri huonekaluhaaveeni. Sen avulla saa kätevästi tarvittaessa lisää istumatilaa keittiönpöy'än ääreen. Myös pinnasohovaa olisi löytynyt kokopuisena (tässä Veken kalusteen versiossa istuinosa on MDF-levyä), mutta koska ykkösvärivaihtoehto on ehottomasti musta, vie Veken kalusteen versio voiton tästä yksilöstä. Toki myös hinta saattoi vaikuttaa asiaan.

Vihreä peili Ikea, musta Jotex

Vaikka yläkerran vessa onkin vahavasti vasta suunnittelun asteella, on yksi siihen liittyvä asia iskostunut mieleeni suorastaan pinttyneesti. Ja se on pyöriä peili. Yläkerran vessaan pitää ehottomasti saaha pyöriä peili. Ikean vihreä Stabekk-peili viehättää erityisesti värinsä ja materiaalinsa puolesta (puuta, kuinkas muutenkaan), mutta toisaalta myös tuollainen nauhalla ripustettava peili kiehtoo jotenkin, kuten tämä Jotexin valikoimista löytyvä yksilö. Tosin vähän luulen, että vessassa ei riitä ripustustila tuollaiselle peilille. Joten se on ehkä tuo jo kauan himoitsemani Ikean peili. Vihiriänä.

Tyynyt Askon valikoimista

Valoköynnös Jotexilta

Ja ikisuosikkini vihiriän lisäksi jostain syystä sininen villiinnyttää sisustuksessa yhä vain enemmän. Ehkä siksi, että tänä keväänä valtavirtakin vannoo vihiriän ja sinisen nimeen, joten ihania kuoseja ja värejä on tarjolla. Askon tyynyt näyttää kaikki hirviän houkuttelevilta ja suorastaan huutavat pääsyä meijän sohovalle. Jonne ehottomasti kaipaisin vielä lisää tyynyjä. Nuita sinimustavalkoisia siksak-kuvioisia tyynyjä voisi olla vaikka kaksi. Ilmeisesti tämä siksak on jokin juttu nyt mulle, sillä silmää viehätti myös tämä yksinkertaisemman värinen siksak-tyyny, joko sinertävänä tai mustana. Unohin kumpaan tykästyin ensin, enkä sitten enää osannu päättää että kumpi. Ehkä mustavalkoinen kuitenkin. Neuloskuvioitu harmaa tyyny taas vaan näyttää jotenkin niin houkuttelevalta ja mätsäisi kivasti mattoon. Ja näille sinivihervalkoisille valopalloille oisi myöskin paikka yhessä tuunausprojektissa, joka tosin on vastuutettu siipalle. Siihenkin kuulemma tartutaan vasta kesällä. Hitto, miksi kaiken pitää tapahtua vasta silloin. :D

Mistä muistuikin mieleeni, että inspiroiduin menneellä viikolla ja kehitin itelleni myös yhen tuunausprojektin hieman samaan henkeen. Luultavasti siinäkin tarvitaan siippaa avuksi. Oijoi, kyllä tämä kevät on pahaa aikaa. Pää tursuu niin palijon ideoita, ettei meinaa perässä pysyä. Ihanaa, ko hieman tasapaksuiksi käyneitten talaven touhujen (eli pihankolaus ja puitten kanto) jäläkeen on taas ohojelmassa kaikenlaista muuta hommaa! 

Nytpä siis lähenki inspiroitumaan Tori.fihin vanahojen huonekalujen pariin, ennenkö sauna kutsuu. Kenelläkään muulla tyypillisiä kevätoireita (sisustusinto, pihanlaittohaaveet, uudistumishalu jne.)? :D

PS. Kevätinto iskee ihan piakoin banneriinkin ja se päivittyy ajankohtaa vastaavaksi, jahka keksin vain, että miten. :)

Kotiseudulle itäkairaan, juon kaljaa auringonnousuun

Siitä on nyt tasan vuosi ko kannettiin ensimmäiset tavarat sisään tähän mökkiin toiveikkaina paluumuuttajina (hitsi tämä alako heti kuulostaa joltaki Leevi and the Leavingsin piisiltä...)

likipitäen jo kolme vuotta tätä taloa nyt tehty on...

No ei kai. Vuosi sitten vartin yli ykstoista istuin vihiriän keittiönpöyän ääressä nauttimassa mämmiä ja mietin että onpa ihanaa olla kotona. 

Uskomatonta, että siitä on jo vuosi. Vaikka lopullisestihan sitä kamat kannettiin sisään vasta kuukautta myöhemmin ja se reissu ko luukutin pakatessa Pohjois-Karjalaa ja join lähikaupasta viimisen kerran polokupyörällä noutamiani siidereitä onkin jo ihan toinen tarina. 

Mutta väittäisin silti, että ikinä vuosi ei oo menny näin äkkiä. Tai sanotaanko, että huomaamatta. Heräsin tuossa huomaamaan, että huomenna on jo huhtikuu, opiskelijat alakaa valamistautua vappuun ja opiskelijan vuodenkierrossa se tarkoittaa sitä, että lukukausi on melekeen paketoitu. Oho. Opiskellessa aika selevästi ihan mataa eteenpäin, ko eihän tässä nyt ole ehtiny kissaakaan sanoa ja vasta eilen oli vielä ihan varmasti tammikuu. 

Onneksi tämä kaksi viikkoa kestänyt mukamas lyhyempi työviikko kohtaa loppunsa huomenna kans. 

Joskus kieltämättä tekis mieli kiskoa hätäjarrusta ja seisauttaa meininki niinkö veeärrällä konsanaan, ko välillä tuntuu, että tämä elämä lisää pelottavan palijon kierroksia koneeseen ja vauhtia mittariin, mitä vanahemmaksi tulee. 10-15 vuotta sitten viisi vuotta kesti kyllä palijon kauemmin.

elämä alkaa niin hitaasti, ettei edes huomaa sen kuluvan

Mutta nyt, kippis koti ja Makkaravaara, meillä on ollut kiva vuosi. Jatkukoon elämä tulevaisuu'essakin yhtä mukavasti.

Jos työtä työtä työtä teet vielä enemmän

Ajattelin tänään kirjotella teille tämmösen puhtaan tajunnanvirran pitkästä aikaa ja ihan siitä syystä, että viime päivinä on väsyttänyt ihan liikaa siihen, että kykenisi tekemään mitään järkevää tai jäsenneltyä ja sisällöltään harkittua. 

Sitä tietää olevansa meleko pohojalla ko paras mihin pystyy on maata sohovalla ja syyä suolakurkkuleipiä maitolasin kans. :D Juolahti mieleen esimerkiksi sellainen asia, että lopetin pienenä maijon juomisen, koska koulussa maito maistui monesti tosi pahalle. Oli se sen aikainen hyla-maito varmaan muhinut siellä purkissa pidemmän aikaa, ko maistui ihan jääkaapille ja jollekin, noh, pahalle. Vieläkin on traumat siitä, nykyään ko juon maitoa, otan ensimmäisen hörpyn aina kauhunsekaisin tuntein, jos purkki on ollut yhtään pijempään auki jääkapissa. Vaikka ei se maito kotona ikinä maistu niin pahalta ko koulussa maistui, kumma juttu. 

Oikiasti käytiin kyllä koiruu'en kanssa kolaamassa piha ja sitten se lopuksi vielä teki makkaratikkuja koivun varsista. Puhtaat pyykitki olisi koneessa, mutta ei millään jaksa mennä alas ja laittamaan niitä kuivumaan. Varmaan unohan net tuonne koneeseen. 

Pitäisi kyllä laittaa net, ennenkö alakaa taas nukuttaa liikaa. Eilen meinasin nukahtaa kesken kaiken saunaan ja oli pakko mennä unille 21.40 ko ei vaan pysyny hereillä. Väsymys ei kyllä sitten sovi minulle. No en tiijä kyllä ketään, kelle se sopis, mutta auton ajaminen väsyneenä on ihan hirviää. Töitten tekeminen väsyneenä on ihan hirviää. Kotonakin on ihan hirviää olla väsyneenä, ko ei jaksa tehä mitään vaikka pitäisi ja tuntee huonoa omaatuntoa kaikesta mahollisesta ja itkettää ko pitäisi liikkua ja lähtiä hiihtämään, mutta ei vaan jaksa. Sitten sitä istuu saunassa ja meinaa nukahtaa sinnekin ja miettii, että tuleekohan sitä päivää ikinä ko jaksaisi tehä jotain. 

Mutta tyyny on kyllä ihan heleketin hyvä! Suosittelen Tempuria kaikille. Se on ehkä liianki hyvä, ko aamulla herää kuola poskella ko on nukkunu niinkö pieni vauva. 

Viime viikolla oliki niskat niin jumissa, että meni posketki jumiin. Tai sitten olen alakanut narskutella hampaita. En tiijä. Anna kysyi, että oonko ressaantunu. Vastasin, että en oikiastaan, koska en ees yksinkertasesti jaksa miettiä työasioita kotona. Mutta sitten kotona aloin miettiä, että kyllä mää oikiastaan ressaan. Net ei vaan oo työasioita, vaan tätä elämää yleensä. Ja tavallaan työtä; sitä ko siihen menee monena päivänä ihan liikaa aikaa nuitten työmatkojen takia ja se ajaminen on ihan perseestä, eilenki oli puuautolla tilanne päällä tuolla ja sitten joku vatipää oli ajaa meikäläisen perseeseen ko tuli tuhatta ja sataa ja varmaan paskoilla renkailla eikä meinannu saaha autoansa pysähtymään. 

Ja ressaan sitä ko en ihan tiijä, mitä tässä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. 

Mutta sen minä tiijän, etten oo sitä ihimistyyppiä, joka haluaisi viettää liijan ison osan päivästä töitten parissa. Meijän työ on semmonen, että työllä voi varmasti vaikka tappaa ittensä, eikä tämä maailma siitä sen valamiimmaksi tuu. Aina löytyy joku, jonka eteen vois tehä töitä vielä enemmän ja minä haluan mennä hommissa oma hyvinvointi eellä. Tykkään työstäni, mutta se on vaan työtä ja siihen se jää. Minä en halua tehä ihimeitä, vaan perustyöni niin hyvin ko kykenen uhuraamatta ittiäni sille. Jos asioita pitää laittaa tärkeysjärjestykseen, niin kyllä perhe tulee ensin ja työ vasta sitten. 

Tällä hetkellä tuntuu, että työ lyö kiilaa perhe-elämän rattaisiin. Vaikka miten päin mietin, niin ei oo hyvä. Mutta kaippa tää tästä. Pitäs varmaan vaan _miettiä_ vähemmän.

Voi itku, kello on vartin yli kaheksan ja mää aattelin, että se ois varmaan jo niin palijon, että kohta vois harkita nukkumaan menemistä. Pitää ruveta kattomaan Simpsoneita ja oottamaan nukkumaanmenoaikaa. 

Onneksi huomenna on perjantai. Sitten voin uneksia koko viikonlopun Naruskasta ja ulukosaunasta ja kelekkahommista. Pilikkimisestä. Ja kesästä. Tuntsasta ja tammukkaojista. 

Mutta hei, onneksi pian on muuten pääsiäinenkin! Ois pitäny melekeen kylyvää rairuohoaki jo. Pääsiäisenä on kyllä ihan pakko päästä kelekkimään, paistaa makkaraa ja pilikkiä. Tehä semmosia normaali-ihimisen asioita, mitä ei nyt jaksa. Ja kyllä, meikäläinen on semmonen peräkylän jurpo, että nuot on semmosia tavallisia normaali-ihimisen tekemisiä minulle. 

Pilikillee!

Okei, minä menen nyt...

Yhden päivän anatomia

Perjantai! Ihanaa. Sen kunniaksi, ettei huomenna soi herätyskello, aattelin jakaa teille tänne ihan sanallisessa muodossa yhen taannoin viettämäni työpäivän anatomian. Vaikka tykkään työstäni ko hullu puurosta, aina näin perjantaina rojahtaessa villasukat jalassa sohovalle oottamaan saunan lämpiämistä, mieltä vähän hiertää tämän homman hektisyys ja autossa vietetyn ajan määrä. Autolla ajaminen ei oikeen sovi minulle, se tekee meikäläisen hirviän väsyneeksi ja lapojen väli sekä rintalihakset menee jumiin. Muutenkin olen niin perhekeskeinen ihiminen, että syö naista, ko tuntuu, ettei toista näje ko vilauksen verran ennenkö jo pitää könytä nukkumaan. Meilläkö ei niitä yhteisiä viikonloppuja ole läheskään aina. Ja koira. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten jaksa touhuta sen kanssa niin palijon ko pitäisi. Ensimmäisen työviikon se murjotti aina iltaisin, vaikka appiukko on käynyt lapsenvahtina hetken verran joka päivä. Puhumattakaan siitä, etten liiku tällä hetkellä juuri ollenkaan! Muttako ei jaksa. Minulla oikiasti on vaan rajallinen määrä tätä energiaa ja useimmiten se on kotiin päästessä jo aivan loppu. Pakolliset asiat jaksaa suorittaa, mutta muuten miettii lähinnä sänkyä. 

Ja ko muistutan ulukomuodoltani nykyään lähes poikkeuksetta pandakarhua, en yksinkertaisesti pysty heräämään yhtään aikasemmin. Päin vastoin, tällä viikolla siirsin herätystä vartilla. Kauhistuin ko tajusin, että herätysvalo alakaa loimuttaa jo vartin yli viis ja herätellä meikää. Jotenkin se, että "aurinko" alakaa kurkkia "vasta" puoli kuu'elta, tuntui jotenkin inhimillisemmältä. 

Mutta, tämmönenkin päivä on tässä meikäläisen kalenteriin mahtunut:

5.45 Herätys ja aamutoimet

6.00 Koiran kanssa pihalle ja Eberin ajastus, että auto lähtee sopivaan aikaan lämpiämään

6.10 Koiralle ruoka ja Kong, kahavinkeitin ja puuro tulille, aamiaista ja Lapin Kansaa sohovan nurkassa viltin alla, makkarin tuuletus ja sängyn petaus

6.35 Vessaan, työvaatetus ja meikki

6.50 Eväät ja muut tarpeelliset kamat laukkuun

7.00 Pihalle putsaaman autoa lumesta

7.10 Starttaus kohti töitä

7.55 Perillä

7.57 Leimaan itseni sisään, töitä (ruokatauko 11.30-12.00)

15.58 Leimaan itseni ulos

16.03 Kotia kohti

16.48 Kotona, koira pihalle

17.00 Koiralle ruoka, itselle ruoka, postin selaus

17.30 Syöty, kahavit ja lököilyä sohovalla, seurustelua koiran kans, blogia ja Facebookkia

19.00 Sauna päälle ja koiran kanssa ulos

19.30 Sisälle ja saunaan 

20.00 Pois saunasta, yöpaita päälle ja villasukat jalakaan, iltapalaa, keittiön siivousta, aamupalavalamisteluja ja eväiden laittoa

20.30 Hoitoaineet hiuksiin ja naamarasvat naamaan, sängyssä netin selailua ja lukemista, puhelu siipan kans

21.30 Hampaiden pesu, nukkumaan 

Tuona päivänä oli pakko mennä vielä nuin aikasin nukkumaan, ko yksinkertaisesti väsytti niin pölijänä, normaalisti yritän valavoa johonkin iltakymmeneen ja vähän sen yli. Hirveästi olisi kaikkea ihanaa ja kivaa mitä voisi tehä, mutta vielä ei oikein ole ollut aikaa ja energiaa mihinkään sen kummempaan arki-iltaisin. Yhtenä päivänä piti painella postiin ja kauppaan töitten jäläkeen, eipä siinä auttanu ko kurvata kotia, käyttää koira pihalla ja pakata se autoon ja lähtiä kylille. Kävin postista jäätävän kokoisen paketin, sitten ajoin kauppaan ja tein ruokaostokset ja ruokaostosten kanssa menin ottamaan pakettiautomaatista koiranruokasäkkiä. Siinä sitten könyämään kohti autoa toisessa käjessä täysi kauppalaukku ja toisessa kainalossa 12 kg koiranruokasäkki. Ja samalla kiroilla sitä, että tuli hyötyliikunta-ajatuksena jättäneeksi auton meleko kauas parkkiin. Puolessa välissä matkaa säkki meinasi luistaa kainalosta ja tippua, piti yhet perkeleet lausua siinä keskellä kaupan pihaa, kohentaa säkkiä kainalossa ja jatkaa matkaa. Oltiin kotona siinä kuuelta ja alettiin syömään, sinä iltana ei oikeen jaksanut ees ajatella enää mitään. Kokkasin ruuaksi itelleni tosi terveellisesti nakkeja, joita näläkäpäissäni ostin kaupasta. Olivat kyllä ihan perkeleen hyviä nakkeja, ei siinä. Tiijä sitten johtuko nälästä, vai mistä, mutta Snellmanin Kunnon juustonakkimakkarat, iso peukku. 

Onneksi aamutuimaan ja iltapäivästä on kuitenki jo sen verran valosaa, ettei tartte enää ihan pimiässä ajella. Ja nämät pari kotikunnan päivää helepottaa kummasti, vaikka pitkin kämppää vaeltava terapiamateriaalikassi onkin vähintäänkin levottomuutta aiheuttava asia.

Mutta nyt mää lähen saunaan! Rikotaan hilijai'suutta sitten ko taas jaksaa. Jotain oon tainnut ajastaakin julukaistavaksi taas, ehkä sitä huomenna levänneillä aivoilla jaksaisi väsätä lisääkin.

Niitä näitä

Helemikuun alakuja kaikille! En tiijä, onko muuallakin ollu yhtä harmaata ko täällä, mutta meillä aurinko on suostunu näyttäytymään meleko kitsaasti viime aikoina. Lunta sen sijaan on paiskonut taas lisää ja tämä päivä on taas piettänyt sisällään lumikasojen siirtelyä paikasta toiseen perinteisten kotitöitten (tyhjennä tiskikone, en tykkää! Siivoa keittiö, plaah... Lapehi pyykit, en tykkää!) lisäksi. Jossain vaiheessa sain hullun ajatuksen, että lähen hiihtämään tänään (kyllä, löysin lopultakin muuton jälijiltä net monot!), mutta sitten keli oli niin harmaa ja mietin, että kaikki kelekanjälijet ja lavut on varmaan eilisen tuiskun jälijiltä ihan hukkuneet, joten hylykäsin ajatuksen ihan suosiolla. Luulisi, että tässä vielä hiihtokelejä piisaa?! Eihän nyt ole vastako helemikuu. 

Siispä olenkin täällä meijän uu'en sohovan nurkassa ja kirjottelen tämmösiä jonninjoutavia. Kyllä, luit oikein, meillä on _uusi sohova_. Tästä voi syyttää Askon alennusmyyntejä! 

ensin tällainen kunnon "sisustusbloggaajarajaus"...

...ja sitten vähän todellisuutta eli senkin päällä on roinaa, lattialla muovipusseja ja sininen rahi ihan väärässä paikassa :D ja muuria vasten muuten mopin varsikin vielä!

Siinä se nyt sitten on. Askon L-divaani, kotimainen sohova kulutusta kestävällä ja koiraystävällisellä ja konepestävällä kankaalla. Päälliset on tyynyissä tosiaan irrotettavat ja tyynyt on verhoiltu molemmin puolin, jolloin niitä voi paitsi käännellä, myös divaani on vaihettavissa tarvittaessa toiselle puolelle. Väri valikoitui pitkälti sen mukaan, ettei koirankarvat kovin näkyisi ja tietysti kankaan piti olla kestävä ja pestävä. Pinta on suht sileä, ettei elukan kynnet revi lankoja ja ihan hirviän sähköinenkään tämän ei pitäisi olla (oli nimittäin kerran ruskia sohova sähköistyvällä kankaalla ja oli hauska aina imuroija omia hiuksia ja koirankarvaa sisältäviä myttyjä, jokka imaisivat kiinni sohovaan). Mustaa sohovaa en aikonut ostaa, mutta näin siinä sitten kävi. :D Ei tämä mikään sysimusta ole, vaan kangas on eläväpintainen ja vivahtaa valosta riippuen vähän harmaaseen ja ruskiaankin. Erittäin mukava maata tässä divaaniosalla ja kokonsa puolesta tämä oli meijän suht vaativaan tilaan just passeli. Sohova ko ei voi olla mikään ihan valtava. Mietittiin myös M-divaania, mutta koska se ei ollu merkittävästi pienempi ja lähinnä istuintila kärsi eniten, koska käsinojat oli tätä L:ää leviämmät, päädyttiin kuitenkin tähän isompaan. Nappivalinta, etten sanoisi! 

Sittenkö saan tänne ylös vielä joskus uu'en tv-tason niin olokkari on sitten aika bueno. No ja siippa sanoi, että astetta isompi telekkari, sekä uus vahavistin ois kivoja kans... Ja oishan sitä kaikenlaista pientä. Kuten tuo puuttuva parveke ja vessa. Ja sisustustikkaat! Ai niin ja tuo portaikon säleikkö pitäisi maalata kans. Seinille vois laittaa vähän lisää tauluja ja ehkä jonku laudan toimittamaan hyllyn virkaa... Ja portaista puuttuu kaide. Ohan näitä, parempi ko ei mieti. :D Tämä uus sohova on kuitenki jo enemmän ko sata jänistä! Muut hommat tulee sitten aikanaan.

pannukakkua vaahterasiirapilla ja vatuilla

pannukakkukestit muumilaakson malliin, vain vaapukkamehu puuttuu...

Lauantaina vietettiin uu'en sohovan kunniaksi pannukakkukestejä! Tekaisin amerikkalaisia pannukakkuja, koska Runebergin tortut tai laskiaispullat ei jotenkin napanneet, ja näitten kanssa oli tietysti kokeiltava sitä vaahterasiirappia. Minusta olivat ihan hyviä, mutta siippa ei kauhiasti tykännyt, pannukakut ei kuulemma maistuneet miltään (maistuivatpas, mm. sitruunalta!) ja siirappi oli liijan äitelää. No, tulipahan testattua, toista kertaa tuskin jaksanen näitä enää väsätä, ellei löy'y uusia syömäkavereita! Kuvissa näyttävät kuitenkin varsin herkullisilta... 

Mistä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen. Sain nimittäin käsiin hajoavan vanahan Samsungin Galaxy s2:ni tilalle valamistujaislahajaksi uu'en puhelimen iskältä, jonka malliksi valikoitui Honor 7. Näin vajaan viikon käyttämisen jäläkeen olen kyllä ollut puhelimeen tyytyväinen, kamera varsinkin on ihan eri maailmoista verrattaessa tuohon vanahaan (mutta suht hyvin palavelleeseen) Samsungiin. Kaikki kuvat tässäkin ovat tuolla Honorilla napattuja ja tänään innostuin kuvailemaan täällä kotosalla enemmänkin (kuvat löytyvät Instagramista @vihainenitalappilainen), mutta voisin julukaista niitä myös täällä, jahka jaksan siirtää kuvat puhelimesta koneelle. Muutoin tuo Honor on meleko tuttua kauraa entiselle Samsungin käyttäjälle, kiitos Androidinsa. Se olikin meleko ehoton juttu uu'elle puhelimelleni, en olisi suostunut opettelemaan uutta käyttöjärjestelmää. :D Meleko iso painoarvo oli tosiaan myös tällä kameralla, muutoin Samsung olisi saattanut voittaa, mutta tähän hintaan Honorin kamera hakkaa kyllä esimerkiksi äidin suht saman hintaluokan Samsung Galaxy s5 Neon kameran. Samsung olisi saattanut päästä voitolle myös s5 active -mallillaan, joka oisi meikäläisen mettässärymyämiselämäntyyliin ollut suojauksillaan passelimpi (olisin voinut antaa kamerassa vähän anteeksi), mutta menivät perkule poistamaan sen markkinoilta! 

Joten Honorilla mennään. Ja pakko sanoa, että tämän kamerasta löytyy mm. ominaisuuksia, joilla voi muokata omaa naamaa edustavampaan suuntaan (ei, en minä, minä teen vaan ittestäni alieneita luonnottoman kapeilla kasvoilla ja suurilla silimillä :D), mutta esimerkiksi tummien silimänalusten poisto kyllä kelepaa meikän nykyiselle pandakarhunaamalle sillon ko satun selehvien naamastani nappaamaaan. Ja siis olihan tässä puhelimessa ominaisuuksina myös vaikkapa sormenjäläkitunnistus, puheherätys (minun Honorini jostain syystä reagoi myös muihin ko Dear Honor -kiljaisuihin... :D) iso ja kirkas näyttö ja kaikenlaista sälää, mitä nyt nykyälypuhelimista yleensäki löytyy. 

Ja hei, koska myös ikäännyin tuossa taas vuojen, on toki pakko mainita, että siippani osti minulle synttärilahajaksi oman Tuntsa-paidan ja olen sitä nyt varmaan viikon pitänyt putkeen päällä niin kotona ko julukisillakin paikoilla (pienellä tuunauksella tosin ja vaihtamalla kalsarit farkkuihin). Se on päällä itte asiassa nytkin, koska kyseessä on maailman mukavin paita, mutta kuvia siitä ette saa, koska se vaatisi meikäläisen naaman julukaisemista. Menkää Tuntsakaupan sivuille ja kattokaa sieltä Ukko-paita.