Hehkutin tuossa äsken Instan puolella päiväkahaviherkkuani, nimittäin rieskaa sallalaisella tuorekurkulla ja Naruskan graavilohisiivuilla. Juolahtipa sitten mieleeni, että asiasta voisi kirjoitella täällä vähän laajemminkin. Olen nimittäin kuullut joskus jonkun väittävän, ettei kurkku maistu miltään ja olen valamis allekirjottamaan tämän aina talavisin. Tai olemaan jopa eri mieltä, talavikurkut maistuu ajoittan jopa pahalle. Etenkin jos se raukka on kauppaan kulijetettaessa päässyt paleltumaan. Mutta kesällä on kaikki toisin. Silloin nimittäin meijän markettiin ilimestyvät jo kieli pitkällä ootetut kesävieraat: sallalaiset tuorekurkut.
Meillä ollaan kurkun suurkuluttajia, siippa siivuttaa kurkkua varmaan jokaiselle syömälleen leivälle ja itsekin harrastan samaa, eikä meijän talou'essa synny salaattia, johon ei olisi pilikottu kurkkua. Aina se ei vaan valitettavasti maistu niin hyvältä, talavella kurkku menee lautaselle puhtaasta tottumuksesta. Mutta millainen riemu siitä syntyykään, ko koittaa jälleennäkemisen ihana aika ja havaitsee ensimmäiset sallalaiset tuorekurkut kaupan vihannesosastolla! Olen pienestä asti rakastanut kurkkua ja syykin siihen on selvä, nimittäin ihanan rapsakka ja maukas kotoperän kurkku. Tätä ei varmaankaan usko kukaan, mutta kyllä, kurkku voi oikiasti maistua ja sen huomaa kyllä ko leikkaa leivälleen palan sallalaista kurkkua. Tuota kehtaa syyä jopa ihan paljaaltaan, niin hyvää se on. Jokainen joka on joskus omalla kasvimaalla kasvattanut esimerkiksi salaattia, tietää miten paljon enemmän se maistuu. Miksi, sitä ei tarina kerro, mutta syksyllä on aina itkun paikka ko täytyy siirtyä oman salaattimaan antimista kaupan salaatteihin satokau'en lopussa. Sama pätee myös tuohon kurkkuun. Ei, etes kotimainen kurkku ei yllä lähellekään sallalaisen makua, ulukolaisen (kuten meijän mummo sanoo) makua en ees uskalla arvailla.
Tarina tietää kertoa, että tämä pieni tyttö on hotkinut joskus lähes kokonaisen kurkun naamaansa papan siivuttaessa sitä rasiaan. Toisaalta sama pieni tyttö on myös syönyt melekeen kattilallisen keitettyjä ahavenia papan peratessa, sekä aika monta omenaa valamiiksi kuorittuna ja siivutettuna, että tästä voi tietysti tehä johtopäätöksiä meikäläisen ruokahalusta. Tai siitä, että toisen perkaamanana/pilikkomana/kuorimana kaikki on parempaa.
 |
| kerrankin totuu'enmukaista markkinointia |
No mutta, meikäläinen on kyllä lähiruoan ystävä, siitä ei pääse mihinkään. Kalankin kohalla on mukava tietää, että sitä ei oo rahdattu satojen tai jopa tuhansien kilometrien päästä, eikä tehotuotettu muutenkaan. Jos vain voin, niin ostan kyllä enemmän kuin mielelläni lähellä tuotettua ruokaa, en pelekästään sen itseisarvon vuoksi, että se on tuotettu omassa kunnassa/maakunnassa, vaan jo ihan sen vuoksi, että jotenkin kaikki kotoperäinen on parempaa! Esimerkiksi ihan kotokylässä kasvatetut potut, ei ole parempaa perunaa. Ja Kursulaisen leipomon tuore ruisleipä saa meikäläisellä melekeen kyyneleet silimiin, varsinkaan ko sitä herkkua ei voi enää omaan suuhun laittaa.
Puhumattakaan tietysti luonnosta saatavista herkuista, kuten kalasta, lihasta, sienistä ja marjoista. Voi sitä kesän ensimmäistä mustikkapiirakkaa, johon on upotettu lähimetsän mustikat. Tai entäpä hillat aamupuurossa? Entäpä hirven käristys puikuloista tehyn muusin kera, maustettuna ite survotun puolukkahillon. Jäläkiruuaksi ehkä vielä leipäjuustoa hilloilla. Ja kyllä kelepaa poron sisäfilee korvasienimmuhennoksellakin. Pohjoisen ihania, puhtaita makuja.
Kaikkea ei tietenkään saa ihan läheltä, mutta ensisijainen valinta meikäläisen ostoskoriin on kuitenkin kotimainen ruoka. Ja mitä lähempänä tuotettuna, sen parempi. Tietysti joskus on ostettava myös ulukomaista jo ihan siitä pakosta, ettei kaikkia saa kotimaisena, eikä siinä mitään. Tämän lappilaisen lyhyen (ja vähälumisen) kesän pyrin tietysti kasvattamaan myös itse mahollisimman palijon syötävää, kerta puitteet siihen on olemassa. Näin ensimmäisenä kesänä homma on vielä suhteellisen pientä (siitä lisää myöhemmin), mutta suunta on ainuastaan ylöspäin. Vaikka meillä vielä kiitos vanhan vaihdannaistalouden onkin perunan saanti taattua, haluan oman perunamaan ihan sen vuoksi, että mikään ei ole parempaa ko omasta maasta nostetut ensimmäiset uu'et perunat.
Tästä ajaudummekin sivuraiteelle, luulin nimittäin monta vuotta, etten ole perunaihimisiä, mutta viime aikoina meikäläisestä on kuoriutunutkin melekoinen perunalla herkuttelija. Eihän se ole mikään ihime, jos luulee ettei tykkää perunasta ko käsitys siitä, miltä peruna maistuu, on se koulun vetinen kuorettomana keitetty kumipallo. Pitkän aikaa suosin pelekästään puikuloista tehtyä muusia (yllättävää kyllä, perunamuusiakin inhosin pienenä meleko pitkään, kuten myös hernekeittoa, ja nykyään menis molempia vaikka joka päivä), kunnes huomasin, että kuoripäällä keitetyt puikulat on aika bueno. Sitten alettiin suikaloija kuoripäällisiä pottuja lohkopotuiksi ja ranskiksi uuniin (ja kaupan pakasteet lensi romukoppaan samantien). Ja ko kaikenmaailman mahavaivat hellitti gluteenittoman ruokavalion myötä, avautui minulle uusien perunoitten ja sipulivoikastikkeen ihana maailma, josta ennen seurasi jumalattomat mahakivut (edelleen närästää, mutta whatever). Olihan se juhannuksen paistetut tammukat ja varhaisperunat Oivariinilla ihan jumalaista herkkua. Kuluneella viikolla herkuttelin ahavenpotulla, jossa kotoperäiset potut oli keitetty kuorittuna, mutta olivat yllättäen ah-niin-hyviä. Ja eilen havaitsin himoitsevani uuniperunaa.
Peruna, olet mahtava!
Tähän oodiin perunalle onkin hyvä päättää tämä sepustus tällä kertaa. Syöminen on kyllä ihan parasta huvia.
