Hylätyt talot, autiot pihat

Lueskelin tuossa yksi ilta urbaanista löytöretkeilystä ja pakko sanoa, että se kuulostaa kyllä hommalta, joka meikäläistäkin viehättäisi. Urbaanissa löytöretkeilyssä siis käydään erilaisissa ihimisen rakentamissa, usein hylätyissä ja tyhyjiksi jääneissä rakennuksissa tai muissa sellaisissa kohteissa, ottamassa usein valokuvia. Eettisenä sääntönä toimii "ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Etenkin vanahat, autioksi jääneet talot houkuttelisivat minua sisälleen tutustumaan paikkoihin tarkemmin. Sen verran olen kyllä jänishousu, etten uskaltaisi tätä lähteä toteuttamaan yksin, mutta jokin niissä vanahoissa taloissa vaan kiehtoo. 

Toisaalta luulen, että homma ei ehkä ihan kuitenkaan sitten sopisi minulle, koska tulisin varmaan valtavan surulliseksi jokaisesta hylätystä, vanahasta ja rapistumaan jätetystä talosta. Tulen nytkin ko vain näjen niitä ulukoapäinkin, mutta sitten toisaalta jokin kumma voima houkuttaa kattomaan sisälle, miten aika on pysähtynyt jollekin vuosikymmenelle. Kävin tuossa taannoin yhessä lähipiirin tyhjilleen jääneessä vanahassa talossa ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että voi kun tästäkin olisi joku piettänyt huolta. Ja toisekseen, kohtaisin luultavasti vanahassa hylätyssä talossa kauniita esineitä/asioita/huonekaluja, jotka haluaisin ehottomasti pelastaa, joten olisi hirviän hankala vain jättää niitä sinne tietäen, että kukaan ei pidä niistä huolta. Että niiden ainua tarkoitus tässä vaiheessa on enää hiljalleen lahota talon mukana ja unohtua. Toki esimerkiksi monia huonekaluja ei enää monen vuojen heitteilläolon jäläkeen ehkä pystyisikään pelastamaan, mikä on surullista sekin.

En tiijä, mikä minussa meni vikaan, mutta vanahat esineet ja asiat vain kiehtovat minua äärettömän palijon. Tykkään siitä, että niillä on sielu ja oma tarinansa kerrottavana. Net eivät ole kasvotonta massatuotantoa vailla sen suurempia tarinoita, vaan net ovat nähäneet elämää, monia aikoja ja monia ihimisiä, kestäneet ajan hammasta ja elinikä on pienillä toimilla usein jatkettavissa. Eikä kaikille ees välttämättä tarvi tehä mitään. Toki net voivat olla oman aikansa eräänlaista massatuotantoa, mutta ennen esineet ja asiat valamistettiin kuitenkin sillä ajatuksella, että net palavelisivat omistajaansa koko eliniän, eikä paria seuraavaa vuotta. 

Urbaanin löytöretkeilyn myötä tulin myös hyvin surulliseksi siitä, että yhä enemmän mediassa toitotetaan sitä, miten väistämätön kehityskuluku maaseutujen tyhyjentyminen on ja ettei kaupungistumista yksinkertaisesti voi estää, vaan se on jokin väistämättömästi jylläävä luonnonvoima. Ja että koska siitä jossain syrjässä sijaitsevasta talosta ei enää saa ees omiaan pois eikä kukaan halua ostaa sitä, helepompi vaan pakata laukut, hylätä mennyt ja hyökätä kaupunkiin paremman ja helepomman elämän perässä ja jättää talo heitteille.

Ei näin. Ei se ole mikään pakottava kehityskuluku, ei jos met emmä sitä halua. Ja helekkari, met jokka täällä "syrjässä" asutaan, ei todellakaan haluta sitä. Ja meitä ei voija sieltä kehä III sisältä käsin jumalauta pakottaa täältä pois. Harmillista kyllä, että iso osa ihimistä on jo aivopesty uskomaan, että tulevaisuu'essa elämää ei voi olla missään muualla ko muutamissa kaupunkikeskittymissä. Että jokin höpöhöpö politiikka enää pakottaa meijät pysymään täällä ja siitä jos luovuttaisiin, kasaisimme kamamme ja riemusta kilijuen muuttaisimme sinne kaupunkiin. 

Tulen tämmöisistä aina niin pahalle tuulelle. 

No, onneksi urbaani löytöretkeily (internetin ihimeellisessä maailmassa) johti minut myös Hesarin (vaikka olenkin kyllä alakanut osittain boikotoida tätä "maan ykkösjulukaisua" Helsinki-keskeisen maailmankuvan ja provosoivien juttujen vuoksi, joilla kyseinen julukaisu on todistanut, ettei se todellakaan ole koko Suomen lehti) muutaman vuojen takaiseen lehtijuttuun, jossa puhuttiin siitä, miten monista vanahoista ja käyttämättömiksi jääneistä taloista saisi palijon varaosia niihin vielä käytössä oleviin yksilöihin. Tämä! Tästä tullaankin siihen, miten moni ei tajuakaan hautovansa siellä kauan sitten unohduksiin jääneillä tiluksillaan tämmöisten pölijien kuten minä näkökulumasta suunnattomia aarteita. 

Puhumattakaan siitä, että monia tällaisia aarreaittoja lyyään kaivinkoneen toimesta maan tasalle. 

Eikä sillä, että ihimiset tekivät tätä tahallaan tai etes tietämättömyyttään, monelle net vanahat ja elämää nähäneet talot ja niitten sisällykset ei vaan näyttäydy mitenkään arvokkaana tai säilyttämisen arvosena. Voi ettäkö pääsisi luvan kanssa irti tämmösiin vanahoihin taloihin! 

Noo, toisaalta mulla lähtee näitten tuunausjuttujen kans vissiin ihan mopo lapasesta iliman rajatontaki mahollisuutta kerätä kaikki vanahat jutut meikäläisen matkaan, että ehkä se on ihan hyvä, etten pääse irti. :D

Mutta nuista tuunausjutuista sitten ehkä toisen kerran! No kuitenki, jos lojuu vanahoja puisia huonekaluja tai muuta sellaista nurkissa, josta vois olla halukas luopumaan niin meikäläiseen saa olla yhtey'essä. :--------D Terveisin selaan tori.fitä ja kirppisryhmää melekeen joka päivä ja huokailen, nytki meni sivu suun koko ajan käytössä olleet punaset viiskyluvun nojatuolit. Ja yksi tuunattavaksi kelepaava sänky, joka ei kylläkään ollut kovin vanaha, mutta kotimaista puuta. Onneksi suurin osa kaikesta kivasta on liian kaukana...

Ja sitten taas toisaalta hienouksia löytää lähempää ko arvaiskaan.