Eloa hilijaisuuden jäläkeen

Hei ja jälleen kerran pahoittelut siitä, että hilijaista on viime aikoina ollut. Se on vaivannut elämää vähän kaikilla saroilla viime viikot, syykin on olemassa, mutta se taitaa olla ihan toinen tarina se. 

Hilijaisuu'esta huolimatta joulu tekee tuloaan väistämättä ja tänä vuonna olen taipunut huomaamaan, ettei aina vain pysty paneutumaan jouluvalamisteluihin samalla tavoin ja yhtä suurella intensiteetillä. Mikä on sinänsä harmi, koska yleensä net jouluvalamistelut on meleko iso osa sitä joulua ja se varsinainen juhula, itse aatto, on vain kruunu kaiken päällä. 

No, menee se yksi vuosi näinkin, jouluverhot olen saanut kuitenkin laitettua ja valot valaisemaan pimeyttä sekä muutaman koristeen. Jos viikonloppuna riittäisi tehot, voisi siivota ja asetella kenties vielä hieman lisää koristeita, onhan tuo aatto jo niin lähellä. 

Jäälyhtyjäkin olen jäädyttänyt, vaikka se hieman urakalta on tuntunutkin. Kaivoin navetasta joukon vanahoja sankkoja, joiden halakeamisesta ei kovin suurta tappiota syntyisi ja ryhdyin jäädyttelypuuhiin. Sen verta pientä pakkasta on piettänyt, että ainuttakaan sankkoa en ole saanut halakaistuksi, meleko pitkänkin on saanut nuita tuolla pihalla piettää, ennen ko ovat riittävästi jäässä. Lumilyhtyoperaatioon ei olisi riittänyt energiat ja toisaalta sitä hankaloittaa suht vähäinen lumitilanne sekä kelien epävarmuus. Jäälyhtyjen tekemistäkin mietin pitkään, mutta sitten ko Kerttu Kotakorpi ja kumppanit tuossa taannoin siunasivat projektini lupaalla, ettei ennen joulua enää mennä plussa-asteille, uskalsin tarttua toimeen. Niinpä nyt kauhulla katsonkin ensi viikon ennusteita, jotka yllättäen näyttävät jopa kahta astetta plussaa ja vesisajetta... 

Eivät taija moista ilimaa kestää sulamatta jäälyhytkään. Huokaus. Puhumattakaan nyt siitä sitten, millainen on keli jouluna, jos muutama päivä ennen aattoa liruttaa silikkaa vettä taivaalta ja sitten painuu taas pakkaselle iliman lumisajetta. Kyllä taas ilimoja piettelee. Ainoa toivo lienee nyt se, että sääennuste tästä vielä dramaattisesti muuttuisi ja päätyisi takaisin pakkasen puolelle, tällä hetkellä ko tuon kelin ennustaminen on mitä ilimeisimmin äärimmäisen hankalaa. Ei käy kyllä meteorologeja kateeksi, tärkein homma ois saaha ennustettua säätä ja useimmiten sekin tahtoo mennä poskelleen.

Kaiholla kyllä muistelen jouluaattoa 2014, jolloin aamulla oli ihanan raikkaat -25 astetta pakkasta. Jouluaatto ja pakkaskeli jotenkin vain sopivat yhteen. Viime vuojen lauha ja tuulinen keli ei ollut oikeen mistään kotoisin, kynttilöitten sytytys oli ihan työn ja tuskan takana ja kun net lyhdytkin ehtivät kärsiä melekeen sulamiskuoleman, oli ensimmäisen viijen minuutin jäläkeen jo usiampi lyhty pimiänä kiitos kovan tuulen. Ja se joulupäivän vesisaje vasta kaiken kruunasikin... 

Ilahtuisin kyllä nyt kovasti siitä iltapäivälehtien kohuotsikosta malliin "Täyskäännös joulun säässä, pakkasta sittenkin koko maahan!" 

Vaikka ei sillä, että nuot otsikot kovin paikkaansa piettäviä olisivat, ohan se valakonen joulu koko maahan varmistettu ja peruttu tähän mennessä jo meleko monta kertaa.

Intouduin näköjään jauhamaan tuosta säästä oikeen urakalla, vaikka fakta se on sekin, että joulu tulee joka tapauksessa, säästäkin riippumatta. Mutta olisihan se ihan kiva valaista aattona pihapiiri jäälyhdyin. Ehkä alan ensi vuonna taipumaan niihin muovisiin hirvityksiin, eivät ainakaan sula, vaikka hellettä pukkaisi. 

No, palataanpa taas jossain vaiheessa, minä lähden koittamaan, josko jo tovin jääkaapissa maanneen pienen piparitaikinan vääntäminen pipareiksi sujuisi. Tai onko se taikina nyt ylipäänsä enää leivontakuntoista, ei kait piparitaikina mene kylymässä miksikään, kun on kansi päällä? Ei ole oikein leipomishommatkaan luistaneet viime aikoina...

Kun arki vie sata nolla

Tästä vaikenemisesta pitkiksi ajoiksi alakaa tulla ikävä tapa! Mutta tiijättekö sen tunteen, ko työpäivän jäläkeen on olo, niinkö ois survottu mehulingosta läpi ja kotiin päästessä yksinkertaisesti haluaa keskittyä kaikkeen muuhun, eli siihen olennaiseen. 

Kuten ruuan tekemiseen, kodin pitämiseen ees jonkinlaisessa järjestyksessä, elukkaan, siippaan, pyykkikoneeseen, saunaan, jonkinlaiseen urheiluntynkään, sohovalla makaamiseen ja tarkkaan harkittuun hömppään telekkarista. Ja ah, nukkumiseen. 

Ei siinä sitten hirviästi enää jää aikaa millekään muulle. Ja kun sitten sitä siunattua vähän pitempää vapaa-aikaa on tarjolla esimerkiksi viikonloppuna, niin senkin haluaa käyttää mahollisimman hyvin sen mukaan, mitä olotila kulloinkin vaatii. Useimmiten se on ollut ihan kaikkea muuta, paitsi tietokoneella napottamista. Tai jos napotankin koneella, niin keskityn enemmän lukemaan, kuin tuottamaan itse sisältöä. 

Samaan aikaan viikot vetää menemään kaasu pohojassa ja kohta on jo joulu, ja tammikuussa saamani joulumaton käyttöönotto lähempänä ko arvaiskaan. Hullua!

Mutta mää uskon, ettei tämä ole loputtomiin tätä. Tällä hetkellä työ nyt vaan imee aika tehokkaasti mehuja, vaikka itse asiakastyö ei varsinaisesti hirveän kuormittavaa vielä olekaan. Kaikki muu irrallinen työhön liittyvä sälä on, ja tietysti sekin, että asiakastyössä tulee vastaan asioita, jokka on tuttuja lähinnä paperilla, pakottaa käyttämään aikaa sen kertaamiseen, että mitäs tässä tilanteessa oiskaan järkevää tehä. Kummasti se ajatus siitä aina sitten kirkastuu, mutta vaatii se isomman prosessin ko siinä vaiheessa, jos työelämää oiski takana jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan nautin työstä ja toisina hetkinä tekis mieli vaan jäähä viikoksi kotia nukkumaan. 

Pari viikkoa olin tuossa välissä jotenkin niin ressissä, etten saanu ees nukuttua ko näin joka yö unta jostain työhön liittyvästä asiasta. Eikä yhtään auta, että oon teheny vitosen arvosen työn oman ammattikuntani työhyvinvoinnista! Joskus se ressi on vaan semmosta laatua, että vaikka aattelee ite, ettei ees ressaa, niin silti jollaki tasolla kuitenkin tekee niin. 

Ja tällaiseksi omaa rauhaa rakastavaksi sosiaaliseksi introvertiksi oon saanu kyllä viimisen parin kuukauen aikana olla ihan kiitettävästi esillä ja verkostoitua, esitellä ittiäni ja tavata uusia ihimisiä, että aivan bueno homma paeta piakoin päiväksi Tuntsaa vallottamaan. Tulee tarpeeseen.

Vitsit, nytkin pitäisi oikiastaan olla tekemässä ruokaa, että on sitten evästä huomenna töihin ja murua rinnan alle myös töitten jäläkeen. Toisaalta voisi myös ehkä mennä jollain "leipää ja mitä kaapista sattuu löytymään" mentaliteetillä, ko nyt ei ehkä vaan jaksa. Pitäisi tehä vähän kaikkea muutakin tässä taas. 

No mutta, hengissä ollaan kuiten! Sitä en uskalla luvata, että koska jaksasin taas panetua tähän kirjottamiseen kunnolla, mutta ehkä sekin päivä tässä vielä koittanee. Lintujen talaviruokinnan, maton virkkauksen ja jalan juoksukuntoiseksi kuntouttamisen ohessa, kuka ties.

Lomalla viimeinkin

Pahoittelut kliseisestä otsikosta, nyt ei vaan jotenkin tullut mitään muuta mieleen. Ajattelin sittenkin runoilla hieman loman merkityksestä ihimiselle ja samalla esitellä täälläkin, miten ihana vuojenaika Suomen kesä oikeen onkaan.Vaikka tällä hetkellä tuleekin taivaan täydeltä vettä.

Eilen oli viimeinen työpäivä ennen tätä minun minilomaa ja voin sanoa, että kotiin päästessä alako vahvasti tuntua siltä, että pieni katkos tulee todella tarpeeseen. Oli jotenkin niin nuutunut ja väsynyt olo ja silti samaan aikaan pää rullasi ylikierroksilla tuhatta ja sataa, eikä jotenkin oikein osannut rauhottua ollenkaan. Posket ja leuatki tuntu olevan ihan jumissa kaikesta hampaitten kiristelystä ja erinäisistä syistä johtuvasta ressistä. En osannu eilisen päivän aikana rentoutua ollenkaan, eikä tämäkään päivä vielä ihan hirviän vahvasti ole sen asian tiimoilta mennyt. Toivottavasti suunta on kuitenkin ylöspäin. Jotenkin nukkuminenkin on tuntunu viime aikoina niin kauhian hankalalta, eikä se uni oo ollu ollenkaan semmosta virkistävää saati että ois aamulla heränny tyytyväisenä ja levänneenä. Ehkä tämä himpun verran pidempi tauko auttanee siihen.

Jaksoin sentään menneellä viikolla olla niin aikaansaava, että ostin meille yhen kesäkukankin. Enemmänkin ois teheny mieli, mutta päädyin siihen, että yksi amppeli riittänee nyt kuitenkin. Olisi ollut niin kauhia vaiva ruveta laittamaan enemmän ja oisi pitäny ostaa multaa ja ties mitä. Ja ko minua vaivaa nykyään tämä ainainen jaksamattomuus kaiken suhteen. En siis yrittänytkään kuvitella, että oisin ollu jaksamassa tai ehtimässä hoitaa niitä. Joten ei yhtä amppelia enempää tänä vuonna. Ehkä sitten ensi kesänä. 

Onneksi on tuota luonnon omaa kukkaloistoa kurjenpolvien, kulleroiden ja muitten luonnon kukkien kautta. Sinä iltana ko napsin nuita yllä olevia kuvia, tuntui etten vaan millään malta lopettaa ilta-auringossa kylypevän kurjenpolviniityn ihastelua. Tuota navetan takaosaa pitäisi hieman siistiä, mutta jotenkin tuntuu, etten ehkä raaski sittenkään hävittää tuota niittyä tuolta minnekään, vaikka joskus semmosta aattelinkin. On se niin kaunis aina näin alkukesästä. Kun vielä olisi enemmän aikaa ihastella näitä kauniita kesäiltoja!

Kyllä kesällä pitäisi saaha olla riittävästi lomalla. On se niin poikkeuksellinen ja upea vuojenaika. Toisaalta niin on kyllä syksy, talavi ja kevätkin. :D Syksyn pimenevät illat, ruska, talaven pimeys ja kotiin käpertymisen ihanuus, kevään lisääntyvä valo ja kutsuvat keväthanget sekä -jäät... Pitäisi saaha viettää riittävästi lomaa ripoteltuna kaikille vuojenajoille!  

Tai ehkä pitäisi pyrkiä taas siihen lottovoittajien koulutusohojelmaan. Oisi ainaki aikaa ja rahaa tehä kaikkea mitä haluaa.

Tänäänkin sain kyllä kutsun saunomaan ja viettämään aikaa ihanassa seurassa, mutta vajaa kaheensaan kilsan lenkki autolla saunomaan ja takasin alako vaan yksinkertasesti tuntumaan liialta tälle päivälle, niin oli pakko passata. Ehkä tämä vesisateen kuuntelu omissa oloissa tekee ihan hyvää kans.

Väsynyttä höpinää

Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että joskus olisi hirviän hyvä, jos elämässä olisi pause-nappi? Voisi vaan heittää kaiken ympäriltä hetkiksi pysähtyneeseen tilaan ja vaan olla ja hengähtää, kunnes jaksaisi taas ja voisi laittaa livemenon takaisin päälle. 

Mää kaipaisin semmosta just nyt. On hirviästi kaikkea ja kaikkia, pitäisi ajatella tuhatta ja sataa asiaa ja vaikka on perjantai, ei ees tunnu yhtään levolliselta. Elämä rullaa ympärillä tuhatta ja sataa ja koitat roikkua matkassa ja siinä sivussa elää hetkessä ja leipoa kesän ensimmäisen raparperipiirakan ennenkö raparperi pihan perällä on jo ehtiny mennä yli. 

En tiijä teistä, mutta minusta elämässä pitäisi olla riittävästi aikaa esimerkiksi sen seuraamiseen, ko harakka ja räkättirastas nahistelevat pellolla. Ja mielellään ennen eläkeikää. Jos koko ajan on vaan kauhia kiire paikasta toiseen ja pitää vaan suorittaa suorittaa suorittaa tätä elämää, jää monta ehkä pientä, mutta hienoa asiaa huomaamatta. Kuten korvasienet metsäreitillä.

Ootan jo ko kuuta nousevaa sitä, että pääsen erämaahan viettämään simppeliä elämää. Kuume sen kun kasvaa ja kasvaa, ko tajusin, ettei siihen itte asiassa ole enää ees kovin pitkä aika. Minusta edelleenkin tuntuu, että aivot käy ihan ylikierroksilla ja kaipaavat kipeästi lomaa. Mistään ei oikein meinaa tulla mitään. Yritin esimerkiksi tässä ottaa kuvia esitelläkseni teille meijän uutta tv-tasoa, joka saapui vihdoin ja on muuten aikas hieno. No, koneen näytöltä tarkasteltuna olivat sitten kaikki ihan tärähtäneitä, joten jääkööt ensi kertaan. 

Voisi tosin koittaa vaikka kerätä nuita Instagram-kuvia taas kasaan ja julukasta niitä täällä. Niitten kautta tuntuis hahamottuvan tuo elämä kaikista parhaiten. En tiijä, jotenkin kaikki tuntuu niin hankalalta. Tänään ois kyllä ehottomasti sen oloinen päivä, ko voisi kömpiä sohovan nurkkaan jäätelöpurkin kanssa kattomaan jotain hömppäsarjaa monta jaksoa putkeen. Ei kylläkään ole jäätelöpurkkia, eikä hömppäsarjaakaan. Näytä tulevan oikein mitään hyvää elokuvakaan. Sitä paitsi elokuvatki alakaa aina liian myöhään, että niitten kattomisesta voisi nauttia. Katottiin tässä menneellä viikolla lopultakin uusin James Bond, ja sekin piti pilikkoa kahteen osaan, että jaksoin kattoa. 

On se tämäki kyllä. 

Tästä tuli taas vähän tämmönen päätön ja hännätön teksti, mutta sallittakoon se minulle. Lähen ehkä seuraavaksi urakoimaan korvasieniä pakastuskuntoon. Jos jaksan. 

Palailemisiin!

Sunnuntaisupattelua

Täydellinen sunnuntaipäivä koostuu kiireettömästä aamusta ja päivästä, jonka voi käyttää touhuillen kaikenlaisia hommia. Kiireetön aamu on nyt takana, enää pitäisi päättää, mitä kaikkea voisi tänään touhuta. 

Ideoita on, toimeen tarttuminen vielä jonkin verran sakkaa. Pyykkiä pistin pyörimään koneeseen ja ajatus siivoamisesta edelleen ahdistelee mieltä, pullaakin voisi leipoa ja siivota vaatekaapin. Tai urheilla. Ei osaa oikein päättää mitä tekisi. 

Sen vuoksi päätin istua alas ja kirjoitella tänne jotain. Tekisi mieli kertoa siitä, miten sinitiaiset näyttävät tekevän pesää pihan vanahaan linnunpönttöön. Tai voisi äksyillä siitä, miten postin saaminen viitenä päivänä viikossa on ihimisen perusoikeus.

Mutta jotenkin rupesi laiskottamaan. Bannerin sentään vaihoin kuitenkin. En tiijä onko tuo nyt niin ajankohtanen ja voi olla, että se on ollut täällä jo aijemmin (rehellisyy'en nimissä en muista), mutta jotenkin tykästyin siihen nyt. 

Kivaa sunnuntaipäivän jatkoa kaikille, minä lähen nyt tekemään evästä ja juonimaan tämän päivän jatkoa! Ettei ihan mee makaamiseksi kuitenkaan.

Räntäsade ja muita kevään merkkejä

Mistä tietää että kevät tekee tuloaan? Siitä, että ulukona sataa vuoroin räntää ja vettä ja piha on yhtä raparälliä.

Tietää myös siitä, että saan kaikenlaisia outoja siivoushepuleita ja olen mm. pessyt jääkaapin, yhen maton, pyykkiä ja lakanoita.

Oli minulla jokin ajatuskin ko aloin tätä kirjottamaan, mutta se katosi jonnekin välille. Ei pitäisi varmaan näin väsyneenä yrittää mitään. Seuraan vasemmalla silimällä jotaki lehevaa, jossa on Jude Law. Pakko ko oma köyhän naisen versioni ei oo kotona.

No joka tapauksessa, tämä oli tämmönen "olen väsynyt mutta elossa" -viesti ja yritän kovasti keksiä  piakkoin jotain järkevääkin. Ehkä.

Hyvää perjantai-illan jatkoa, pakko ehkä lähtiä koisimaan puhtaitten lakanoitten väliin ihan kohta. Jospa nämät "unipussit" meikäläisen silimien alla joskus vähän tasottuis.

Jos työtä työtä työtä teet vielä enemmän

Ajattelin tänään kirjotella teille tämmösen puhtaan tajunnanvirran pitkästä aikaa ja ihan siitä syystä, että viime päivinä on väsyttänyt ihan liikaa siihen, että kykenisi tekemään mitään järkevää tai jäsenneltyä ja sisällöltään harkittua. 

Sitä tietää olevansa meleko pohojalla ko paras mihin pystyy on maata sohovalla ja syyä suolakurkkuleipiä maitolasin kans. :D Juolahti mieleen esimerkiksi sellainen asia, että lopetin pienenä maijon juomisen, koska koulussa maito maistui monesti tosi pahalle. Oli se sen aikainen hyla-maito varmaan muhinut siellä purkissa pidemmän aikaa, ko maistui ihan jääkaapille ja jollekin, noh, pahalle. Vieläkin on traumat siitä, nykyään ko juon maitoa, otan ensimmäisen hörpyn aina kauhunsekaisin tuntein, jos purkki on ollut yhtään pijempään auki jääkapissa. Vaikka ei se maito kotona ikinä maistu niin pahalta ko koulussa maistui, kumma juttu. 

Oikiasti käytiin kyllä koiruu'en kanssa kolaamassa piha ja sitten se lopuksi vielä teki makkaratikkuja koivun varsista. Puhtaat pyykitki olisi koneessa, mutta ei millään jaksa mennä alas ja laittamaan niitä kuivumaan. Varmaan unohan net tuonne koneeseen. 

Pitäisi kyllä laittaa net, ennenkö alakaa taas nukuttaa liikaa. Eilen meinasin nukahtaa kesken kaiken saunaan ja oli pakko mennä unille 21.40 ko ei vaan pysyny hereillä. Väsymys ei kyllä sitten sovi minulle. No en tiijä kyllä ketään, kelle se sopis, mutta auton ajaminen väsyneenä on ihan hirviää. Töitten tekeminen väsyneenä on ihan hirviää. Kotonakin on ihan hirviää olla väsyneenä, ko ei jaksa tehä mitään vaikka pitäisi ja tuntee huonoa omaatuntoa kaikesta mahollisesta ja itkettää ko pitäisi liikkua ja lähtiä hiihtämään, mutta ei vaan jaksa. Sitten sitä istuu saunassa ja meinaa nukahtaa sinnekin ja miettii, että tuleekohan sitä päivää ikinä ko jaksaisi tehä jotain. 

Mutta tyyny on kyllä ihan heleketin hyvä! Suosittelen Tempuria kaikille. Se on ehkä liianki hyvä, ko aamulla herää kuola poskella ko on nukkunu niinkö pieni vauva. 

Viime viikolla oliki niskat niin jumissa, että meni posketki jumiin. Tai sitten olen alakanut narskutella hampaita. En tiijä. Anna kysyi, että oonko ressaantunu. Vastasin, että en oikiastaan, koska en ees yksinkertasesti jaksa miettiä työasioita kotona. Mutta sitten kotona aloin miettiä, että kyllä mää oikiastaan ressaan. Net ei vaan oo työasioita, vaan tätä elämää yleensä. Ja tavallaan työtä; sitä ko siihen menee monena päivänä ihan liikaa aikaa nuitten työmatkojen takia ja se ajaminen on ihan perseestä, eilenki oli puuautolla tilanne päällä tuolla ja sitten joku vatipää oli ajaa meikäläisen perseeseen ko tuli tuhatta ja sataa ja varmaan paskoilla renkailla eikä meinannu saaha autoansa pysähtymään. 

Ja ressaan sitä ko en ihan tiijä, mitä tässä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. 

Mutta sen minä tiijän, etten oo sitä ihimistyyppiä, joka haluaisi viettää liijan ison osan päivästä töitten parissa. Meijän työ on semmonen, että työllä voi varmasti vaikka tappaa ittensä, eikä tämä maailma siitä sen valamiimmaksi tuu. Aina löytyy joku, jonka eteen vois tehä töitä vielä enemmän ja minä haluan mennä hommissa oma hyvinvointi eellä. Tykkään työstäni, mutta se on vaan työtä ja siihen se jää. Minä en halua tehä ihimeitä, vaan perustyöni niin hyvin ko kykenen uhuraamatta ittiäni sille. Jos asioita pitää laittaa tärkeysjärjestykseen, niin kyllä perhe tulee ensin ja työ vasta sitten. 

Tällä hetkellä tuntuu, että työ lyö kiilaa perhe-elämän rattaisiin. Vaikka miten päin mietin, niin ei oo hyvä. Mutta kaippa tää tästä. Pitäs varmaan vaan _miettiä_ vähemmän.

Voi itku, kello on vartin yli kaheksan ja mää aattelin, että se ois varmaan jo niin palijon, että kohta vois harkita nukkumaan menemistä. Pitää ruveta kattomaan Simpsoneita ja oottamaan nukkumaanmenoaikaa. 

Onneksi huomenna on perjantai. Sitten voin uneksia koko viikonlopun Naruskasta ja ulukosaunasta ja kelekkahommista. Pilikkimisestä. Ja kesästä. Tuntsasta ja tammukkaojista. 

Mutta hei, onneksi pian on muuten pääsiäinenkin! Ois pitäny melekeen kylyvää rairuohoaki jo. Pääsiäisenä on kyllä ihan pakko päästä kelekkimään, paistaa makkaraa ja pilikkiä. Tehä semmosia normaali-ihimisen asioita, mitä ei nyt jaksa. Ja kyllä, meikäläinen on semmonen peräkylän jurpo, että nuot on semmosia tavallisia normaali-ihimisen tekemisiä minulle. 

Pilikillee!

Okei, minä menen nyt...

Yhden päivän anatomia

Perjantai! Ihanaa. Sen kunniaksi, ettei huomenna soi herätyskello, aattelin jakaa teille tänne ihan sanallisessa muodossa yhen taannoin viettämäni työpäivän anatomian. Vaikka tykkään työstäni ko hullu puurosta, aina näin perjantaina rojahtaessa villasukat jalassa sohovalle oottamaan saunan lämpiämistä, mieltä vähän hiertää tämän homman hektisyys ja autossa vietetyn ajan määrä. Autolla ajaminen ei oikeen sovi minulle, se tekee meikäläisen hirviän väsyneeksi ja lapojen väli sekä rintalihakset menee jumiin. Muutenkin olen niin perhekeskeinen ihiminen, että syö naista, ko tuntuu, ettei toista näje ko vilauksen verran ennenkö jo pitää könytä nukkumaan. Meilläkö ei niitä yhteisiä viikonloppuja ole läheskään aina. Ja koira. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten jaksa touhuta sen kanssa niin palijon ko pitäisi. Ensimmäisen työviikon se murjotti aina iltaisin, vaikka appiukko on käynyt lapsenvahtina hetken verran joka päivä. Puhumattakaan siitä, etten liiku tällä hetkellä juuri ollenkaan! Muttako ei jaksa. Minulla oikiasti on vaan rajallinen määrä tätä energiaa ja useimmiten se on kotiin päästessä jo aivan loppu. Pakolliset asiat jaksaa suorittaa, mutta muuten miettii lähinnä sänkyä. 

Ja ko muistutan ulukomuodoltani nykyään lähes poikkeuksetta pandakarhua, en yksinkertaisesti pysty heräämään yhtään aikasemmin. Päin vastoin, tällä viikolla siirsin herätystä vartilla. Kauhistuin ko tajusin, että herätysvalo alakaa loimuttaa jo vartin yli viis ja herätellä meikää. Jotenkin se, että "aurinko" alakaa kurkkia "vasta" puoli kuu'elta, tuntui jotenkin inhimillisemmältä. 

Mutta, tämmönenkin päivä on tässä meikäläisen kalenteriin mahtunut:

5.45 Herätys ja aamutoimet

6.00 Koiran kanssa pihalle ja Eberin ajastus, että auto lähtee sopivaan aikaan lämpiämään

6.10 Koiralle ruoka ja Kong, kahavinkeitin ja puuro tulille, aamiaista ja Lapin Kansaa sohovan nurkassa viltin alla, makkarin tuuletus ja sängyn petaus

6.35 Vessaan, työvaatetus ja meikki

6.50 Eväät ja muut tarpeelliset kamat laukkuun

7.00 Pihalle putsaaman autoa lumesta

7.10 Starttaus kohti töitä

7.55 Perillä

7.57 Leimaan itseni sisään, töitä (ruokatauko 11.30-12.00)

15.58 Leimaan itseni ulos

16.03 Kotia kohti

16.48 Kotona, koira pihalle

17.00 Koiralle ruoka, itselle ruoka, postin selaus

17.30 Syöty, kahavit ja lököilyä sohovalla, seurustelua koiran kans, blogia ja Facebookkia

19.00 Sauna päälle ja koiran kanssa ulos

19.30 Sisälle ja saunaan 

20.00 Pois saunasta, yöpaita päälle ja villasukat jalakaan, iltapalaa, keittiön siivousta, aamupalavalamisteluja ja eväiden laittoa

20.30 Hoitoaineet hiuksiin ja naamarasvat naamaan, sängyssä netin selailua ja lukemista, puhelu siipan kans

21.30 Hampaiden pesu, nukkumaan 

Tuona päivänä oli pakko mennä vielä nuin aikasin nukkumaan, ko yksinkertaisesti väsytti niin pölijänä, normaalisti yritän valavoa johonkin iltakymmeneen ja vähän sen yli. Hirveästi olisi kaikkea ihanaa ja kivaa mitä voisi tehä, mutta vielä ei oikein ole ollut aikaa ja energiaa mihinkään sen kummempaan arki-iltaisin. Yhtenä päivänä piti painella postiin ja kauppaan töitten jäläkeen, eipä siinä auttanu ko kurvata kotia, käyttää koira pihalla ja pakata se autoon ja lähtiä kylille. Kävin postista jäätävän kokoisen paketin, sitten ajoin kauppaan ja tein ruokaostokset ja ruokaostosten kanssa menin ottamaan pakettiautomaatista koiranruokasäkkiä. Siinä sitten könyämään kohti autoa toisessa käjessä täysi kauppalaukku ja toisessa kainalossa 12 kg koiranruokasäkki. Ja samalla kiroilla sitä, että tuli hyötyliikunta-ajatuksena jättäneeksi auton meleko kauas parkkiin. Puolessa välissä matkaa säkki meinasi luistaa kainalosta ja tippua, piti yhet perkeleet lausua siinä keskellä kaupan pihaa, kohentaa säkkiä kainalossa ja jatkaa matkaa. Oltiin kotona siinä kuuelta ja alettiin syömään, sinä iltana ei oikeen jaksanut ees ajatella enää mitään. Kokkasin ruuaksi itelleni tosi terveellisesti nakkeja, joita näläkäpäissäni ostin kaupasta. Olivat kyllä ihan perkeleen hyviä nakkeja, ei siinä. Tiijä sitten johtuko nälästä, vai mistä, mutta Snellmanin Kunnon juustonakkimakkarat, iso peukku. 

Onneksi aamutuimaan ja iltapäivästä on kuitenki jo sen verran valosaa, ettei tartte enää ihan pimiässä ajella. Ja nämät pari kotikunnan päivää helepottaa kummasti, vaikka pitkin kämppää vaeltava terapiamateriaalikassi onkin vähintäänkin levottomuutta aiheuttava asia.

Mutta nyt mää lähen saunaan! Rikotaan hilijai'suutta sitten ko taas jaksaa. Jotain oon tainnut ajastaakin julukaistavaksi taas, ehkä sitä huomenna levänneillä aivoilla jaksaisi väsätä lisääkin.

Vuoden vaihteen kuulumisia

Niin alakoi sitten uusi vuosi ja sen myötä päättyi taas erinäisiä vaiheita meikäläisen elämässä. Harjottelu loppui 30. päivä ja siihen, ettei maanantaina tartte lähtiä mihinkään suuntaan, on ajatuksena hieman totuttelemista. Uusia suuntia elämässä valaisee kuitenkin uusi lyhty pihalla. 

 

Aattona herätessäni tunsin oloni jotenkin hirviän väsyneeksi ja tuntui, ettei päivä oikein meinannut millään lähtiä käyntiin ja heti aamusta koetut raivostuttavat hetket eivät ainakaan parantaneet yhtään fiilistä. Jossain vaiheessa polttelin sitten joululta unohtuneen enkelikellon kynttilöitä ja sain tsempattua ittiäni sen verran, että pakkasin elukan ja omat kamat ja lähettiin uu'en vuojen viettoon kylille.

 

Uu'en vuojen tunnelmat oli vielä varsin jouluisat äitilläkin, kuten on meilläkin kotona (saa nähä kuka nämät joulukoristeet riisuis pois ja koska, ite en ainakaan lämpiä sille ajatukselle vielä ollenkaan). Äitin joulukuusi on vähän meijän joulukuusta tyylikkäämpi, mutta meijän onkin toisaalta luonnonkuusi ja äitin kasvatettu. Tuollaiset kelloketjujen tyyppiset minäkin haluaisin ensi vuonna kuuseen ja lasipallot oisi aivan ihania, mutta ei mitenkään realistinen vaihtoehto tuon meijän karvakaverin kans, joka huiskaa hännällä säännöllisin väliajoin palloja alas kuusesta. Myös lameita (siis nuo hopeiset roikkuvat ohuet nauhat) pitää saaha ensi vuonna, jotenkin minusta meijän kuusi näytti orvolta iliman (jep, joulufanaatikolle uusi vuosi tarkottaa vaan sitä, että voi alakaa suunnitella jo seuraavaa joulua. :D Saattaapa olla, että ens vuonna taivun ostamaan jotain muovisia "jäälyhtyjä" ja käyttämään niitä apuna pihan valaistuksessa, jos tämä vuosi meinaa olla yhtä lämmin joulukuusta ko edellinenkin.

Ja siis se ite vuojen vaihtumisen juhlistaminenhan tarkotti vaan saunassa käymistä ja syömistä. Vähän samaan henkeen vielä ko joulunakin, karjalanpiirakkaa munavoilla, lohileipäjuustosalaattia, savukalaa ja juustoja, mutta sitten myös perunasalaattia ja fonduepadassa tehtyä hirvenlihaa ja aurajuustokastiketta. Ja alakupalaksi kinkkupiirakkaa. Öljyssä fonduepadassa kypsennetty yön yli marinoitu hirvi oli kyllä ihan tuhottoman hyvää, aattelin että sama versio onnistuisi myös Trangialla eräolosuhteissa. :D

 

Täytyy tunnustaa, että olin niin taitava, että onnistuin olemaan näkemättä kunnolla yhtään uuden vuoden rakettia. Aika vähän niitä tunnuttiin kyllä ampuvankin, ehkä iso osa ihimisistä kävi kattomassa tunturissa rakettien ampumista ja jätti omat raketit välistä. Ite kyllä ihan tykkään raketeista ja ilotulituksesta, mutta uskon määrän sijasta enemmän laatuun. Myöskään uuden vuojen tinoja ei tullut valettua, ehkä näitä perinteitä voisi alakaa uuelleen viettää taas sitten joskus jos on lapsia. Vuojen vaihuttua meninkin meleko äkkiä ihan vaan nukkumaan. :D

Vuojen ensimmäinen päivä oli elukoitten, jokka paini ja temmelsi mummolan pihamaalla oikeen urakalla. Muuten oli edelleen vähän väsynyt meininki ja ilta meni lähinnä sohovalla maatessa ja evästäessä. Tällä kertaa hirvenlihan tosin korvasi ihan vaan perinteiset nakit, mikä ei toki haitannut mitään. Tänään ajatuksena olisi touhuta vielä korvasienirisottoa ja ihimetellä uutta alakanutta vuotta siipankin kans, jahka saan sen kotia. Vieläkin tosin väsyttää. :D Jotenkin se on nyt vaan tämän vuojen vaihtumisen teema. 

Nyt voisin alakaa ehkä syömään tällekin päivälle jotain lounaan tyyppistä. Tai keittää vaikka päiväkahavit. Hyvää alakanutta vuotta kaikille!

Ihana, ihana joulukuu

Niin se vain saapui, joululoma nimittäin! Täytyy sanoa, että ei kyllä yhtään liian aikasin. Parasta huomisessa on se, ettei herätyskello soi, eikä tartte lähtiä mihinkään. Oon jotenki ihan kuolemanväsyny just nyt ja aattelin tämän tekstin väsättyäni mönkiä sänkyyn ja ehkä jo sammua sinne. 

Ei oikein riitä ajatuksia eikä aivotoimintaan enää tänään juuri mihinkään, joten kuvat, joita tässä kovasti samalla ko kirjottelen kaivelin kännykän syövereistä, saavat puhua minun puolesta. 

Siispä seuraavaksi joulukuun tunnelmointia kuvina:

viikonloppuaamut

ensimmäinen adventti

melekeen aurinkoa

valakosta taivaan täy'eltä

jouluasetelma

valoa lyhdyssä

kartiot

tähtien tuiketta

jouluasetelmaa ja kynttilät

tunnelmointia

tuikkikaa oi joulun tähtöset

itsenäisyyspäivän vilaus auringosta

pimiää

valoa pimiään

piirakoita menossa uuniin

saunanpesuolut

utuinen aamu

piparikämppä

mölli

kynttilöitä

tontut kurkkii

joulutorttuja

piparisavotta

gluteenittomat piparit :D

itsenäisyyspäivän kynttilät

glögiä ja piparia Tuutikin ja Myyn kanssa

pimeyttä

urpoilua

neljäs adventti

Taisteluväsymystä ilimassa

Editoin otsikon kun olin näköjään jo aijemmin käyttänyt tismalleen samaa. :D

Vielä olisi pari viikkoa rutistettava ennen joulua ja nyt alakaa jo tuntua siltä, että puhti on melekolailla pois. Maanantaina olin niin väsynyt, että oon aamulla ajatuksissani laittanu töihin lähtiessä oven säppiin, vaikka siippa oli kotona. Se on sitten poistunut pihamaalle ikkunan kautta. :D Vaikka oikiasti tämä ei kyllä ole naurun asia, oon yksinkertaisesti toiminut aamulla niin automatiolla, että ei oo jääny mitään mielikuvaa oven laittamisesta säppiin. Yleensä siis pistän kylymän eteisen välioven säppiin aina sillon, ko koira jää yksin kotia, ettei se käy pukkaamassa ovia auki (sen kun osaa) ja jäähytä siinä samalla koko taloa. 

Tänäänkin aijoin lähtiä asioille nyt töitten jäläkeen, mutta se jäi vahavasti aikomukseksi, koska alakoi väsyttää ja särkiä sitten päätäkin. Nyt itse asiassa särky on äitynyt jo niin pahaksi, että sattuu tämä näytönkin tuijottaminen, mutta ihan uhallakin jaarittelen nyt jotaki. Sitten voisi tehä toimintasuunnitelman huomisen asioimiselle, niin ehkä tulisi sitten lähettyäkin liikkeelle. Joulukortteja ja joulupostimerkkejä pitäisi ostaa, hakia piparkakkutaloon koristeita ja aineksia kakkuun, jonka ajattelin ensi maanantaiksi leipoa töihin. Alakaa harjottelu paukutella viimeisiään, joten ajattelin muistaa työporukkaa kakulla, ennenkö ihimiset karkaavat joululomille. 

eteiseen väsäämäni poronsarvi-jouluasetelma

Miksihän tuntuukin niin tahamaiselta, ihan niinkö tämä viikko olisi kestänyt jo ikuisuu'en ja ollaan vasta tiistaissa, joskin tiistai on jo enemmän takana päin. Tähän aikaan vuojesta kaikkien ihimisten pitäisi saaha vaan käpertyä rauhassa kotiin olemaan. Aamulla oli niin ihana ohuen ohut kuun sirppi taivaalla ja kuun vieressä kirkas tähti (mikähän lie?) ja olisi ollut autuaallista vaan unohtua juomaan aamukahavia sohovan nurkkaan. Lyhdyssäkin tuikki vielä kynttilä, laitoin sunnuntaina pihalle palamaan kynttilöitä ja yhteen lyhtyyn sain mahdutettua vähän isomman kynttilän, joka paloi vielä tänä aamunakin. Mutta ei. Toki että tähän vaiheeseen päästään, pitää ensin päässä ylös ihanan lämpimästä sängystä ja saaha ristissä olevat silimät auki, mikä sekin on ollut näinä aamuina varsinainen haaste. 

Viikonloppu oli kyllä siinä mielessä ihanan rentouttava, että rymyttiin kaksi päivää metikossa ettimässä joulukuusta ja löytyihän se sitten lopulta. Se tosin jää nähtäväksi, että onko siinä vielä sitten joulunakin neulasia ko täällä on tänä vuonna kuusia vaivannut tuo suopursuruoste? (eli net ovat osin ruskeita). Joulukuusen  haun lisäksi tuli myös leivottua pipareita ja joulutorttuja. Paistoin leipomukset ihka ensimmäistä kertaa leivinuunissa ja hyvinhän se onnistui! Leivinuuni on kyllä enemmän ko kätevä keksintö. Ensi viikonloppuna voisikin sitten taas lämmitellä leivinuunia ja paistaa porkkanalaatikkoa. Näytti säitten puolestakin painuvan sen verran miinukselle, että pirtin lämmittäminen on enemmän ko suotavaa. 

sama toisesta suunnasta, pahoittelut hieman epäselvästä kuvasta, olen pimittänyt kameran jalustan jonnekin liian hyvään säilöön

Mitäs sitä vielä? Ah, no tietysti tässä on ennakkoon saatu sellainen piristävä joululahaja tuon meijän karvakamun lonkka- ja kyynärkuvauksista, että paras mahollinen tuloshan sieltä tuli, eli lonkat AA ja kyynärät 00. Toki herralla on hyvät geenit pohojalla ja muutenkin, mutta eihän sitä ikinä voi tietää. 

Mutta nyt on pakko ruveta tekemään tälle päänsärylle jotain, että pystyy edes joten kuten ajattelemaan tänään vielä jotain järkevääkin. Toinen vaihtoehto oisi tietysti omistaa loppuilta esimerkiksi The Joulukalenterille ja Marja Hintikka Livelle.

Auringonnousu ja ajatuksia

Yhtenä aamuna viime viikolla oli älyttömän komia auringonnousu. Olisin kovasti halunnut unohtua ihailemaan sitä pitemmäksikin aikaa aamulla, mutta valitettavasti työmaa kutsui sohovan nurkassa köllöttelyn sijasta. Nappasin kuitenkin muutaman kuvan siitä ja ajattelin jakaa net teille. Ja vähän samalla raatailla niitä näitä, ko ei nyt oikein irtoa mitään terävää ja viiltävää tiettyyn aiheeseen kohdennettua tekstiä. 

Minua vaivaa jonkin asteinen taisteluväsymys. Harjottelu on melekeen puolessa välissä ja normaalisti tässä vaiheessa syksyä on tottunut piettämään sen viikon mittasen syysloman. Nyt kun sitä ei sitten ole, on vähän ollut käynnistymisvaikeuksia. Etenkin ko vietettiin ihana kotiviikonloppu touhuten kaikenlaista, niin tuntui jotenkin ekstraväsyttävältä lähtiä taas maanantaina heittämään sadan kilsan lenkkiä, josta ei ees makseta mitään palakkaa. Vaikka tykkään harjottelupaikastani ja tulevasta ammatista, oon silti tullu siihen tulokseen, että työntekoon motivoi myös kummasti se fakta, että siitä maksetaan palakkaa. Onneksi sekin ajatus, että viimeisen opintosuorituksen suoritettua on mahollista päästä niihin oikeisiin töihin, motivoi kuitenkin ihan riittävästi tällä hetkellä. Ja eihän siitä mihinkään pääse, että tykkään tulevasta työstäni varsin palijon.

Viikonloppuna saatiin kuitenkin mukavasti aikaiseksi sellaisia "syyslomahommia", vietiin navetasta turhanpäiväistä romua yksi kaatopaikkakuorma ja siippa sai valamiiksi tallin nurkkaan lattian ja laittoi sinne myös vanahat keittiönkaapit tuomaan säilytystilaa omille roinillensa. Tallista onkin kehkeytymässä pikkuhilijaa kunnon man cave. :D On muutenki aina yhtä ihanaa päästä eroon turhasta roinasta. Kun vapautuu tilaa, näkee paremmin net tärkiät jutut. Tosin kaatopaikalle oisi vieläkin lähössä lisää tavaraa, että ei se ihan heti kyllä lopu... Tein myös hiukan löytöjä siivotessa. Löysin muun muassa pinkan vuosille 1967-1969 postileiman mukaan ajoittuvia joulukortteja. Nyt en vaan millään osaa päättää, että raaskisinko laittaa kortit kierrätykseen ja askarrella niistä uusia joulukortteja, vai pitäisikö koota jonkinlainen jouluinen kollaasi hienoimmista. Jokaisen kortin ja jouluisan tervehdyksen luin läpi ajatuksella ja ihastelin postileimoja, jokka kertoivat tarinaa siitä ajasta, ko täälläkin on ollut joka kylässä oma posti. Ja puhumattakaan siitä, että kortit saapuivat perille tittelin kera ja pelekällä kylän nimellä! Herrasväki se ja se, Makkaravaara (kylän nimi muutettu). Neiti se ja se, Makkaravaara. Rouva se ja tämä, Makkaravaara. Maanviljelijä se ja se, Makkaravaara. Ihimeellistä.

Varastosta löysin muuten jo kesällä varsin kivan vanahan kynttilänjalan, jonka sain nyt lopultakin puunattua siihen kuntoon, että kannoin sen sisälle ja ostin pitkiä kynttilöitä (muuten valkeita, mutta jouluksi punaisia, tietenkin). Kynttilät palavat itse asiassa nyttenkin. Olen melekonen kynttilöitten suurkuluttuja ja tämä pimiä vuojenaika tarjoaa siihen enemmän ko mahtavat puitteet. Tosin en pistäisi pahaksi lunta ja pakkastakaan, sillä nyt on taas ollut lämpöasteita päivin ja öin, eikä talavesta tietoakaan. Toisaalta hyvä, kun kerettiin istuttamaan takapihalle äitiltä saatua pensasta ja köyhän naisen siirtonurmea (= pois kuorittu nurmikko, joka siirrettiin paloissa meijän takapihalle). Sain myös viikonloppuna pestyä alakerran ikkunat, vaikka olin kyllä ihan varma, että jäävät tältä syksyltä pesemättä. Ylähäällä tyydyin pesemään muutaman ikkunan sisäpuolelta, iski kisaväsymys, eivätkä nuot niin paskasia ees olleet. Pimiäkinhän tuo on kohta koko ajan, niin olokoot. Tuskaillaan keväällä sitten ko on auringosta saatua ihan uutta energiaa.

Aamuista auton ikkunoitten raaputtamistakaan en kyllä kaipaa, mutta ehkä tuossa ko on saatu siivoamalla lisää tilaa talliinkin, niin saattaisin jopa lämmetä siipan ajatukselle siitä, että ajaisi auton aina säilöön sinne. Uloskin laitoin hieman lyhtyjä heinäseipäsiin ja muutenkin. Tein jo yhen hiukan jouluisen asetelmankin adoptoimalla äitiltä yhen pihatontun. Mutta siitä ehkä lisää myöhemmin, voisinpa touhuta vaikka ihan oman kodin kivoimmat jutut just nyt -julukasun.

En muuten menneenä viikonloppuna jaksanut taaskaan kattoa yhtään elokuvaa loppuun asti. On se vaan kumma, muttako kello lyö kymmenen, alakaa silimät luppasta ja jossain vaiheessa torkahan ja on pakko lähtiä könyämään sänkyyn, koska ei oo mitään järkiä kiusata ittiään pysyttelemällä hereillä enää yhtään sen pitempään. Useimpina öinä oon myös ollut niin tööt, etten oo heränny ees siihen, ko siippa on elokuvan loppuun katottuaan könynnyt viereen. Torstain ja perjantain välisenä yönä nukuin niin sikiästi, etten oo ees heränny, vaikka koira oli kahteen eri otteeseen mörissyt ulukona pauhaavalle tuulelle. Harvinaista minulta, ko yleensä herään hiiren pieruunki. 

Mutta ihan järestään tulee siis nykyään joka arkiyö nukuttua se yheksän tuntia ja viikonloppuna semmoset kymmenen. Oon kyllä löytäny ihan uuen ulottuvuuen ittestäni ja aivan uuenlaisen vaihteen nukkumiseen, ko joskus ennen muinoin vetelin menemään semmosilla seittemän tunnin yöunilla satunnaisia kello yheksän sammumisia lukuunottamatta. Kai meikäläisen roppa on nyt viimein keksinyt, että nukkuminen on kivaa. Roppa on myös keksinyt kivan jumin vasemmalle puolelle, mikä pitäisi tässä heti kun saisi aikaseksi ja kerkiäisi, hoidattaa pois. Tänään voisikin siis ennen nukkumaanmenoa kivasti hieman rullailla putkirullalla, niin alakaa kaks kertaa kauhiammin nukuttamaan.

Tästä ko nousee, pitäisi jaksaa väsätä huomiseksi vielä ruokaa ja sitten voisi iltapalaksi herkutella tuoretta ananasta. Urheilut päätin suosiolla siirtää huomiseksi, näinä päivinä ko on vasta lähemmäs viittä kotona, ei huvita tehä mitään ylimääräistä. Muutenkin meni päivä vähän plörinäksi ko unohin vesipullon matkasta pois enkä muistanut ottaa pitemmälle päivälle mitään välipalaa. Joten kynttilöissä ja viltissä on ihan riittävästi toimintaa tälle päivälle. Onneksi ihana parempi puoliskoni oli täällä pensaitten istutuksen ja uu'en ulukovalon asennuksen lisäksi siivonnut keittiön, imuroinut, kantanut puita sisälle ja viikannut pyykitkin telineestä pois. Meikäläisen tehtäväksi jäi siis tälle illalle ainuastaan tuo ruoka. Joten ihan hyvin voin vielä hetken kölliä tässä viltin alla höpisemässä turhia ja nauttia hieman Viisasten teetä lämmikkeeksi. Kera muutaman kurkkuvoileivän, ananasta himokkaasti vilikuillessani muistin, että kaapista löytyy pakkasesta napattua herkkua rieskaa ja jääkaapista paheellisesti aurinkokuivattua tomaattia tuorejuustona viikonlopun jälijiltä. Jäläkkäeikai sitten vielä hieman tuota ananasta, ihanaa arjen luksusta.

Arjen luksushetkestä tulikin mieleeni semmonen juttu, mitä olen pohiskellut (sukunimeni veroinen ko oon) viime aikoina. Nimittäin hetkessä elämisen taitoa. Vaikka kovasti ajatuksissani olenkin kääntynyt jo tuonne jouluun ja sen ihanan odotukseen ja lokakuu tuntuu siinä mielessä varsin hankalalta, oon kuitenkin aiempaa huomattavasti orientoituneempi tähän nykyhetkeenkin. Siihen, että on maanantai, istun viltin alla teekuppi kourassa tässä ja nyt ja tänään en enää aijo tehä mitään ihimeempiä. Huomenna on taas tiijossa uusi työpäivä, mutta en oo työpaikan oven sulijettuani uhurannu sille enää ajatustakaan, koska se on huomenna vasta. 

Jotenkin oon ihan eri tavoin läsnä omassa elämässäni ko aijemmin, ollut kohta jo viimiset puoli vuotta. Oonkin alakanu miettiä, että se hetkessä eläminen vaatii sen, että asioitten täytyy pohojimmiltaan olla hyvin. Täytyy olla tyytyväinen siihen missä on, mitä on ja kenen kanssa on. Silloin on heleppo nauttia jokaisesta aamusta, päivästä ja illasta. Köllähtää tyytyväisenä nukkumaan omaan sänkyyn ja herätä uuteen päivään. Vaikka ei ehkä aina niin kauhiasti kiinnostaisi mihinkään lähtiä, voi miettiä, että tänään on taas uuden viikon maanantai tässä ja nyt. 

Hetkessä eläminen oli huomattavasti hankalampaa sillon, ko alitajuisesti ootti ja laski päiviä pois pääsemiseen, siihen, että jokin tentti tai raskas kurssi on ohi, gradu valamis ja niin pois päin. Sitä laski päiviä syyslomaan, sitten jouluun, joulun jäläkeen hiihtolomaan, sitten kesään. Sama kehä kiersi vuojesta toiseen. Hassua kyllä, mutta ei minulla enää ole samanlaista tarvetta. Toki ootan joulua ja toisaalta sitä, että harjottelu loppuu ja pääsen oikeisiin töihin, mistä maksetaan palakkaa, mutta ei se oo jotenkin ihan samanlaista enää. Ehkä siksi, että joka päivä, ko palaa töistä kotiin, se on jotenkin yhtä antoisaa ko ennen pääsy lomalle, ja jotenkin jokaista päivää osaa nykyään arvostaa ihan eri tavoin. Ei tartte oottaa enää sitä hetkeä, ko pääsee kotiin, kun jokaisen päivän päätteeksi on nyt oikiasti kotona. 

Ja että vaikka rahatilanne on tiukempi ko koskaan (jos mahollista) eikä tulevaisuuskaan ihan selkiä vielä ole, sitä on kuitenkin onnellisempi ko on ikinä ollut. Mutta mikäs mulla on ollessa, ko on tällainen koti ja maailman paras mies. Heleppoa tykätä ja nauttia jokaisesta arjen hetkestä.

Joten, jos tavoitteenanne on nostaa elämänlaatua tai nauttia elämästä enemmän, niin suosittelen kuulkaas ihimiset tekemään niinkö teijän sydän tahtoo sanoa. Tehkää niitä juttuja, jokka on teille tärkeitä ja joista tet nautitta, työtä jolla on teille merkitystä, viettäkää aikaa sellaisten ihimisten kanssa, jokka saa teijät tuntemaan olonne hyväksi. Olokaa siellä, missä sydän sanoo, että on hyvä tässä ja nyt. 

Ainuastaan kuuntelemalla itseään voi tulla aidosti onnelliseksi. Ja sillon jokaisessa aamussakin on jotain kaunista ja huomion arvoista. 

Siispä nyt soppakauhan varteen, että parin tunnin päästä voi sitten päiväänsä tyytyväisenä kömpiä peiton alle ja painua unten maille.

Mitä kuuluu Unelmalle itsestä?

Aijemmin uhkailin, että tämä omien hyvinvointiunelmien tavoittelu tulisi näkymään täällä blogissakin, mutta täytyy myöntää, että meleko hilijaista on ollut. Osin ehkä siksi, että asiat on oikiastaan ollu meikäläiselle seleviä jo, eikä niitä olekaan tarvinnut työstääkään niin palijon, ko oisi voinut aluksi ajatella. Osittain myös sen takia, että kirjottelumotivaatiot ei edelleenkään ole ollu hirviän kohillaan, koska maailma on tällä hetkellä aika kummallinen paikka ja tuntuu vetävän meikäläistäkin sanattomaksi melekeen päivittäin. Eikä tässä ihan aina ole ehtinyt ja jaksanutkaan. Lue, muu elämä kiilaa koneella istumisen ohi. Jollain tapaa olen myös huomannut, että osa valamennuksen teemoista onkin ollut meikäläiselle vähän niinkö turhia. Se on kai varmaan positiivinen asia, mutta oon jäänyt vähän etääksi ja ulos asioista, kun on huomannut, että monet pohtii asioita, jokka on jo itelle ihan seleviä.Varsinkin kun itselleni epätyypilliseen tapaan en ole jaksanut avata sanaista arkkuani. Koska aijemmin mainittu elämä muualla ko koneen äärellä. Ja väsymys myös. Ruokavalioasioissa oon myös selevillä vesillä siinä mielessä, että esim. sokerista en aijo luopua kokonaan, vaan uskon sen kohtuukäyttöön, maitotuotteita menee sen verran ko pötsi kestää (koska en usko ehottomuuteen tässäkään) ja valakonen vehenä ei sattuneesta syystä kuulu ruokavalioon. Vaikka ei sillä, että net tärkkelyspitoiset gluteenittomat jutut välttämättä kauhian palijon parempia olis. Mutta ruokavalioasioissakin tykkään ajatella omilla aivoillani ja kuunnella herkällä korvalla eniten sitä, että mitä se oma roppa kertoo.

Muutenkaan en puhu itelleni rumasti, peilikuva näyttää mielestäni hyvältä, itsetuntoni on aivan kohillaan ja elämässä parasta on pienet asiat. Täytyy myös tunnustaa, että vaikka näen pieniä positiivisia juttuja elämässäni päivittäin ja kannustan ittiäni joka päivä, etenkin jos pitää mennä oman mukavuusalueen ulukopuolelle, semmonen yltiöpositiivisuus ei kuitenkaan ole meikän juttu. Menee vähän teennäiseksi, jos sata kertaa päivässä hoetaan, että minä olen ihana, kaikki on ihanaa, maailma on ihana, pystyt mihin vaan, tästä päivästä tulee huippu jne. Ylistyssanat kokee inflaation, tiijättekö. Eikä minun ainakaan tartte kuulla sata kertaa päivässä kelepaavani just tämmösenä ko oon ja olevani huippu ja että kaikki pienet risaukset, jokka teen tässä elämässä järkevästi ja hyvinvointi eellä, on supermahtavia hommia. 

Mutta minä oonki tämmönen Lapin mörri, jos joku on aidosti nuin positiivinen niin se on vaan ihailtavaa, meikäläiselle riittää vähän vähempikin. :) Elämä voi olla kivaa ja arki rullata ihan hyvin iliman mieletöntä hehkutusta. Jokaista onnistumista ei tartte alleviivata, niinkö ei epäonnistumisiakaan.

Mutta mitäs mitäs. Toista kuukautta rullataan menemään jo kovaa vauhtia ja konkreettisia asioita valamennukseen liittyen on ainakin se, että oon saanu lihaskuntoreenit jollain tavalla osaksi arkirytmiä. Saliohojelma onki ollu ehottomasti koko homman parasta antia! Tämä viikko meni kylläkin vähän huonosti, en ole saanut tehtyä ko yhen reenin. Yllättäen taas väsytti niin palijon ja jou'uin siirtelemään reenipäiviä ja sitten paletti jotenkin levisi käsiin. Mutta ei se mitään, koska ensi viikko on taas uusi viikko ja mahollisuus tehä asiat toisin. Päätin eilen raakasti jättää jalakareenin tekemättä ja tehä tästä semmosen kevyemmän viikon, jotta sitten ensi viikolla jaksan lähtiä hommiin taas sata lasissa. Ruokapuolesta voin ihan surutta myöntää, että mitään kilojen kiristelyevästä en ole syönyt, mutta päätinkin, että se ei ehkä nyt ole oleellistakaan. Pitää syyä hyvin, että jaksaa reenata ja elää. Jos sinne väliin eksyy pala suklaata silloin tällöin, niin menkööt. Tai puolukoita kinuskikastikkeella. Syön kuitenkin suht säännöllisesti ja aika perusterveellisesti ja juon palijon vettä.  Muutenkin tuo aerobinen liikunta on yllättäen osoittautunut meikäläisen kompastuskiveksi. Kun saan lihaskunnot tehtyä, ei jaksaminen meinaa enää riittää sitten niihin lenkkeilyhommiin. Keväällä (jos luoja suo) on toivottavasti sitten hiihtokelit kohillaan ja suksilla jos saisi kalorit sitten palamaan tehokkaammin. Vaatii tietysti sen, että jaksaa vetää monot ja sukset jalakaan ja lähtiä hiihtämään.

Jotenkin tuntuu, että tällä hetkellä elämäntilanne nyt vaan on sellainen, että on tarkoituksenmukaisempaa liikkua sen minkä jaksaa ja keskittyä ensisijaisesti siihen, että arki pyörii, eikä yrittää ottaa maksimisuorituksia itestä irti. Ihan sohovaperunana tässä ei kuitenkaan tosiaan olla, huomasin tuossa eilen illalla peiliä ohittaessani, että herranjestas, takalisto on ottanut ihan selevästi massaa itteensä verrattuna aikaan ennen säännöllistä punttijumppaa. Rasvakerros päällä ei ole välttämättä niin tirissyt, mutta kyllä se siitä vielä joskus sulaa sekin. Jos sen on tarkoituksenmukaista sulaa. Ja vielähän tässä ehtii heleposti tällekin vuojelle opetella uutta. Pikkuhilijaa ja päivä kerrallaan.

On se kyllä kumma, että ko jotenkuten löytää punttimotivaation, kadottaa lenkkeillymotivaation? Edelleenkin kyllä peräänkuulutan sitä, että jos ei aina väsyttäis niin palijon, vois vaikka jaksaaki reuhottaa koko päivän paikasta toiseen. Mutta hei, kehonhuollosta olen koittanut ja jokseenkin onnistunutkin piettämään paremmin huolta ko aijemmin!

Myönnän kyllä, että myös semmosessa hommassa ko kylässä käymisessä voisi koittaa hieman skarpata. En osta kotia juuri herkkuja ja osaan pysyä yleensä jonkinlaisessa kohtuuessa esimerkiksi pakasteesta löytyvän mustikkapiirakan suhteen (en kaiva sitä sieltä joka päivä), mutta ko menen käymään porukoilla, voinkin yhtäkkiä syyä jäätelöt, suklaat ja kaikki maholliset. Suorastaan jopa käytän sitä tekosyynä, että täällä saa syyä. Että otanpas tuon karkin tuosta. Ja vielä toisenkin. Liittynee jotenki siihen, ettäkö asu kauempana, siellä käyminen tarkoitti lomaa ja herkuttelua. Sillon se ehkä oli ihan ok, mutta ei toimi enää ko kylässä tulee käytyä jopa useita kertoja viikossa.

Mutta mää käsittelen tämän homman itteni kanssa heti ko kerkiän.

Ja muuteski. Mulla menee ihan kivasti. Tämmöstä tasapainoiluahan tämä on, mutta ressiä en suostu repimään. Siitä esimerkiksi olen suunnattoman ylypiä, että työasioita en ole tuonut kotia ja on ollut suorastaan heleppoa unohtaa kaikki työhommat siinä vaiheessa ko tulee kotia. Tiiäppä sitten, että auttaako tuo pitkä työmatka. Ehtii sinä aikana jo unohtaa kaiken ko kyttää hirviä ja nauraa YleX:n iltapäivän Vikille ja Mäkkärille. Ja jos jaksan kantaa halakoja paremmin, mutta tämä turvallisen paksu rasvakerros on pysyäkseen, jotain on kuitenkin saavutettu. Sitä kultaista keskitietä ja hyvää elämäähän tässä hajetaan. 

On tietysti kiva huomata muutoksia jollain tasolla ulukonäössäkin, koska net motivoi jatkamaan tätä hommaa, mutta on ehkä ihan tervettä ja tervetullutta tehä hommia välillä niin, ettei mene peilikuva eellä. Tuijota joka päivä ittiään peilistä. Tai seiso mittanauha kourassa ja puntarilla. Ko unohtaa tämmöset, saattaaki sitten yllättäen käyä niin, että ko erehtyy yhtenä päivänä kattomaan ittiään peilistä vähän pitempään, on jotain saattanut muuttuakin. Tai sanotaanko, että ko ei ehi kattomaan ittiään peilistä ettiäkseen virheitä, saattaaki löytää positiivisia asioita.

Väsyttää, ihan oma syy?

Huh!

Ulukona tuulee ja vihimoo vettä, mikäs sen parempaa siis ko sytytellä kynttilöitä ja kääriytyä vilttiin palelemaan ja miettimään, että kylläpäs taas väsyttää. 

Ja hoksata sitten, että voisihan sitä vaikka päivitellä blogia, etteivät ihan kuolleeksi luule. Kaahaa tuo aika taas semmosta kyytiä eteenpäin, että oksat pois. Harjottelua on takana kuukausi ja kaksi päivää (ja saldona mm. kymmenen työmatkalla havaittua hirveä). 

Tänään vähän venähti päivä ja hommat venyi vartin yliajalle. Oli silti ihana tulla kotiin, ko siippa nykäisi leivinuunista ulos kinkkukiusauksen ja tekaisi sille kaveriksi salaatin. Ja napsautti kahavinkeittimen päälle. Ehkä jopa parhain juttu koko päivässä. 

Tai sekin oli ihan kova sana, että se oli tekassu portaat kellariin. Kaiteet nyt vielä puuttuu, mutta sinne pääsee nyt jopa! Ihan into piukeena täällä mietin, että mitä sinne kellariin nyt sitten alakaisi säilöä? Mitä siellä yleensäkin voi ja kannattee säilöä? Ja niin, voitteko kuvitella, toukokuusta asti ollaan täällä virallisesti kämpätty ja vielä näin syyskuussa pääsee tutustumaan uusiin paikkoihin ko sunnuntaina kävin ekan kerran meijän kellarissa. :D Sekin on ehkä ihan parasta, että siippa on tuommonen kädentaitoinen. (Tästä olokkarin ikkunasta on kiva katsella vihdoin loppuun saatettua aitaakin.)

Tosin ilimanvaihon hoitaminen tuolla alahaalla on vielä vähän mysteeri ja hyllytkin puuttuu, että ehkä hillitsen kellari-intoiluani nyt vielä hetkisen. 

Mitäs muuta. Ei kait ihimeempiä. Olen kuukau'en päivät koittanut myös kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiini ja esimerkiksi saanut lihaskuntoreenit rullailemaan nyt kolomen viikon ajan ja nelijäs on jo käynnissä. Ruokahommatkin on omasta mielestäni ihan hyvällä tolalla, perusterveellistä ja tavallista evästä ja sitten välillä vähän muutakin. Silti tuntuu, että en ehkä ihan jaksa puristaa itestäni aivan kaikkea. Harjottelun myötä nukun välillä melekeen yheksäntuntisia yöunia ja silti olen iltasella kuitenkin ihan rättipoikkipuhki, etenkin jos olen liikkunut. Eilenkin uni alakoi reenin jäläkeen tempoa ihan tosissaan (saan reenistä sellaisen hetkellisen virtapiikin, joka laskee sitten yhtäkkiä niinkö lehemän häntä ja sitten pitäisikin jo päästä nukkumaan) ja piti tukkia suurin piirtein tikkuja silimiin, että sain väsättyä iltapalan, enkä nukahtanut heti reenin ja saunan jäläkeen. Silti aamulla näytin panda-karhun sukulaiselta ja tänään oon ollu ihan pelit seis melekeen koko päivän.

Alakaa taas pikkuhilijaa tämä nykyään jokasyksyinen ihimetys; mistä virtaa? Tai oikiastaan, että miksi se loppuu aina, vaikka mitä tekis? Syön säännöllisesti ja parhaani mukaan monipuolisesti, koitan liikkua säännöllisesti ja juua riittävästi vettä. Aamulla herään luonnonvaloa jäljittelevään lamppuun. Mutta ei, mistään näistä ei ole apuja. Liikunnalla ei ole piristävää vaikutusta, vaan päin vastoin; väsyttävä ja suorastaan unettava vaikutus, oli se sitten lihaskuntoa tai aerobista. Lenkiltäkin kun pääsee sisälle, alakaa niin maan perkuleesti tehä mieli jo vaaka-asentoon. Kaikki kodinhoidolliset toimet on ikävä kyllä taas alakaneet muistuttaa välttämätöntä pakkoa, asioita joita on vaan pakko vääntää, että homma pyörisi etes jotenkin. Ja jos saankin vaikkapa pyykit koneeseen, niin iesus että niitten kuivumaan ripustaminen sylettää. Puhumattakaan siitä, että net kuivat pyykit pitäisi viikata kaappiin. Samoin tuskaa tuottaa imurointi, siivoaminen yleensäkin, tiskit, kaupassa käyminen, jopa tämä blogin kirjottaminenkin. Ja tunnustan, ihan niin monesti en ole saanut itteäni motivoitua lenkillekään kuin olisin halunnut. Lihaskunto menee, sitä ko voi tehä täällä kotona, mutta kaikki muu, mikä vaatii kotiovesta poistumista, onkin jo ihan toinen juttu. Koskee siis myös kylästelyä. 

Erittäin kuvaavaa on se, että viikonloppuna kävin Rovaniemellä moikkaamassa ihania Rollon ajan opiskelukavereita, joiden kanssa ei oltu tehty mitään yhessä suunnilleen viiteen vuoteen ja vaikka heitä oli ihana nähä ja toisaalta oikeen ootin sitä reissua, toisaalta en olisi millään jaksanut lähtiä. Koska pitää pakata. Ja valavoa myöhään. Ja meikata. Ja lähtiä yöelämään. Ja miten ihana onkaan lauantaiaamuisin herätä kotoa. Kävipä mielessä ajatus, että pääsis nyt lähtemään, niin sitä pikemmin onkin sitten jo kotona. Kauhiaa, eikö? Koska oikiasti nuot kaikki jutut on aivan ihania aina silloin tällöin! Ja kivaa meillä olikin ja tiesinkin sen, mutta melekoset efortit piti laittaa siltikin siihen, että jaksoin lähtiä. Aina en jaksa lähtiä, ko on vaan mukavampi jäähä kotia. Lämmittää sauna ja mennä aikaisin nukkumaan. 

Aloin tuossa miettiä sitäkin, että en muista, milloin olisin jaksanut kattoa loppuun jonkun illan lehevan teeveestä. Siippa kattoo palijonkin elokuvia ja kyllä minäkin tykkäisin, mutta karu fakta vaan on se, että viimeistään kymmeneltä meikän leuat repiää ja silimät ei pysy auki. Vaikka olis viikonloppu. Pakko mönkiä sänkyyn ja kysyä sitten seuraavana päivänä siipalta, että miten siinä elokuvassa oikein kävi. 

Onkohan minussa jokin vikana vai oonko minä vaan tämmönen? Nautin kyllä arkisesta elämästä ja pienistä jutuista, mutta tämä väsymys on hermostuttavaa ja raivostuttavaa ja estää elämästä täysipainoista elämää. Minä esimerkiksi nautin puhtaasta kodista, ja nyt on hirviän vaikiaa, ko ei jaksa siivota, vaikka haluaisi. Nautin lenkkeilystä, mutta ko ulukona on kylymä eikä jaksa lähtiä ja pukia ulukoiluvaatteita ja kun hommat on muutenki tekemättä. Joinain päivinä mietin, että voisin kirjottaa blogia, mutta en jaksa kiivetä yläkertaan hakemaan konetta. Mennyt tässä aika monta oleellista juttua ihan ohi, koska mietin, että pitäisi kirjottaa, mutta sitten en vaan jaksanutkaan. Nytkin itte asiassa mietin, että pitäisi mennä syömään jotakin, mutta en jaksa nousta tästä sohovalta ja mennä alas. Hitto! 

Ja ko olen koittanut sitäkin, että teen, vaikka väsyttää. Se menee hetken, sitten se alakaa tuntua pakolla vääntämiseltä (mitä se siis onkin) ja päätä kiristää kauhia panta eikä elämä todellakaan ole kivaa. 

Tätäkö se ihimisen elämä on? Ainaista väsymystä? En tiijä. 

No mutta, nyt on pakko lähtiä kohti alakertaa ja jääkaappia, ettimään jotain syötäväksi kelepaavaa.