Elämän itsestäänselvyyksiä

Iltaa (yötä)!

Ihan ensiksi, julkaisutahdista varmaan huomaa, että meillä eletään vauvavuotta ja remppaa edelleen päällekäin. Se ei sinänsä vielä olisi mikään älytön rasti ajankäytöllisesti, mutta koska elämällä on tapana järjestää kivaa pikkusivubisnestä, met saatiin vauvan lisäominaisuuksina myös refluksi ja allergiset mahavaivat. Tämä olikin sitten semmosen kombo jo, jonka voi sanoa imeneen mehut tästä mammasta meleko tehokkaasti. Tilanne on nyt jo onneksi kuitenkin jonkinlaisessa hallinnassa ja aivoista löytyy taas tilaa muullekin kuin arjesta selviämiselle. Huomannee siitä, että vaikka äiti-ihimisen pitäisi nukkua jo, niin uhallakin nyt kuitenkin naputtelen tätä täältä sängystä käsin (nämät puhelinjulkaisut on tulleet jäädäkseen, anteeksi siitä).

Tämä ei nyt kuitenkaan ole se aihe, mistä halusin teille tulla avautumaan (vaikka avaudun kyllä, jos suinkin löydän riittävän ajan, mutta tiijättehän tet vauvat, kun yksi vaihe menee niin tulee toinen ja tässä vaiheessa elämää haluaa olla mahollisimman paljon läsnä ja ohan se tämä osa-aika"yksinhuoltajuus"kin melekosta).

No mutta, se mistä nyt akuutisti halusin näpytellä oli kuitenkin ahaa-elämys siitä, miten pidän omaa asuinympäristöäni ja elämää täällä melekosena itsestäänselevyytenä. Ymppäsin tähän juttuun mukaan niitä harvoja näpsyjä meijän arjesta (joissa ei pyöri vaippapylly), joita on viime aikoina tullut napattua (kännykälläbtoki, järkkäri vetää melekosta horrosta). Arkista, tavallista, peruskauraa, normaalia elämää, jos näin voisi sanoa. Toki nautin arjesta ja kaikista niistä hetkistä ja tietysti net aina sykähyttävätkin jonnin verran, kun tulee kuviakin napsittua, mutta siinä se.

Minulle on itsestäänselevää, että syksyllä on ruska, loka-marraskuussa sataa lunta ja lähempänä joulua ulukona on pakkasta. Revontulet ja tähtitaivaan näkee ko avaa uluko-oven ja päästää koiran pissalle. Ympärillä on tilaa liikkua, olla ja hengittää eikä päivän vaunulenkillä välttämättä tule ketään vastaan. Mettä on lähellä ja taka(etu)pihalla vettä. Elukat pyörii pihapiirissä ja porot pihalla vain ja ainuastaan vituttaa.

Luettuani 1000 kilometriä pohjoiseen -blogia tajusin kuitenkin, että joillekin näin ei ole alakuunkaan (vahava suositus, menkää sinne ja ihastukaa upeisiin kuviin). Se, mikä on meikälle tuttuakin tutumpaa, on jollekin toiselle jotain uutta ja ihimeellistä, elämää täynnä mahtavia mahollisuuksia. Tämä vähän herätti. Osaanko arvostaa kotiseutuani riittävästi? Vähän nolona myönnän, että ehkä aina en. Mutta väkisinkin jokin, mikä on aina elämässä läsnä, muuttuu arkiseksi ja itsestäänseleväksi asiaksi, jota ei tule sen kummemmin miettineeksi. Vähän niinkö iltakymmeneen asti auki oleva lähi-Sale kaupunkilaiselle,  se vain on ja sieltä voi käyä hakemassa karkit akuuttiin perjantai-illan makianhimoon sen kummempia miettimättä. Ja usein riittää pelekkä tieto, että Sale on 500 metrin päässä ja tarvittaessa voin käyä sieltä sen, minkä olen isosta marketista unohtanut ostaa, mutta ei sitä mahollisuutta välttämättä tule kovin usein sitten kuitenkaan hyödynnettyä.

Meilläkin on tämä kaikki Lapin luonnon mahtavuus tässä ympärillä, muttako arjessa on kiireitä, ei sitä aina tule kiinnitettyä huomiota sen upeuteen ja vaikka voisi lähteä mettään, joskus tulee jäätyä mieluummin makaamaan sohovalle. Siellä se metsä on, mikä on mahtavaa, mutta on se siellä vielä huomennakin. Tai revontulet ja tähtitaivas, no komiaa on, mutta yhtä komiaa seuraavallakin kerralla.

Eletään täällä aika etuoikeutettua elämää, ko nokan eessä on monta semmosta asiaa, joiden kokemisesta toiset on valamiita maksamaan maltaita ja se voi jopa jäädä ikimuistoiseksi once in a lifetime -kokemukseksi. Melekosta.

Vaikka täytyy myöntää, että raskaana ollessa ja neidin syntymän jäläkeen kosketus kaikkeen siihen, mikä on ollu aiemmin meille arkista elämää, on jäänyt vähän ohueksi. Ja niitä "ittestäänselevyyksiä" kuten makkaraa nuotiolla ja nokipannukahaveja on jo aika kova ikävä. No, onneksi tämmönen pikkuvauva-aika ja remppa-aika ei kestä ikuisesti.

Mutta nyt on pakko laittaa silimät kiinni, olisin voinut jo tunnin ajan kuorsata tyytyväisenä ennen ensimmäistä yöllisen maitobaarin avautumista. Nauttikaa kuvien muodossa paloja meikäläisten arkielämästä, lupaan yrittää ite piettää silimät vähän avoimempina omalle arjelleni myös! Palataan (toivottavasti pian 🙈).

Äitiyslomakuulumisia

Alkuun töistä pois jääminen tuntui oudolta ja hieman ahistikin, mutta nyt oltuani ensin hetken kesälomalla ja sitten siirryttyäni äippäloman hellään huomaan, pakko sanoa, että ei voisi kyllä paremmin olla.

Viimeiset viikot töissä olin nimittäin kyllä jo aika kuitti. Väsymys ja aivojen rasittaminen ei vaan sovi yhteen. Ja kieltämättä sekä jatkuva istuminen että toisaalta myös liikkuminen ja lattialla/lasten pöydän ääressä kömpiminen alako ottaa koville.

Nyt on ihanaa, ko kaikkea toimintaa saa säädellä oman jaksamisen mukaan ja tehä asioita omassa tahissa. Voin haravoija pihaa, kasata roskat kottikärryyn ja kärrätä sen navetan taakse ja sitten istua puoli tuntia varjossa siemailemassa vissyä, ennenkö jatkan. Hommassa ko hommassa vauhti ei päätä huimaa, mutta eipä toisaalta ole kiire minnekään. Tuntuu itse asiassa varsin mukavalta kasata siipan pilikkomia eteisen purkujätteitä varastoon ens talaven polttopuiksi pari lautaa kerrallaan ja hitaasti taapertaen. Samassa ajassa mikä meikältä menee 1/4 peräkärrystä tyhyjentämiseen, on siippa tyhjentänyt loput 3/4. Mutta ei se haittaa.

Ihanaa on myös se, että ruokaa ehtii tehä ihan ajatuksen kanssa. Pyykit saa kuivumaan ulos lempeään kesätuuleen ja siivotakin jaksaa ennenkö alakaa näyttää ihan kaoottiselta.

Nukkuminen ei enää ole varsinaisesti mikään nautinto, mutta olen tyytyväinen jos vessassa käynnit jää kahteen ja asentoa ei tartte vaihtaa kolomeasataa kertaa. Äkkiä sitä huomaa, että tarttee meleko vähän unta ja kun aamulla ei ole kiire mihinkään, voi ottaa ihan rauhassa. Nukkua tarvittaessa päikkärit. 

Vaikka kyllä tässä h-hetken lähestyessä väistämättä alakaa tuntua tämä "ylimääränen" paino jo ropassa ja en minä loputtomiin jaksais näin raskas olla! Nivuset alakaa olla jo kovilla ja ajoittain on tukalakin olo. Kyllähän sitä "omaa" roppaa jo vähän kaipaa, mutta ajallaan senkin toivottavasti saanee takaisin. Ensin pitää vielä hetki jaksaa olla yhtä tämän pikkukaverin kans. Ja kyllä minulla tämmösenä ruuan suurena ystävänä on jo lista kaikesta siitäki, mitä pitää taas syyä sitten taas ko saa (lähtien maksalaatikosta valakkarilasillisen kautta sushiin...) :D

Mutta! Ei kait tässä. Pakata pikkuhilijaa sairaalakassi valamiiksi, tehä viimiset hankinnat ja jäähä odottavalle kannalle. Ja pikku sivuprojektina jatkaa remppahommia, mistä pitäisikin alakaa teille turinoida ihan omia tarinoita. Tai minähän lähinnä oon tämmöne sivustakatsoja ja prosessin tallentaja tällä hetkellä, mutta muut jatkaa minunki puolesta. 

Kaiken kaikkiaan, meillä menee mukavasti. Heleppoahan tämä vielä on ja mikäs tässä muutenkaan ollessa, ko kesäki on <3