tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hiihtolomatunnelmia

Auringon paistaessa ulukona oikein komiasti päätin lopettaa blogia pitkään vaivanneen hilijaisuu'en ja kertoa syynkin siihen, miksi viime kuukaudet olen aika pitkälti pysytellyt täältä pois. 

Ja se syyhän on hyvin pitkälle tämän näköinen:


Kyllä, pötsi kasvaa eikä kyseessä ole roikkumaan jäänet joulukilot, vaan jäläkikasvua odotetaan syntyväksi kesän puolella.

Ja hilijaisuus sinänsä johtuu hyvin pitkälti ensin reilun kuukau'en vaivanneesta pahoinvointijaksosta, jolloin näytön tuijottamisesta sai migreenin ja kaikki energia meni päivästä toiseen seleviämiseen pahan olon ja migreenin kanssa. Vuojen vaihtuessa iski taas aivan jumalaton väsymys, joka on jatkunut näihin päiviin asti, eikä siinä työviikon aikana, ko päivän ainua ajatus on pääsy illalla nukkumaan omaan sänkyyn, palijon uharannut ajatuksia sille, että josko blogia päivittelisi. Viime aikoina olen priorisoinut yöunet ohi oikeastaan kaikesta muusta elämästä. Toki myös lähes samaan aikaan kun aloin odottaa tätä meijän käsmäläistä ninjaa, tuli tieto läheisen ihimisen vakavasta etenevästä sairaudesta, jonka vuoksi tehään samalla luopumisprosessia ko valamistaudutaan uuteen.

Ja ko onhan tämä elämä aika pitkälle pyörinyt tämän raskautumisen ja siihen kuuluvien lieveilimiöiden ympärillä, niin ei ole ollut palijon aiheita mistä kirjottaakaan, jos suoraan sanotaan. :D Mikään mammablogihan tämä ei ole ja vaikka aihetta varmasti tulevaisuu'essa täällä sivutaankin, paino lienee jatkossa kuitenkin edelleen muissa asioissa (kuten oman elämäntavan sovittaminen yhteen uuden perhe-elämän kanssa, ei niinkään se kakkavaippojen sisältö tai odottavan äidin vaivat). Ja jos muita asioita ei ole, tämmöisen harrastelijablogin lienee taivuttava siihen, että uusi elämänvaihe näkyy blogissa vähäisempinä teksteinä. 

Asiasta aiemmin puhuminen täällä olisi myös tuntunut jotenkin hassulta, kun näkyvää mahaakaan ei ole ollut ennen viime päiviä. Yhtenä päivänä ennen lomalle jäämistä ja rakenneultran jäläkeen se sitten vaan päätti pompsahtaa tuohon ja jäädä paikalleen pysyvästi, tähän asti ko koko pötsi on pysynyt hyvinkin vaatteiden alla piilossa. Joten nyt ko tämä alakaa olla ulukoisestikin jo näkyvää (mikä lienee näin puolen välin jäläkeen jo ihan suotavaakin), asiasta astetta julukisemmin puhuminen tuntuu luontevammalta. 

Tai ehkä se on tämä loma, ko saanu nukuttua ja tankattua energiaa eikä ole pakottavaa töissä käymistä, niin jaksaa tehä jotain muutakin! :D Terveisin nimimerkki olen saanut siivottua ja leiponut pitkästä aikaa ja yksinkertaisesti on aivan ihanaa olla lomalla. Tuli kyllä tarpeeseen tämä viikon hiihtoloma, onneksi tilanne sallii vähäisten kesälomapäivien käyttämisen tähän.

Eniten odotan kuitenkin ulukoilima-aktiviteettejä, joita olisi tarkoitus myös harjoittaa tämän viikon aikana. Toivottavasti keli olisi jatkossakin yhtä ihana ko tänään, minun tuurilla tämä on tietenki nyt se viikon paras päivä ko siippa istuu ensin tuntitolokulla autossa ja tulee sitten väsyneenä kotia. 

Mutta nyt lähen ehkä repäsemään ja leivon vielä vähän lisää pullaa, katsotaan jos tästä viikosta irtoaisi vaikka vielä vähän lisää tännekin! Ja Instagramin puolella olen tietysti jokseenkin aktiivisempi kuin täällä, eli jos kuulumiset etes jossain määrin kiinnostaa, niin klikkailkaahan ittenne sinne. 

Palailemisiin!

lauantai 14. tammikuuta 2017

Lauantai-iltana lähti laukalle

Hyvää iltaa pitkästä aikaa!

Voin valehtelematta kertoa, että vietettyäni viime yönä semmoset kakstoista tuntia putkeen sängyssä (ihan koko aikaa en kuitenkaan nukkunut) olen tänään ollut jokseenkin uudestisyntynyt. No, kyllä se maanantai sieltä tulee taas, mutta tänään olen mm. ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen laittanut meikkiä naamaani poistuessani kotiovesta ulos.

Enkä ole vielä tähän kellonlyömään sängyssä, sekin on jotain se!

Päin vastoin, minulla palaa täällä kynttilöitä ja soi musiikki ja syön iltapalaa. Ja naputtelen tätä. Tästä voi kyllä tulla melekonen sillisalaatti, epäilen jo etukäteen.

Ennen naputtelun aloittamista kävin pitkästä aikaa ajelemassa autolla ihan keskenäni. Oli miten teiniä tahansa ja maapalloa tuhoavaa (varmaan etenkin kun alla on kolomen litran vee kutonen) mutta hyvä musiikki ja autolla ajaminen on jokseenkin rauhoittavaa. Vaikka keli nyt olikin vähän mitä oli.

Ajoittain sitä vaan kaipaa. Kauniina kesäiltoina ja öinä, pimeinä talavi-iltoina. Syyshämärissä ja kevään valostuessa. No melekeen aina on hyvä hetki autoajelulle ja hyvälle musiikille. Siipan kanssa ollaan yhessä niin outoja, että käyään muuten vaan ajelemassa autolla. Välillä saatan kotona kuunnella jotaki hyvää piisiä ja alakaa kaivata autoajelulle. Kaippa net nukuttivat minua pentuna liikaa autossa ko minusta tuli tämmöne. 

Ainut vaan, että täällä tuo kylänraitti tahtoo olla monesti meleko hilijanen. Joskus se on ihan ookoo, mutta vaikka millään muulla tasolla en kaupunkielämää kaipaakkaan, niin joskus kaipaan niitä iltoja ko ajeltiin pitkin kaupunkia. Uusien paikkojen ja katujen löytämisessä on tietty hohtonsa, vaikkei se kaupungissakaan kovin pitkään säily. Ja täällä kun eletään näitten karvalakkitoyotien (miten veessä tuo sana taipuu?) valtakunnassa, ei palijoa tartte pelätä, että mitään peruscorollaa kummempaa köröttelis vastaan. Oulun yössä oli joskus mahollisuus nähä (ja kuulla) vähän erikoisempiakin vehkeitä. Tai nooo, jokunen extra se täälläkin saattaa liikkua, muttako net on jo niin moneen kertaan nähty.

Ja se merkitsee siinä vaiheessa, ko auto ei oo vaan veheje, jossa on nelijä pyörää ja ratti, ja se kulukee eteen- sekä taaksepäin. Vaikka voin rehellisesti myöntää, että ymmärrän autoista valitettavan vähän ja tunnistustaitonikin ovat varsin rajalliset (PAITSI jos kyse on evosta), mutta tässä asiassa tuo siippa auttaa kummasti. Kerran ajettiin häviävän hetken motarilla mustan Supran vieressä ja ohan se pakko sanoa, että kyllä se jotaki hermoja kutitteli kun kuski painoi kaasua ja hävisi siitä vierestä kohtuullisen äkäseen. Ehkä ainua Toyota, josta näin voi sanoa. Paitsi että ohan net seitkytluvun Celicat aivanki sympaattisen näkösiä vehkeitä. Kerran nähtiin Alappilassa Salen pihalla parkissa semmone aivan viimisen päälle timanttiin kuntoon hinkattu sinapinkeltanen Celica, jossa kaikki kromitki kiilsi ja eihän sinne kauppaan ois malttanu mennä ollenkaan. 

Tosin minä vaan mietin, että pyhäinhäväistys jos tuota autoa ei aja semmone kunnon Disco-Stu tai Life on Marsin etsivä. :D Sillä Celicalla ko lähtis töihin, pitäis vetässä tukkaan kunnon nakkikourut ja seitkytluvun tamineet niskaan! Eihän se muuten passais. 

Mutta elämä on liian lyhyt ajettavaksi tylsällä tahi järkevällä autolla. Ketuttaa se sitten vanahainkodissa miettiä ko kortti on leikattu kahtia jo ajat sitten, että voi ko olisin joskus saanut silläkin autolla ajaa. Siispä minullakin on kaikkien näitten vehkeitten lisäksi joskus ihan pakko olla vielä se kuplavolokkariki. Ei tuu kesää muuten, olen pennusta asti halunnu semmosen ja oishan se nyt maailman pähein kesäauto! Mahollisimman orkkis tietysti. 

Ja ei, nämät autoasiat ei todellakaan ole semmosia, että niitä järjellä mietittäis tai laskeskeltais, että palijonko tähän saa kulumaan rahaa. Joku käy vähintään kerran vuojessa ulukomailla ja toinen vetää perseet joka viikonloppu, se on ihan mihin sen rahan haluaa käyttää. Toki sitä rahaa on tässä tylsässä ja järkevässä elämässä pitkälti priorisoitava kaikkeen muuhun, eikä meillä koko elämä pyöri autojen ympärillä, vaikka net semmone suola ja sokeri ovatkin. 

Plus että koska meilläkin on nuita käyttötarpeita autoille usiampia, eikä semmosta pirssiä ole, joka passais yhtä aikaa kaikkiin tarpeisiin, on autoja oltava usiampi. Ihan jo senkin takia, että toisella työmatkaa kertyy suuntaansa semmone joku 12 km ja toisella 411 km.

Että terkkuja Li Andersonille, jos mietit sitä että miksi kaikilla pitää olla oma auto kun ei kerrostalossa kaikilla ole omaa hissiäkään, niin siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi, että miksi joillain pitää olla, hetkinen, suoritan laskutoimituksen, kuusi (6) autoa. Jonkinlaista poistumaa tästäkin porukasta saattaa toki tapahtua, mutta viidestä alaspäin se luku tuskin tulee laskemaan, koska kumpikin tarvitsee pirssin ihan vaan päästäkseen töihin, kun nuot kimppakyydit ei oikein vielä ihan pelaa siihen malliin ja edellisen julukisenki näkemisestä on jokunen hetki aikaa, mettähommia varten tarvii olla oma ja pari kappaletta tallissa on ihan vaan rakkau'esta lajiin. Ei met niillä viijellä kuitenkaan yhtä aikaa ajeta, mutta ei meijän talou'essa esimerkiksi pahemmin lennetä Goalle mietiskelemäänkään tai nauttimaan Thaimaan lämmöstä. Elämän eläminen mahollisimman ekologisesti on siitä kinkkinen juttu, että teitpä miten päin tahansa, niin aina se jostaki kulumasta vuotaa. Plussalle jää loppujen lopuksi varmaan vaan, jos asuu mettässä ite rakentamassaan majassa, on ruuan ja vaatetuksen suhteen omavarainen eikä ikinä osta kaupasta mitään ja liikkuu vaan siellä mettässä jalan.

Viihdyttäköön Li itseään vaikka ajelemalla sillä hissillä, minä ajan autolla.  

Vaikka hitto soikoon ihan pakko todeta vielä loppuun, että en mitenkään päin ymmärrä mitä helevetin tekemistä autoilla ja hisseillä on keskenään? 

PS. Meijän elämän (epä)ekologisuutta muilta osin voin pohtia joskus tarkemminkin, mutta se jääköön toiseksi tarinaksi.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Eloa hilijaisuuden jäläkeen

Hei ja jälleen kerran pahoittelut siitä, että hilijaista on viime aikoina ollut. Se on vaivannut elämää vähän kaikilla saroilla viime viikot, syykin on olemassa, mutta se taitaa olla ihan toinen tarina se. 

Hilijaisuu'esta huolimatta joulu tekee tuloaan väistämättä ja tänä vuonna olen taipunut huomaamaan, ettei aina vain pysty paneutumaan jouluvalamisteluihin samalla tavoin ja yhtä suurella intensiteetillä. Mikä on sinänsä harmi, koska yleensä net jouluvalamistelut on meleko iso osa sitä joulua ja se varsinainen juhula, itse aatto, on vain kruunu kaiken päällä. 

No, menee se yksi vuosi näinkin, jouluverhot olen saanut kuitenkin laitettua ja valot valaisemaan pimeyttä sekä muutaman koristeen. Jos viikonloppuna riittäisi tehot, voisi siivota ja asetella kenties vielä hieman lisää koristeita, onhan tuo aatto jo niin lähellä. 

Jäälyhtyjäkin olen jäädyttänyt, vaikka se hieman urakalta on tuntunutkin. Kaivoin navetasta joukon vanahoja sankkoja, joiden halakeamisesta ei kovin suurta tappiota syntyisi ja ryhdyin jäädyttelypuuhiin. Sen verta pientä pakkasta on piettänyt, että ainuttakaan sankkoa en ole saanut halakaistuksi, meleko pitkänkin on saanut nuita tuolla pihalla piettää, ennen ko ovat riittävästi jäässä. Lumilyhtyoperaatioon ei olisi riittänyt energiat ja toisaalta sitä hankaloittaa suht vähäinen lumitilanne sekä kelien epävarmuus. Jäälyhtyjen tekemistäkin mietin pitkään, mutta sitten ko Kerttu Kotakorpi ja kumppanit tuossa taannoin siunasivat projektini lupaalla, ettei ennen joulua enää mennä plussa-asteille, uskalsin tarttua toimeen. Niinpä nyt kauhulla katsonkin ensi viikon ennusteita, jotka yllättäen näyttävät jopa kahta astetta plussaa ja vesisajetta... 

Eivät taija moista ilimaa kestää sulamatta jäälyhytkään. Huokaus. Puhumattakaan nyt siitä sitten, millainen on keli jouluna, jos muutama päivä ennen aattoa liruttaa silikkaa vettä taivaalta ja sitten painuu taas pakkaselle iliman lumisajetta. Kyllä taas ilimoja piettelee. Ainoa toivo lienee nyt se, että sääennuste tästä vielä dramaattisesti muuttuisi ja päätyisi takaisin pakkasen puolelle, tällä hetkellä ko tuon kelin ennustaminen on mitä ilimeisimmin äärimmäisen hankalaa. Ei käy kyllä meteorologeja kateeksi, tärkein homma ois saaha ennustettua säätä ja useimmiten sekin tahtoo mennä poskelleen.

Kaiholla kyllä muistelen jouluaattoa 2014, jolloin aamulla oli ihanan raikkaat -25 astetta pakkasta. Jouluaatto ja pakkaskeli jotenkin vain sopivat yhteen. Viime vuojen lauha ja tuulinen keli ei ollut oikeen mistään kotoisin, kynttilöitten sytytys oli ihan työn ja tuskan takana ja kun net lyhdytkin ehtivät kärsiä melekeen sulamiskuoleman, oli ensimmäisen viijen minuutin jäläkeen jo usiampi lyhty pimiänä kiitos kovan tuulen. Ja se joulupäivän vesisaje vasta kaiken kruunasikin... 

Ilahtuisin kyllä nyt kovasti siitä iltapäivälehtien kohuotsikosta malliin "Täyskäännös joulun säässä, pakkasta sittenkin koko maahan!" 

Vaikka ei sillä, että nuot otsikot kovin paikkaansa piettäviä olisivat, ohan se valakonen joulu koko maahan varmistettu ja peruttu tähän mennessä jo meleko monta kertaa.

Intouduin näköjään jauhamaan tuosta säästä oikeen urakalla, vaikka fakta se on sekin, että joulu tulee joka tapauksessa, säästäkin riippumatta. Mutta olisihan se ihan kiva valaista aattona pihapiiri jäälyhdyin. Ehkä alan ensi vuonna taipumaan niihin muovisiin hirvityksiin, eivät ainakaan sula, vaikka hellettä pukkaisi. 

No, palataanpa taas jossain vaiheessa, minä lähden koittamaan, josko jo tovin jääkaapissa maanneen pienen piparitaikinan vääntäminen pipareiksi sujuisi. Tai onko se taikina nyt ylipäänsä enää leivontakuntoista, ei kait piparitaikina mene kylymässä miksikään, kun on kansi päällä? Ei ole oikein leipomishommatkaan luistaneet viime aikoina...

lauantai 5. marraskuuta 2016

Lunta ja pakkasta

Niin se vain on jo marraskuu! Huomasin unohtaneeni yhen tekstin luonnoksiin keskeneräisenä, palailen sen pariin tässä joskus. Nyt kuitenkin hirviän palelun ja väsymyksen keskellä iski semmone ajatus, että koska Lasten suuri lelukirja on ilmestynyt, on mitä ilmeisimmin aika kirjoittaa joulupukille!

Khyyllä.

Eli rakas joulupukki, jos saisin toivoa ihan mitä vaan niin toivoisin tänä vuonna kuusen alta löytyvän:

- iRobot Roomba robotti-imurin. Ihan saakelin kallis vehje, mutta oishan se nyt vaan ihanaa ko tätä jatkuvaa karvakaaosta harventaisi minun, siipan ja kahen imurin lisäksi vielä robottikin! Mieti miten siistiä oisi tulla töistä imuroituun kotiin!

- Jumpsuitin. Mikä olisikaan lokoisampi asuste köllötellä joulun pyhät ko aikuisten potkupuku. En myöskään sellaisen hankkimisen jäläkeen käyttäisi kotona töitten jäläkeen luultavasti enää mitään muuta vaatetta. Sitten pitäisikin enää päättää väri.

- Finlaysonin mörkölakanat minulle ja siipalle. Koska missä muissa lakanoissa vois olla parempi kölliä, jos ei mörkölakanoissa? Kysynpähän vaan!

- Collarit. Ei oo yhtään siistejä käyttöcollareita, koska viimeisetkin ratkesi haaroista jo kesällä. Maailman parhaat käyttöhousut vapaa-aikaan.

- Tivoli Audio model one radio bluetooth-ominaisuudella. Vois kuunnella keittiössä mökää samalla ko kokkailee tai istuu iltaa. Värinä vois olla esim. musta/hopea.

- Hyviä kirjoja. Näen itseni jo sieluni silmin jumpsuitissa hautautuneena sohovalle lukemaan hyvää kirjaa. John Irvingin uusin Ihmeiden tie on vielä lukematta, samoin bloggari Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Aloin myös vastikäään käytyäni pitkäksi venyneen tauon jäläkeen kirjastossa lukia uuestaan Stephen Kingin Musta torni -sarjaa (koska tajusin, että edellisestä kerrasta on aikaa joku kymmenen vuotta, enkä muista noista kirjoista enää juuri mitään), joten netkin kirjat voisi kelevata. Jos vaikka kirjaston laina-aika ei riitäkään näitten läpikahlaamiseksi (mitenhän tuota aikaa lukia on nykyään palijon vähemmän...) Edelleen jostain syystä kiinnostaa tuo Kaikki se valo jota emme näe Anthony Doerrilta, kun en sitäkään ole saanut vieläkään luettua.

- Kylpytakin. Saunan tai suihkun jäläkeen oisi ihana hengailla kunnon froteekylypytakkiin kietoutuneena.

Nonni, kai sitä siinä jo oliki! Huomaan kylymyy'en keskellä ja väsyneenä haaveilevani kaikesta lämpimästä, pehemiästä ja mukavuutta lisäävästä. :D Tietenki myös runsaasti unta ja lepoa voisin ottaa lahajaksi, rajattomasti rahaa ja tämmösiä. 

Mutta hei, koska oikiasti on vasta viies marraskuuta, niin ei vielä ihan hulluna aleta höpöttää sitä joulua. Ootetaan nyt vielä ainaki viikko. :D No ei kai, mutta faktahan se on, että kyllä se jouluki sieltä pikkuhilijaa tulee. Käytiin tuossa iltasella elukan kanssa vielä pihalla ja siellä tuoksui ihana pakkanen ja talavi. Ihana vuojenaika, kerta kaikkiaan.

No mutta, ei mulla nyt muuta, palataan joskus paremmalla ajatuksella!

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tuntsan taikaa

Käytiin tuossa taannoin päivän mittanen reissu Tuntsalla nollaamassa päätä ja nauttimassa syksyisestä luonnosta vielä ennen lumien tuloa. Päädyttiin tällä kertaa vallottamaan Peuratunturi, eikä sitä hidastanut ees se, että jossain vaiheessa matkalla kohti Tuntsaa tajuttiin, että kartta jäi kotia. Sille sattui kesällä pieni kastumisvahinko ja kuivattelin sen saunan lauteilla ja kuivattelun jäläkeen se oli tietenki sitten viikattu kaappiin, eikä palautettu autoon... 

Sää ei oikeen suosinu, ajoittain tihutti enemmän ja vähemmän vettä ja tuuli oli meleko kova, mutta hetkittäin se aurinkokin siellä pilikahteli ja joka tapauksessa mukavaa oli, eikä ees eksytty, kiitos kompassin. Tässäpä siis vielä muutama kuva tuolta reissulta:

Peuratunturin huippu

Ennen Peuratunturiin nousua, suon laijalla, kaukaisuu'essa Sauoiva

Sama mötikkä Peuratunturin huipulta ihailtuna

Jutinaattori ettii riekkojen tuoksuja huipun tuulista
Jätettiin auto Peuratunturin muristalle ja käppästiin sieltä kuusikon ja suon laijan kautta tunturin tyvelle ja kiikuttiin sitten huipulle, jossa pietettiin pieni evästauko ja palattiin sitten korkiamman kautta tunturikoivikon ja -kuusikon läpi autolle. Iliman kompassia oisi saattanut kyllä tulla hätä, vaikka Peuratunturin tyvelle oliki heleppo löytää ja huipulta näki autolle asti, alako takasinpaluumatkalla tunturikoivikko muutamine kuusineen näyttää yllättävän äkkiä aivan samanlaiselta joka suuntaan ja vaikka huipulta oli ottanu suunnan ja pari kuusta sekä kivikon, jota kohti piti suunnistaa löytääkseen autolle, alako välillä meleko nopiasti epäilyttää, että entä jos käveleeki huti autosta? Iliman kompassia sitä ois varmaan enemmänki alakanu epäillä ittiään, ei siis ole mitään leikkiä tuo kikkailu tuolla erämaassa merkattujen reittien ulukopuolella. Vaikka kuinka paino matkan varrella mieleen minkä näköisistä kuusista oli tullu ohi ja koitti jättää merkkejä omista liikuistaan, ei niitä sitten takasin tullessa kuitenkaan meinannu hoksia. Ja merkiksi kuusen latvaan auton viereen kiinnitetty muovipussi oli kyllä yhtä tyhyjän kanssa, se lakkasi näkymästä varmaan sen jäläkeen ko oli poistuttu kymmenen metriä autolta kohti tunturia. 

Eksymisen mahollisuutta ei siis kannate yhtään aliarvioija, vaan kompassit ja kartat kannattaa piettää messissä ja pakata reppuun tulentekovehkeet ja evästä sekä juomaa yli tarpeen, vaikka aikoiski tehä vaan pikku reissun. Koskaan ko ei tiijä, miten sää tuolla erämaassa käyttäytyy tai jos tuleekin vahingossa suunnistaneeksi harhaan. 

Takaisin kotia päin valuttaessa pysähyttiin vielä Piimäkurun laavulle paistamaan makkarat ja keittämään kahavit, vesisaje teki kelistä hieman haastavan taivasalla oleskelun kannalta. Ja jäätiimpä paluumatkalla vielä tuntsalaiseen liikenneruuhkaanki jumiin hetkeksi, poroja oltiin nimittäin justiinsa kokoamassa erotusaitaan ja ajamassa tien yli. Ihanan rentouttava ja päätä puhistava reissu joka tapauksessa, luonnon voimaa ressinpoistajana ei kannate kyllä yhtään vähätellä. 

Ja ohan se Tuntsa vaan semmone sydämenryöstäjä, että sinne halajaa aina uuestaan ja uuestaan. Seuraavan tunturin valloitusta ootellessa. Kenties Sorsan huiputus?

Vanahojen astioitten kauneus ja kirous

Voi että, pakkohan se on vaan tunnustaa, mutta minä sitten rakastan vanahoja astioita ja esineitä, jos se ei vielä ole kaikille tullut seleväksi!

Vietävän vetävää on etenkin tuo vanaha värikäs lasi... Aiemmin olen ollut hurahtanut tuohon Oiva Toikan Kastehelmeen (kyllä, edelleenkin kelepaisi tuollainen kaksikerroksinen tarjoiluvati ja ihania lasisia kahavikuppeja kaikissa eri väreissä) mutta viime aikoina olen alakanut lämmetä myös Riihimäen lasin Grapponia-sarjalle. Siinäkin jostain syystä viehättää eniten tuo vihiriä väri, mutta myös muut värit on kauniita. Ja net Nanny Stillin suunnittelemat lasipullot eri väreissä on mielettömän hienoja kans! Esim. nämät Stella polarikset ja Grapponian pullot eri väreissä. Ja kun pulloihin päästään, niin näitä Helena Tynellin Aurinkopulloja ois kans kiva joskus omistaa! Jostain syystä vihiriät ja sinisen sävyt kutkuttaa silimää eniten, mutta ei tuo keltanenkaan paha ole... Ei ollenkaan. Tätä pelekästään silimäkarkiksi tarkoitettua lasia edustaa myös Carmen kääntömaljakot, joita voisin sommitella yläkerran senkin päälle. Toisaalta Festivotkin viehättävät, mutta noissa Carmeneissa (taipuuko tuo sana nuin :D) olis taas sitä väriä... Festivoja pitäisi ehottomasti olla iso ryhymä ja niissä pitäisi olla pallokynttilät. Mutta siis kaikenlainen vanaha lasi kiinnostaa, Riihimäen lasin ja Nuutajärven/Iittalan lisäksi Karhulan lasi sekä myös Humppilan lasi. 

En muista selitinkö jo aijemmin, miten iskin silimäni tuohon Humppilan lasin Revontulet-maljaan (nimenomaan ruskeana) ko sellainen on meillä kotona ollut minun lapsuuessani. Melkoinen suru iski, ko äiti sitten kertoi, ettei sitä kyseistä maljaa enää ole, vaan se on ainakaan tullut hyllystä alas ja särkynyt... Nyt minä en sitten saa tuota kulhoa mielestäni ja luulen, että jostain se on pakko kotiuttaa jossain vaiheessa. Muuta ruskiaa Humppilaa siellä kotona taitaisi edelleen olla (mielestäni tämmönen ruskia Pentti Santalahden maljakko sekä ruskea Kasvimaalla ) mutta eivät viehätä minua ollenkaan niinkö tuo Revontulet. Revontulet voisi toki olla kaunis myös kokonaan kirkkaana ja vihiriänä. Tämä tarjoilukulho sen sijaan meiltä löytyykin nyt kirkkaana, mutta tuo vihiriäkin on aika kiva.

Mutta ettei tämä liian heleppoa olis, niin kyllä mulle muutkin ko lasiset astiat kelepais. Jostain syystä olen alakanut pitää näitä Arabian sinisiä Kosmos-teekuppeja himottavina. Olen outo. Samaan aikaan kummasti kiinnostaa myös kaikki Arabian puhalluskoristeiset kahavikupit, joilla ei tee sitten mitään, mutta jokka ovat vaan niin somia! Näihin ei varmaan kannattaisi hurahtaa, ko sitten joutuu keräilemään ihan urakalla ja erilaisiahan riittää... Ja kyllähän se kaikenlainen vanaha Arabia aina kiehtoo, kun monet vanahat astiat tahtovat vaan olla niin nättejä. Näitä syviä Sampo-lautasia meillä on neljä ja voisin ottaa muutaman lisääkin. Sitten näitä valkoisia SOT-mukeja (kuvassa ylärivin toinen vasemmalta) joita on valmistettu 1930-1950 -luvuilla löytyy myös muutama, muotoilun perusteella ei uskoisi nuin vanhaksi, ja ihan mielelläni näitäkin voisin ottaa vielä muutaman lisää.  Lisäksi Arabialta kelepaa myös muut käyttöesineet, eikä pelekästään astiat. Esimerkiksi vanahoja keraamisia kukkaruukkuja, kuten esimerkiksi tätä Kerää eri väreissä voisi muuttaa meille. Ja tietysti erilaiset maljakot voisivat olla kivoja.

Ja tuoreempikin Arabia toki kelepaisi, olen nimittäin tullut jotenkin siihen tulokseen, että meillä oleva yksinäinen vihiriä 24h sarjan kuppi on oiva kaakaon juomiseen ja voisi kaivata seuraa. 

Ja hei, toki myös Kupittaan savella on kauniita astioita ja maljakoita...  Ja vanhoja emaliastioita ois kiva saaha kans, hyväkuntoiset kelepaa edelleen käyttöön ja huonompikuntoiset päätyisivät koristeeksi. Punaisen Pehtoori-pannun haluaisin ehottomasti, ihan vaan koristeeksi. Yleensäkin siis kaikki vanaha ja värikäs vetoaa meikään, voi ettäkö pääsisi sellaisia ihania aarreaittoja penkomaan... Näin yhtenä yönä untakin, että pääsin jotenkin töitten kautta jollekin kirppikselle niin, että se oli vain meijän käytössä ja siellä oli kaikkea ihanaa myynnissä, eikä ketään muuta jostain syystä kiinnostanut yhtään. :D

Johtunee siitä, että olen viime aikoina pyörinyt ahkerasti kirppisblogien parissa ja huokaillut kateudesta, sillä kirppiksiltä tuntuu löytyvän niin palijon kaikkea ihanaa ja jotku vielä osaavat sisustaa kotinsa näillä kirppislöydöillä niin kauniisti. Harmittaa, että täällä meijän perällä ei oikein heleposti lähetä tekemään kunnon kirppiskierrosta eikä välttämättä tehä kovin heleposti löytöjäkään... Nettikirppikset on toki vaihtoehto, mutta siellä hinnat kipuaa usein piliviin eikä "löytöjen" tekeminen ole juuri mahollista tai ainakaan heleppoa. Plus että esimerkiksi lasiastioitten postitus on aina riskaabelia. Toki jokusen Krouvi-tuopin sekä Kastehelmen sokerikon ja kermakon olen netin kautta hankkinut ja monia muita katsellut, mutta ostaminen on vielä toistaiseksi jäänyt. Huonekalutkin ovat jääneet nettikirppiksillä pelekän ihailun tasolle, samoin vanahat tekstiilit ja kankaat.

Oi että! Pakko lähtiä pois tästä koneen ja googlen ääreltä tekemään jotain järkevää, ennenkö iskee ihan suunnaton astiakateus...

perjantai 7. lokakuuta 2016

Perjantaifiilis

Ah miten ihanaa ko on perjantai ja tulin hoitaneeksi kauppa-asiat jo eilen, joten saatoin tänään vaan töitten jäläkeen kurvata Matkahuollon kautta suoraan kotia. Ja mikä parasta, ihastelemaan uusia jouluverhojani! On net niin kivat, kattokaa nyt:


Piti tulla siniset verhot hopealla, vaan eipä tullut. Pakko kait se on uskoa, että sininen joulu on ollu pois muodista viimiset aika monta vuotta. Hauskintahan tässä on, että näitten verhojen myötä koko joulu alakaa näyttää erittäin punaiselta, vaikka olen kovasti vannonut sinisen ja hopean liittoon joulutekstiileissä. No, minkäs teet! 

Vaikka kiven alla se nämät punaisetkin tekstiilit tuntui olevan, jotenkin tuntuu että nykyään joulutekstiilienkin pitää olla niin helekkarin valakosta ja vaaliaa. Hyi sanon minä. Kyllä joulussa pitää olla tunnelmaa, vaaliaa ja valosaa ehtii olla sitten kesällä. Mutta jokainen tietysti tyylillään, minulle ei vaan siitä valakosesta ja vaaliasta tule joulutunnelmaa. 

Ostin samalla näihin verhoihin mätsäävät lakanatkin kahtena kappaleena ja täytyy sanoa, että myös kummatkin niistä vaikuttivat oikein ihanilta. Etenkin punakultaisista tuli ihana luksusfiilis, olivat nimittäin puuvillasatiinia ja lakanoissa oli nappikiinnitys! Saa nähä toimivatko käytännössä, mutta ideana ainaki ihana, koska meikäläistä aina ajoittain kiusaa täkin valuminen ulos pussilakanasta. Vaaliammat lumihiutalealakanat taas oli ihanan kevyet, aivan ko lumihiutaleetki. Tosin vähän hirvittää, että kuinka kestävät käytössä kun olivat niin ohuet, mutta toisaalta näitten lakanoitten käyttösesonki on tietysti aika lyhyt aina kerrallaan. 

Nyt tästä perjantaista ei sitten enää puutukaan ko iltalenkki, sauna, kynttilät sisään ja ulos, iltapalaksi lämpimät voileivät ja Vain elämää töllöstä. Kuulostaa loistokkaalta perjantailta!