Tästä vaikenemisesta pitkiksi ajoiksi alakaa tulla ikävä tapa! Mutta tiijättekö sen tunteen, ko työpäivän jäläkeen on olo, niinkö ois survottu mehulingosta läpi ja kotiin päästessä yksinkertaisesti haluaa keskittyä kaikkeen muuhun, eli siihen olennaiseen.
Kuten ruuan tekemiseen, kodin pitämiseen ees jonkinlaisessa järjestyksessä, elukkaan, siippaan, pyykkikoneeseen, saunaan, jonkinlaiseen urheiluntynkään, sohovalla makaamiseen ja tarkkaan harkittuun hömppään telekkarista. Ja ah, nukkumiseen.
Ei siinä sitten hirviästi enää jää aikaa millekään muulle. Ja kun sitten sitä siunattua vähän pitempää vapaa-aikaa on tarjolla esimerkiksi viikonloppuna, niin senkin haluaa käyttää mahollisimman hyvin sen mukaan, mitä olotila kulloinkin vaatii. Useimmiten se on ollut ihan kaikkea muuta, paitsi tietokoneella napottamista. Tai jos napotankin koneella, niin keskityn enemmän lukemaan, kuin tuottamaan itse sisältöä.
Samaan aikaan viikot vetää menemään kaasu pohojassa ja kohta on jo joulu, ja tammikuussa saamani joulumaton käyttöönotto lähempänä ko arvaiskaan. Hullua!
Mutta mää uskon, ettei tämä ole loputtomiin tätä. Tällä hetkellä työ nyt vaan imee aika tehokkaasti mehuja, vaikka itse asiakastyö ei varsinaisesti hirveän kuormittavaa vielä olekaan. Kaikki muu irrallinen työhön liittyvä sälä on, ja tietysti sekin, että asiakastyössä tulee vastaan asioita, jokka on tuttuja lähinnä paperilla, pakottaa käyttämään aikaa sen kertaamiseen, että mitäs tässä tilanteessa oiskaan järkevää tehä. Kummasti se ajatus siitä aina sitten kirkastuu, mutta vaatii se isomman prosessin ko siinä vaiheessa, jos työelämää oiski takana jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan nautin työstä ja toisina hetkinä tekis mieli vaan jäähä viikoksi kotia nukkumaan.
Pari viikkoa olin tuossa välissä jotenkin niin ressissä, etten saanu ees nukuttua ko näin joka yö unta jostain työhön liittyvästä asiasta. Eikä yhtään auta, että oon teheny vitosen arvosen työn oman ammattikuntani työhyvinvoinnista! Joskus se ressi on vaan semmosta laatua, että vaikka aattelee ite, ettei ees ressaa, niin silti jollaki tasolla kuitenkin tekee niin.
Ja tällaiseksi omaa rauhaa rakastavaksi sosiaaliseksi introvertiksi oon saanu kyllä viimisen parin kuukauen aikana olla ihan kiitettävästi esillä ja verkostoitua, esitellä ittiäni ja tavata uusia ihimisiä, että aivan bueno homma paeta piakoin päiväksi Tuntsaa vallottamaan. Tulee tarpeeseen.
Vitsit, nytkin pitäisi oikiastaan olla tekemässä ruokaa, että on sitten evästä huomenna töihin ja murua rinnan alle myös töitten jäläkeen. Toisaalta voisi myös ehkä mennä jollain "leipää ja mitä kaapista sattuu löytymään" mentaliteetillä, ko nyt ei ehkä vaan jaksa. Pitäisi tehä vähän kaikkea muutakin tässä taas.
No mutta, hengissä ollaan kuiten! Sitä en uskalla luvata, että koska jaksasin taas panetua tähän kirjottamiseen kunnolla, mutta ehkä sekin päivä tässä vielä koittanee. Lintujen talaviruokinnan, maton virkkauksen ja jalan juoksukuntoiseksi kuntouttamisen ohessa, kuka ties.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuliko kommentoitavaa? Kerro ihimeessä!