Elämän itsestäänselvyyksiä

Iltaa (yötä)!

Ihan ensiksi, julkaisutahdista varmaan huomaa, että meillä eletään vauvavuotta ja remppaa edelleen päällekäin. Se ei sinänsä vielä olisi mikään älytön rasti ajankäytöllisesti, mutta koska elämällä on tapana järjestää kivaa pikkusivubisnestä, met saatiin vauvan lisäominaisuuksina myös refluksi ja allergiset mahavaivat. Tämä olikin sitten semmosen kombo jo, jonka voi sanoa imeneen mehut tästä mammasta meleko tehokkaasti. Tilanne on nyt jo onneksi kuitenkin jonkinlaisessa hallinnassa ja aivoista löytyy taas tilaa muullekin kuin arjesta selviämiselle. Huomannee siitä, että vaikka äiti-ihimisen pitäisi nukkua jo, niin uhallakin nyt kuitenkin naputtelen tätä täältä sängystä käsin (nämät puhelinjulkaisut on tulleet jäädäkseen, anteeksi siitä).

Tämä ei nyt kuitenkaan ole se aihe, mistä halusin teille tulla avautumaan (vaikka avaudun kyllä, jos suinkin löydän riittävän ajan, mutta tiijättehän tet vauvat, kun yksi vaihe menee niin tulee toinen ja tässä vaiheessa elämää haluaa olla mahollisimman paljon läsnä ja ohan se tämä osa-aika"yksinhuoltajuus"kin melekosta).

No mutta, se mistä nyt akuutisti halusin näpytellä oli kuitenkin ahaa-elämys siitä, miten pidän omaa asuinympäristöäni ja elämää täällä melekosena itsestäänselevyytenä. Ymppäsin tähän juttuun mukaan niitä harvoja näpsyjä meijän arjesta (joissa ei pyöri vaippapylly), joita on viime aikoina tullut napattua (kännykälläbtoki, järkkäri vetää melekosta horrosta). Arkista, tavallista, peruskauraa, normaalia elämää, jos näin voisi sanoa. Toki nautin arjesta ja kaikista niistä hetkistä ja tietysti net aina sykähyttävätkin jonnin verran, kun tulee kuviakin napsittua, mutta siinä se.

Minulle on itsestäänselevää, että syksyllä on ruska, loka-marraskuussa sataa lunta ja lähempänä joulua ulukona on pakkasta. Revontulet ja tähtitaivaan näkee ko avaa uluko-oven ja päästää koiran pissalle. Ympärillä on tilaa liikkua, olla ja hengittää eikä päivän vaunulenkillä välttämättä tule ketään vastaan. Mettä on lähellä ja taka(etu)pihalla vettä. Elukat pyörii pihapiirissä ja porot pihalla vain ja ainuastaan vituttaa.

Luettuani 1000 kilometriä pohjoiseen -blogia tajusin kuitenkin, että joillekin näin ei ole alakuunkaan (vahava suositus, menkää sinne ja ihastukaa upeisiin kuviin). Se, mikä on meikälle tuttuakin tutumpaa, on jollekin toiselle jotain uutta ja ihimeellistä, elämää täynnä mahtavia mahollisuuksia. Tämä vähän herätti. Osaanko arvostaa kotiseutuani riittävästi? Vähän nolona myönnän, että ehkä aina en. Mutta väkisinkin jokin, mikä on aina elämässä läsnä, muuttuu arkiseksi ja itsestäänseleväksi asiaksi, jota ei tule sen kummemmin miettineeksi. Vähän niinkö iltakymmeneen asti auki oleva lähi-Sale kaupunkilaiselle,  se vain on ja sieltä voi käyä hakemassa karkit akuuttiin perjantai-illan makianhimoon sen kummempia miettimättä. Ja usein riittää pelekkä tieto, että Sale on 500 metrin päässä ja tarvittaessa voin käyä sieltä sen, minkä olen isosta marketista unohtanut ostaa, mutta ei sitä mahollisuutta välttämättä tule kovin usein sitten kuitenkaan hyödynnettyä.

Meilläkin on tämä kaikki Lapin luonnon mahtavuus tässä ympärillä, muttako arjessa on kiireitä, ei sitä aina tule kiinnitettyä huomiota sen upeuteen ja vaikka voisi lähteä mettään, joskus tulee jäätyä mieluummin makaamaan sohovalle. Siellä se metsä on, mikä on mahtavaa, mutta on se siellä vielä huomennakin. Tai revontulet ja tähtitaivas, no komiaa on, mutta yhtä komiaa seuraavallakin kerralla.

Eletään täällä aika etuoikeutettua elämää, ko nokan eessä on monta semmosta asiaa, joiden kokemisesta toiset on valamiita maksamaan maltaita ja se voi jopa jäädä ikimuistoiseksi once in a lifetime -kokemukseksi. Melekosta.

Vaikka täytyy myöntää, että raskaana ollessa ja neidin syntymän jäläkeen kosketus kaikkeen siihen, mikä on ollu aiemmin meille arkista elämää, on jäänyt vähän ohueksi. Ja niitä "ittestäänselevyyksiä" kuten makkaraa nuotiolla ja nokipannukahaveja on jo aika kova ikävä. No, onneksi tämmönen pikkuvauva-aika ja remppa-aika ei kestä ikuisesti.

Mutta nyt on pakko laittaa silimät kiinni, olisin voinut jo tunnin ajan kuorsata tyytyväisenä ennen ensimmäistä yöllisen maitobaarin avautumista. Nauttikaa kuvien muodossa paloja meikäläisten arkielämästä, lupaan yrittää ite piettää silimät vähän avoimempina omalle arjelleni myös! Palataan (toivottavasti pian 🙈).

Lauantai-iltana lähti laukalle

Hyvää iltaa pitkästä aikaa!

Voin valehtelematta kertoa, että vietettyäni viime yönä semmoset kakstoista tuntia putkeen sängyssä (ihan koko aikaa en kuitenkaan nukkunut) olen tänään ollut jokseenkin uudestisyntynyt. No, kyllä se maanantai sieltä tulee taas, mutta tänään olen mm. ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen laittanut meikkiä naamaani poistuessani kotiovesta ulos.

Enkä ole vielä tähän kellonlyömään sängyssä, sekin on jotain se!

Päin vastoin, minulla palaa täällä kynttilöitä ja soi musiikki ja syön iltapalaa. Ja naputtelen tätä. Tästä voi kyllä tulla melekonen sillisalaatti, epäilen jo etukäteen.

Ennen naputtelun aloittamista kävin pitkästä aikaa ajelemassa autolla ihan keskenäni. Oli miten teiniä tahansa ja maapalloa tuhoavaa (varmaan etenkin kun alla on kolomen litran vee kutonen) mutta hyvä musiikki ja autolla ajaminen on jokseenkin rauhoittavaa. Vaikka keli nyt olikin vähän mitä oli.

Ajoittain sitä vaan kaipaa. Kauniina kesäiltoina ja öinä, pimeinä talavi-iltoina. Syyshämärissä ja kevään valostuessa. No melekeen aina on hyvä hetki autoajelulle ja hyvälle musiikille. Siipan kanssa ollaan yhessä niin outoja, että käyään muuten vaan ajelemassa autolla. Välillä saatan kotona kuunnella jotaki hyvää piisiä ja alakaa kaivata autoajelulle. Kaippa net nukuttivat minua pentuna liikaa autossa ko minusta tuli tämmöne. 

Ainut vaan, että täällä tuo kylänraitti tahtoo olla monesti meleko hilijanen. Joskus se on ihan ookoo, mutta vaikka millään muulla tasolla en kaupunkielämää kaipaakkaan, niin joskus kaipaan niitä iltoja ko ajeltiin pitkin kaupunkia. Uusien paikkojen ja katujen löytämisessä on tietty hohtonsa, vaikkei se kaupungissakaan kovin pitkään säily. Ja täällä kun eletään näitten karvalakkitoyotien (miten veessä tuo sana taipuu?) valtakunnassa, ei palijoa tartte pelätä, että mitään peruscorollaa kummempaa köröttelis vastaan. Oulun yössä oli joskus mahollisuus nähä (ja kuulla) vähän erikoisempiakin vehkeitä. Tai nooo, jokunen extra se täälläkin saattaa liikkua, muttako net on jo niin moneen kertaan nähty.

Ja se merkitsee siinä vaiheessa, ko auto ei oo vaan veheje, jossa on nelijä pyörää ja ratti, ja se kulukee eteen- sekä taaksepäin. Vaikka voin rehellisesti myöntää, että ymmärrän autoista valitettavan vähän ja tunnistustaitonikin ovat varsin rajalliset (PAITSI jos kyse on evosta), mutta tässä asiassa tuo siippa auttaa kummasti. Kerran ajettiin häviävän hetken motarilla mustan Supran vieressä ja ohan se pakko sanoa, että kyllä se jotaki hermoja kutitteli kun kuski painoi kaasua ja hävisi siitä vierestä kohtuullisen äkäseen. Ehkä ainua Toyota, josta näin voi sanoa. Paitsi että ohan net seitkytluvun Celicat aivanki sympaattisen näkösiä vehkeitä. Kerran nähtiin Alappilassa Salen pihalla parkissa semmone aivan viimisen päälle timanttiin kuntoon hinkattu sinapinkeltanen Celica, jossa kaikki kromitki kiilsi ja eihän sinne kauppaan ois malttanu mennä ollenkaan. 

Tosin minä vaan mietin, että pyhäinhäväistys jos tuota autoa ei aja semmone kunnon Disco-Stu tai Life on Marsin etsivä. :D Sillä Celicalla ko lähtis töihin, pitäis vetässä tukkaan kunnon nakkikourut ja seitkytluvun tamineet niskaan! Eihän se muuten passais. 

Mutta elämä on liian lyhyt ajettavaksi tylsällä tahi järkevällä autolla. Ketuttaa se sitten vanahainkodissa miettiä ko kortti on leikattu kahtia jo ajat sitten, että voi ko olisin joskus saanut silläkin autolla ajaa. Siispä minullakin on kaikkien näitten vehkeitten lisäksi joskus ihan pakko olla vielä se kuplavolokkariki. Ei tuu kesää muuten, olen pennusta asti halunnu semmosen ja oishan se nyt maailman pähein kesäauto! Mahollisimman orkkis tietysti. 

Ja ei, nämät autoasiat ei todellakaan ole semmosia, että niitä järjellä mietittäis tai laskeskeltais, että palijonko tähän saa kulumaan rahaa. Joku käy vähintään kerran vuojessa ulukomailla ja toinen vetää perseet joka viikonloppu, se on ihan mihin sen rahan haluaa käyttää. Toki sitä rahaa on tässä tylsässä ja järkevässä elämässä pitkälti priorisoitava kaikkeen muuhun, eikä meillä koko elämä pyöri autojen ympärillä, vaikka net semmone suola ja sokeri ovatkin. 

Plus että koska meilläkin on nuita käyttötarpeita autoille usiampia, eikä semmosta pirssiä ole, joka passais yhtä aikaa kaikkiin tarpeisiin, on autoja oltava usiampi. Ihan jo senkin takia, että toisella työmatkaa kertyy suuntaansa semmone joku 12 km ja toisella 411 km.

Että terkkuja Li Andersonille, jos mietit sitä että miksi kaikilla pitää olla oma auto kun ei kerrostalossa kaikilla ole omaa hissiäkään, niin siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi, että miksi joillain pitää olla, hetkinen, suoritan laskutoimituksen, kuusi (6) autoa. Jonkinlaista poistumaa tästäkin porukasta saattaa toki tapahtua, mutta viidestä alaspäin se luku tuskin tulee laskemaan, koska kumpikin tarvitsee pirssin ihan vaan päästäkseen töihin, kun nuot kimppakyydit ei oikein vielä ihan pelaa siihen malliin ja edellisen julukisenki näkemisestä on jokunen hetki aikaa, mettähommia varten tarvii olla oma ja pari kappaletta tallissa on ihan vaan rakkau'esta lajiin. Ei met niillä viijellä kuitenkaan yhtä aikaa ajeta, mutta ei meijän talou'essa esimerkiksi pahemmin lennetä Goalle mietiskelemäänkään tai nauttimaan Thaimaan lämmöstä. Elämän eläminen mahollisimman ekologisesti on siitä kinkkinen juttu, että teitpä miten päin tahansa, niin aina se jostaki kulumasta vuotaa. Plussalle jää loppujen lopuksi varmaan vaan, jos asuu mettässä ite rakentamassaan majassa, on ruuan ja vaatetuksen suhteen omavarainen eikä ikinä osta kaupasta mitään ja liikkuu vaan siellä mettässä jalan.

Viihdyttäköön Li itseään vaikka ajelemalla sillä hissillä, minä ajan autolla.  

Vaikka hitto soikoon ihan pakko todeta vielä loppuun, että en mitenkään päin ymmärrä mitä helevetin tekemistä autoilla ja hisseillä on keskenään? 

PS. Meijän elämän (epä)ekologisuutta muilta osin voin pohtia joskus tarkemminkin, mutta se jääköön toiseksi tarinaksi.

Ajatuksia rakentamisesta

Olen tässä puoliaktiivisesti ja vasemmalla silimällä seurannut tällä hetkellä vellovaa keskustelua rakentamisen saralla ja etenkin puhetta tiukentuvista rakennusmääräyksistä ja pyrkimyksistä niin kutsuttuihin nollaenergiataloihin. Mikään asiantuntija en ole, mutta silimäilyni ovat olleet hieman huolestuneita. 

Tässä suolakurkkuleipääni kera lasillisen maitoa mutustuessani, päätin minäkin vähän heilutella lusikkaani sopassa. Korostan, että minulla ei ole mitään uuden rakentamista vastaan niin kauan, kunhan se tehään järjellä. Ei siis niin, että unohetaan ympäröivät olosuhteet, tai lähetään toteuttamaan jotain, mikä on teoriassa mahollista sillon, ko kaikki menee prikuulleen nappiin, mutta ei käytännössä. Ja minusta nuot uu'et rakennusvaatimukset ikävä kyllä kuulostavat juuri siltä. 

En myöskään sano, että kaikki nykyaikainen talotekniikka on saatanasta ja kaikkien pitäisi siirtyä ehottomasti heti takaisin painovoimaiseen ilimanvaihtoon ja vanahanaikaisiin rakennusmenetelmiin (vaikka pakko todeta sen verran, että jos tämä meijän 50-luvulla rakennettu talo tässä edelleen seisoo ihan elinvoimaisena, niin jotakin sen rakentamisessa on täytynyt tehä oikein) vaan peräänkuulutan mahollisuutta valita. 

Että jos tätä taloa ei vielä tähän mennessä ole onnistuttu pilaamaan remonteilla, niin en ole kiinnostunut sitä tekemään tulevaisuu'essakaan. Meillä ei esimerkiksi kaivata koneellista ilimanvaihtoa. Itelläni on jo jonkin verran sisäilimaongelmahistoriaa takana nuoresta iästäni huolimatta jo usiammasta paikasta, siitä lisää esimerkiksi tässä: http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/tulehduksia-iho-oireita-ja-hengitysvaikeuksia-sisailmaongelmat-vaivaavat-humanistista-tiedekuntaa/736916/

(Ohuesti vituttanee sekin, että kyseisessä jutussa viitattiin opiskelijoihin lähinnä sivulauseessa, vaikka tuolla kyseisellä käytävällä sijaitsi meijän ainejärjestön huone, terapiamateriaalivarastot, opetuslabra ja terapiahuoneet joissa itekin pidin kaikki opiskelijaterapiat. Jonka lisäksi nuin 95 % meijän luennoista pidettiin kyseisen siiven kolomannessa kerroksessa tai kyseisten tilojen välittömässä läheisyy'essä. Terapiahuoneissa oli aina iltapäivällä niin paksu ilima, että sitä oisi voinu kirjaimellisesti leikata jollakin. Mutta se on toki ihan toinen tarina se.)

Eikä se asumishistoriakaan tietenkään mikään maailman paras ole, matkalle on mahtunut maakellarilta haisevia kylyppäreitä, silimiä kirvelevän kuivaa sisäilimaa ja ties mitä. Tällä hetkellä asumuksessa ilimassa ei ole ollut mitään valittamista ja se on aika palijon se, ko kantaa mm. kaulallaan sisäilimaongelmien suurentamaa imusolumuketta.

Meillä ei esimerkiksi haise mikään "vanaha talo", josta joskus kuulee höpistävän. Uskokaa ihimiset, semmosta hajua ei ole olemassakaan. Vanaha talo ei haise millekään. Jos se haisee, siinä on jotain vialla. Ihan sama oikiastaan, oliko kyseessä vanaha vai uus talo, mutta jos se haisee, niin kaikki ei ole okei. Kerran Oulussa kaupassa ollessani satuin bongaamaan vanahemman miehen, joka selitti keskustelukumppanilleen jotain vanahan talon hajusta. Meinasin mennä koputtamaan häntä olokapäälle ja sanoa, että anteeksi herra, mutta tet haisetta minun nokkaan kyllä ihan vaan homeelta. Tämä oli suurin syy, miksi kyseiseen ihimiseen ees kiinnitin mitään huomiota, koska hän yksinkertaisesti lemahti niin kauas homeelta.  

No mutta.

 

Oman tilanteen haluan ehottomasti pitääkin tällaisena ja tämän vuoksi tiloja saneeratessa ja mahollista lisätilaa rakentaessa on hyvinkin pietettävä tarkka huoli siitä, ettei tule omalla toiminnallaan pilanneeksi mitään. Met siis pärjätään esimerkiksi painovoimaisella ilimanvaiholla oikein hyvin, joten miksi mennä muuttamaan jotain, mikä toimii hyvin? Toisaalta meillä kyllä suositaan aika palijon luonnonmukaisia materiaaleja, viherkasveja on jonkin verran, eikä kasata muutenkaan turhaa kemikaalikuormaa. Ja mitä tulee tuolta ulukoa tulevaan suodattamattomaan korvausilimaan, niin epäilempä, että se mitään jumalatonta myrkkyä olis. Jollain muulla tilanne voi olla ihan toinen.

Ja jo tokkeensa lisäeristettykin meillä on, mutta rakenteet ja materiaalit huomioon ottaen. Ei muovia. 

Ei siis kävisi mielessäkään, että lisärakentaminen tapahtuisi jotenkin täysin poikkeavalla tavalla tai että harkitsisin hetkiäkään rakentavani uutta taloa, joka toimisi vastoin näitä järkeväksi havaitsemiani periaatteita. Voisin rakentaa uuden talon, jos sen toteuttaminen olisi mahdollista tehdä järjen rajoissa, mikä ei ikävä kyllä tällä hetkellä näytä enää tulevaisuu'essa mahdolliselta. 

Ja siltikin edelleen, vaikka olisi esimerkiksi mahollista rakentaa hyvin toimiva ja hengittävä hirsitalo, en tiijä siltikään tekisinkö sitä, koska yksinkertaisesti vanhassa on jotain, mitä ei voi uuteen saaha. Minä nyt vain jostain syystä satun laskemaan painoarvoa näille ihanan paksuille ja ääntä eristäville muhaseinille ja sille tunnelmalle, joka näitten seinien sisällä vallitsee. 

Mutta summa summarum, olipa kyseessä vanaha taikka uusi talo, yhteistä kaikille on se, ettei mikään pelaa, jos ei niistä pijä huolta ja korjaa asioita ajallaan. Siitä meillä on aivan liian palijon nykyään esimerkkejä täällä Suomessa. Toki korjaaminenkaan ei pelasta, jos rakennus on susi jo syntyessään, eikä vanaha rakennus ole tae hyvälle, jos siitä ei ole pijetty asianmukaisesti huolta tai tehty vääriä ratkaisuja. 

Tätä silimällä pitäen tulevaisuus näyttää aika ankialta. Ketään muuta, jota huolettaa nämät suunnitellut tiukennukset rakennusmääräyksiin? Pyritäänkö säästämään energiaa (sikäli mikäli sitä ees nyt sitten säästyy) tervey'en kustannuksella maassa, jossa ihimisillä alakaa olla takana jo meleko pitkä historia sisäilma-altistumista, homeongelmia ja muuta? Parhaimmat lienevät altistuneen sisäilmaongelmille jo päiväkodissa, eikä loppua näy... 

Hylätyt talot, autiot pihat

Lueskelin tuossa yksi ilta urbaanista löytöretkeilystä ja pakko sanoa, että se kuulostaa kyllä hommalta, joka meikäläistäkin viehättäisi. Urbaanissa löytöretkeilyssä siis käydään erilaisissa ihimisen rakentamissa, usein hylätyissä ja tyhyjiksi jääneissä rakennuksissa tai muissa sellaisissa kohteissa, ottamassa usein valokuvia. Eettisenä sääntönä toimii "ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Etenkin vanahat, autioksi jääneet talot houkuttelisivat minua sisälleen tutustumaan paikkoihin tarkemmin. Sen verran olen kyllä jänishousu, etten uskaltaisi tätä lähteä toteuttamaan yksin, mutta jokin niissä vanahoissa taloissa vaan kiehtoo. 

Toisaalta luulen, että homma ei ehkä ihan kuitenkaan sitten sopisi minulle, koska tulisin varmaan valtavan surulliseksi jokaisesta hylätystä, vanahasta ja rapistumaan jätetystä talosta. Tulen nytkin ko vain näjen niitä ulukoapäinkin, mutta sitten toisaalta jokin kumma voima houkuttaa kattomaan sisälle, miten aika on pysähtynyt jollekin vuosikymmenelle. Kävin tuossa taannoin yhessä lähipiirin tyhjilleen jääneessä vanahassa talossa ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että voi kun tästäkin olisi joku piettänyt huolta. Ja toisekseen, kohtaisin luultavasti vanahassa hylätyssä talossa kauniita esineitä/asioita/huonekaluja, jotka haluaisin ehottomasti pelastaa, joten olisi hirviän hankala vain jättää niitä sinne tietäen, että kukaan ei pidä niistä huolta. Että niiden ainua tarkoitus tässä vaiheessa on enää hiljalleen lahota talon mukana ja unohtua. Toki esimerkiksi monia huonekaluja ei enää monen vuojen heitteilläolon jäläkeen ehkä pystyisikään pelastamaan, mikä on surullista sekin.

En tiijä, mikä minussa meni vikaan, mutta vanahat esineet ja asiat vain kiehtovat minua äärettömän palijon. Tykkään siitä, että niillä on sielu ja oma tarinansa kerrottavana. Net eivät ole kasvotonta massatuotantoa vailla sen suurempia tarinoita, vaan net ovat nähäneet elämää, monia aikoja ja monia ihimisiä, kestäneet ajan hammasta ja elinikä on pienillä toimilla usein jatkettavissa. Eikä kaikille ees välttämättä tarvi tehä mitään. Toki net voivat olla oman aikansa eräänlaista massatuotantoa, mutta ennen esineet ja asiat valamistettiin kuitenkin sillä ajatuksella, että net palavelisivat omistajaansa koko eliniän, eikä paria seuraavaa vuotta. 

Urbaanin löytöretkeilyn myötä tulin myös hyvin surulliseksi siitä, että yhä enemmän mediassa toitotetaan sitä, miten väistämätön kehityskuluku maaseutujen tyhyjentyminen on ja ettei kaupungistumista yksinkertaisesti voi estää, vaan se on jokin väistämättömästi jylläävä luonnonvoima. Ja että koska siitä jossain syrjässä sijaitsevasta talosta ei enää saa ees omiaan pois eikä kukaan halua ostaa sitä, helepompi vaan pakata laukut, hylätä mennyt ja hyökätä kaupunkiin paremman ja helepomman elämän perässä ja jättää talo heitteille.

Ei näin. Ei se ole mikään pakottava kehityskuluku, ei jos met emmä sitä halua. Ja helekkari, met jokka täällä "syrjässä" asutaan, ei todellakaan haluta sitä. Ja meitä ei voija sieltä kehä III sisältä käsin jumalauta pakottaa täältä pois. Harmillista kyllä, että iso osa ihimistä on jo aivopesty uskomaan, että tulevaisuu'essa elämää ei voi olla missään muualla ko muutamissa kaupunkikeskittymissä. Että jokin höpöhöpö politiikka enää pakottaa meijät pysymään täällä ja siitä jos luovuttaisiin, kasaisimme kamamme ja riemusta kilijuen muuttaisimme sinne kaupunkiin. 

Tulen tämmöisistä aina niin pahalle tuulelle. 

No, onneksi urbaani löytöretkeily (internetin ihimeellisessä maailmassa) johti minut myös Hesarin (vaikka olenkin kyllä alakanut osittain boikotoida tätä "maan ykkösjulukaisua" Helsinki-keskeisen maailmankuvan ja provosoivien juttujen vuoksi, joilla kyseinen julukaisu on todistanut, ettei se todellakaan ole koko Suomen lehti) muutaman vuojen takaiseen lehtijuttuun, jossa puhuttiin siitä, miten monista vanahoista ja käyttämättömiksi jääneistä taloista saisi palijon varaosia niihin vielä käytössä oleviin yksilöihin. Tämä! Tästä tullaankin siihen, miten moni ei tajuakaan hautovansa siellä kauan sitten unohduksiin jääneillä tiluksillaan tämmöisten pölijien kuten minä näkökulumasta suunnattomia aarteita. 

Puhumattakaan siitä, että monia tällaisia aarreaittoja lyyään kaivinkoneen toimesta maan tasalle. 

Eikä sillä, että ihimiset tekivät tätä tahallaan tai etes tietämättömyyttään, monelle net vanahat ja elämää nähäneet talot ja niitten sisällykset ei vaan näyttäydy mitenkään arvokkaana tai säilyttämisen arvosena. Voi ettäkö pääsisi luvan kanssa irti tämmösiin vanahoihin taloihin! 

Noo, toisaalta mulla lähtee näitten tuunausjuttujen kans vissiin ihan mopo lapasesta iliman rajatontaki mahollisuutta kerätä kaikki vanahat jutut meikäläisen matkaan, että ehkä se on ihan hyvä, etten pääse irti. :D

Mutta nuista tuunausjutuista sitten ehkä toisen kerran! No kuitenki, jos lojuu vanahoja puisia huonekaluja tai muuta sellaista nurkissa, josta vois olla halukas luopumaan niin meikäläiseen saa olla yhtey'essä. :--------D Terveisin selaan tori.fitä ja kirppisryhmää melekeen joka päivä ja huokailen, nytki meni sivu suun koko ajan käytössä olleet punaset viiskyluvun nojatuolit. Ja yksi tuunattavaksi kelepaava sänky, joka ei kylläkään ollut kovin vanaha, mutta kotimaista puuta. Onneksi suurin osa kaikesta kivasta on liian kaukana...

Ja sitten taas toisaalta hienouksia löytää lähempää ko arvaiskaan. 

Putejuttuja

Lähes valamis puheperäteippi eiku puheterapeutti ko olen, niin päätin jakaa teillekin linkin tämmöiseen meikäläisen ammatista kerrankin mielestäni järkevästä näkökulumasta ja mielekkäässä sävyssä kirjotettuun juttuun. Ylen vanhemmuutta käsittelevällä sivustolla oli nähkääs ihan pitkä juttu puheterapiasta lasten näkövinkkelistä katottuna.

Ihanaa, että kerrankin puhutaan muustaki ko siitä, että puheterapiassa harjotellaan ärrää ja ässää. Mukava, että vanhempien ja lapsen lähipiirin merkityksellisyys puheterapian osalta on nostettu esille, mutta ei kuitenkaan syyllistävään sävyyn. Lisää tämmösiä asiajuttuja, sillä puheterapiaa ei voi promota liikaa (ainakaan tämmösillä susirajalla sijaitsevilla perähikiöillä).

Nyt ko joku vielä kirjottaisi jutun siitä, mitä kaikkea puheterapia voikaan olla ja minkälaisia ovat puheterapeutin kaikki eri asiakkaat. Ja siitäkin, että puheterapia on äärimmäisen oleellista kuntoutusta, eikä todellakaan mitään ylimääräistä luksusta, kuten jotkut valitettavasti edelleen tuntuvat kuvittelevan. 

Jokainen voi omalle kohalleen miettiä, miten elämä ja arki sujuisi, jos ei olisi sanoja, millä kommunikoida, tai ei ymmärtäisi mitään, mitä ihimiset ympärillä oikein puhuvat. Tai jos olisi sanoja, mutta yrityksistä huolimatta net tulisivat suusta ulos aina ihan väärin. Ja vaikka kuinka yrittäisit kertoa ja selittää, ei kukaan ymmärtäisi. Näin niinkö ihan pintaraapaisuna siihen, minkälaisia puheterapeutin asiakkaan ongelmat voivat olla.

Kyky ilmaista itseä ja tulla ymmärretyksi ja olla vuorovaikutuksessa toisten ihimisten kanssa on jokaisen meistä perusoikeus.

Hieman lisää joulua

En tiijä mikä hirviä jouluinnostus minulla on nyt iskeny jo näin lokakuussa, sillä iltaisin tulee useammin ko kerran mietittyä joulukoristeita, -tekstiilejä ja muita. Toisaalta aloin aatella, että onhan jouluun enää se kaksi kuukautta ja koristelut kuitenkin saa aloittaa jo marraskuun lopulla, eli noin kuukau'en päästä, joten ihan hyvin voi jo miettiä tämmösiä. Varsinkin jos net tuovat lohtua tänne synkiän lokakuun keskelle. 

Vaikka tänään on kyllä ollut siinä mielessä ihana sunnuntai, ko sai tunnin lisää aikaa vuorokauteen, etenkin ko eilinen päivä meni hyvin pitkälti työpaikan maisemissa potilaan kanssa päivystykseen jonotellessa. Meillä on vesirokko. Kyllä. Siippa ei ole pentuna sairastanut vesirokkoa ja päätti nyt sitten sairastua siihen. Onneksi ei näytä olevan mitenkään erityisen paha ja lääkäri kirjoitti lääkekuurin ko reilun nelijän tunnin oottelemisen jäläkeen lopulta eilen lääkäriin pääsi. Täytyy kyllä sanoa, että näillä leveyspiireillä ei kannate pahemmin viikonloppuna tai ilta-aikaan sairastella... Sen verta oli palavelun laadussa parantamisen varaa, oman kunnan päivystys ko on naapurikunnan puolella iltaisin ja viikonloppuisin. Tai sanotaanko, että lääkäri saa kyllä kiitosta, mutta muuten palaveluketju oli meleko luokaton, tuntuu nykyään, että julukisen puolen sairaanhoidossa on enemmän sääntö ko poikkeus, että suhtautuminen on luokkaa "oma vika ko menee ylipäänsä sairastumaan ja vielä väärään aikaan". Tai sitten olet vaihtoehtoisesti luulotautinen ja hoitoon et ainakaan pääse jos ei ole vähintään pää kainalossa. 

Kyllä se puhelimeen vastaava hoitaja siellä on asiakaspalavelutyössä ja mielestäni terveyspalaveluista maksavalla asiakkaalla on oikeus odottaa asiallista palavelua, eikä huutamista puhelimessa. Ei kait se meijän vika ole jos työntekijät on ajettu liian ahtaalle ja omaa sairastumisen ajankohtaa on ikävä kyllä mahoton valita. Syyttömiä ollaan myös mielestäni siihen, ettei omasta kunnasta sitä päivystystä ilta- ja yöaikaan löy'y, vaan se hoituu naapurikunnan puolella. Ei sitä ihan huvikseen lähe heittämään saan kilometrin lenkkiä. Ja ko päivystyksessä on töissä se yksi ainua lääkäri, niin tietäähän sen sitten, että tällaisella ei-akuutilla mutta kuitenkin lääkärin tapaamista vaativalla tilanteella saa vaarautua oottamaan. Ja oottamaan. Meleko surkiat on resurssit ko yksi lääkäri painaa tukka hiessä menemään ja hoitaa meleko monen kunnan asiakkaat... Alakaa vakaasti tuntua siltä, että parempi olis painella suoraan yksityiselle lääkärille. Jos olisi varaa sellaiseen. Ja jos semmonen olisi ees yhtään lähempänä. 

No mutta, eksyin vähän aiheesta, piti puhua joulusta eikä laaduttomasti järjestetyistä terveyspalaveluista. Mutta loppukaneettina vielä, elekää hyvät sallalaiset missään tapauksessa menkö sairastumaan tai loukkaamaan ittiänne akuutisti ilta- ja yöaikaan, ette ole tervetulleita naapurikunnan puolelle saamaan hoitoa. 

Huh, nyt sitten aivan muuta ja siihen jouluun. Selasin nimittäin rentoutumismielessä eilen Anttilan jouluvalikoimaa ja tulihan sieltäki poimittua sitten omat suosikit. Ajattelinkin esitellä net teille, onhan siihen jouluun tosiaan enää se kaksi kuukautta. 

kuvat NetAnttila

Se, mitä kaipailisin kovasti lisää, on jouluiset keittiötekstiilit. Vallilan Helikello-keittipyyhe olisi kiva ja jouluiseen kattaukseen olisi kiva lisätä tabletit. Valkoiset Pirta pitsiliinat olisivat ihanat tabletit, mutta toisaalta valkoinen väri on erittäin epäkäytännöllinen. Toisaalta nämät näyttivät olevan virkattu puuvillalangasta, joten värjääminen kotona onnistuisi suht heleposti. Myös Pirta Ilo -tabletit voisivat toimia kattauksen lisänä, joko punaisena tai ihan vaan mustana. Tosin jos laittaisi punaiset tabletit, niin sitten pöytäliina pitäisi kyllä vaihtaa. Aijemmin pöydässä on ollut kokopunainen kaitaliina.

kuvat NetAnttila

Valkoisiin pinnatuoleihin olisi myös kiva tuoda hieman jouluista piristystä punaisilla istuintyynyillä. Pyöreät saattaisivat istua tuoleihin nuita neliskulmaisia paremmin, mutta toisaalta neliskulmaiset ovat jotenkin kivemman näköiset. Muuten en istuintyynyistä välitä, mutta joulutunnelmaa net olisivat omiaan lisäämään. 

kuvat NetAnttila

Anttilan valikoimasta löytyi myös ihanan näköisiä kuusenpalloja. Nuita sinisiä palloja sai myös ihanina kirkkaanpunaisina ja tummanvihireinä. Lisäksi oli valittavissa kahta eri kokoa (pallon halkaisija 6 cm / 12 kpl tai 3 cm / 24 kpl). Myös nämät erilaiset harmaan ja valakosen sävyiset pallot miellytti meikäläisen silimää ja näitä tulisi kerralla paketissa hieman enemmän (halk. 6 cm / 34 kpl).

kuvat NetAnttila

Minusta nämät lakki silimillä olevat joulutontut on jotenkin tosi sympaattisia ja tämmönen oisi kiva kaveri vaikkapa leivinuunin reunalle istumaan, meilläkö ei vielä ole ainuttakaan sisätonttua. Näitä tonttuja taisi olla saatavilla kolomessa eri koossa (mitä isompi, tietysti sen parempi) ja myös hieman erinäköisinä ja värisinä. Joulukuusen alusmatoksi Anttila tarjosi myös yhen vaihtoehdon, joka oli mielestäni varsin kiva (halk. 94 cm) eikä sitä ollut hinnallakaan pilattu, sillä se oli vaivaiset 10 euroa. Toisaalta olen miettinyt, että sellainen virkattu pyöriä matto sopisi kivasti kuusen alle. Enää tarvisi vaan jonkun virkata se. Meikäläinen on ihan käsi nuitten virkkuuhommien kanssa, patalaput ja muut tämmöset yksinkertaiset lähtee, mutta mikään pyöriä ei vielä toistaiseksi ole onnistunut. Olisi kiva osata virkata semmosia säilytyskorejakin, pitäisi vaan ostaa sopivaa lankaa ja opetella. 

Toisaalta katsoin kyllä kaupassa, että sellainen mattoon sopiva lanka maksoi kyllä sen verran palijon, eikä yksi rulla varmaan ees riittäisi riittävän isoon mattoon, että sillä hinnalla ostaa jo kaupasta kyllä valamiin maton. Mutta ohan se ite tehty tietysti aina kivempi. 

No mutta, tämmösiä sieltä Anttilasta löytyi. Siinä mielessä harmi ko ei asuta enää isossa maailmassa, että ei pääse kauppojen jouluosastoille ihastelemaan ja hipelöimään kaikkia kivaa jouluroinaa. Meijän S-marketin jouluosasto ei maha olla mitenkään kovin valtava ja runsas. Vaikka kieltämättä se pienenä tuntuikin siltä. Joulupallot näyttivät ilimestyneen jo nyt myyntiin. Pienenä se jouluosasto taisi ilimestyä vasta joulunavajaisten aikaan, eli ihan marraskuun lopulla vasta. Silloin se kyllä tuntui aivan valtavalta ja ihanalta sekä ihimeelliseltä. Tarina tietää muuten kertoa, että ite olen vesirokosta huolimatta pakottanut äitin viemään minut joulunavajaisiin pentuna (ehkä nuin 4-vuotiaana?). En oo suostunu jättämään vuojen kohokohtaani välistä jonku moisen tau'in takia. Kertonee jotain tästä meikäläisen jouluhulluu'esta. :D Tänä vuonna voisikin ehkä pitkästä aikaa lähtiä käymään joulunavajaisissa tunnustelemassa, että onko meininki vielä sama ko ennenkin, ko ei ole moneen vuoteen päässyt niihin osallistumaan. 

Tämmösiä tänään! Vielä viikon ko jaksaa pusertaa, niin sitten se onkin jo marraskuu. Nyt pitänee jatkaa tätä touhukasta sunnuntaita, tulin tuossa aamulla ylimääräsen tunnin kunniaksi pikasiivonneeksi talon. Kivaa sunnuntaipäivän jatkoa kaikille!

Muutama pieni pyyntö

Hei ihmiset, minulla olisi teille muutama pieni pyyntö. Tai oikiastaan pohjimmiltaan vaan ihan yks ja se kuuluu näin: Ole kiltti ja älä ota koiraa, jos...

... sinulla ei ole aikaa/kiinnostusta/taitoa kouluttaa sitä kulukemaan nätisti hihnassa, ohittamaan toiset koirat, autot ja ihimiset, olemaan käskystä hilijaa, tulemaan luokse kutsuttaessa, antamaan luut ja esineet pois suustaan, sietämään kynsien leikkuun ja kaikki muut hoitotoimenpiteet jne. 

... koiran sosiaalistaminen ei käsitteenä sano sinulle yhtään mitään

... tarkoituksenasi on hylätä se pihan perälle haukkumaan häkkiin tai liian lyhyeen naruun päivästä toiseen ja aamusta iltaan

... ajattelet, että ei pientä koiraa tarvitse kouluttaa, koska se on niin pieni

... luulet että iso ja/tai vihainen koira on hyvä egonjatke

... mielestäsi koiran kuuluu olla vihainen, jotta se olisi hyvä mettäkoira/vartija/koira yleensä

... olet valinnut rodun pelekän ulukonäön perusteella koska se vaan näytti niin söpöltä

... käsityksesi koiran hihnalenkistä on päästää koira fleksin nokassa poukkoilemaan hallitsemattomasti miten sattuu

... lenkkeilytilanteessa siirrät vastuun ohitustilanteen sujumisesta täysin toisen osapuolen vastuulle, etkä edes yritä ottaa omaa koiraasi haltuun/opettaa sille uusia käyttäytymismalleja

... ajattelet koiraa lapsen korvikkeena etkä osaa asettaa sille minkäänlaisia rajoja

... annat koiran pomottaa itseäsi ja suorastaan pelekäät sitä

... se on metsästysviettinen ja viet sen kerran vuojessa lintumettälle antaen sen lopun vuojesta räksyttää tylsyyttään ja yksinäisyyttään häkissä

... tapanasi on kännissä tai muuten vaan härnätä ja pieksää koiria 

... luulet, että hakkaaminen on koiran koulutustapa

... kuvittelet, että koira on sinulla hanskassa ja sinä olet sen isäntä/emäntä silloin kun koira pelekää sinua

... et ole valmis näkemään minkäänlaista vaivaa koiran eteen, kuten leikkimään sen kanssa, keksimään sille virikkeitä, hoitamaan ja lenkkeilyttämään sitä, antamaan sille rodunomaista toimintaa jne.

... kuvittelet, että lapset voivat hoitaa koiran ulukoiluttamisen

... annat lasten kohdella koiraa kovakouraisesti/huonosti

... koira on sinulle pelekkä statussymboli/näyttelyesine

... et ole valmis laittamaan rahaa koirasi hyvinvointiin

... et kykene/pysty/halua/osaa tehdä tilanteelle mitään, mikäli koiran kanssa syntyykin jotain ongelmia

... et osaa ajatella eläimen, vaan ainoastaan omasta parastasi

Ei mulla muuta tänään.

Helevetin pitkä ja luultavasti päätön kannanotto

Nyt oisi oiva aika vetäytyä jonnekin luonnon rauhaan, missä ei palijon sosiaalisen median sovellukset tai uutiset ahistele ihimistä.

Mietin pitkään, etten sano tästäkään aiheesta mitään, mutta kai nyt on kuitenkin pakko jotain sanoa. Saa jättää lukematta ja kannattee muistaa, että mielipide ja ajatukset ovat täysin minun ja voin olla väärässäkin, ja että edustan tasan yhdenlaista näkökulumaa tähän asiaan.

Minusta nimittäin tuntuu, että maailmassa on tällä hetkellä niin moni asia ihan sekaisin ja suorastaan hassusti. Ite en ole vuorotyöläinen, eikä minusta ikinä tule sellaista. Ammatin valintaa tehessä se ei ole ollut ihan ykkösenä mielessä, mutta osasyy kuitenkin, koska minusta ei olisi vuorotyöhön. Minun siippa taas on vuorotyöläinen. Suurimman osan ajasta minä ihimettelen, miten se jaksaa. Ja miten se pystyy. Minä en jaksaisi, enkä pystyisi. Mutta niin se vaan niitä vuorotöitä tekee. Sillä on sitten tietysti korvauksena myös pitkät vapaat, mutta kuten kunnon vuorotyöläisellä, net ei tosiaankaan aina osu siihen viikonloppuun. Muu maailma tuntuu kuitenkin nykyaikana edelleen pyörivän kaheksasta nelijään ja maanantaista perjantaihin -rytmiin. Pääasiallisesti palavelut toimii edelleen sellaisessa rytmissä, ettei vuorotyöläinen niitä aina tavoita. Itekin olen tosiaan tuleva kaheksasta nelijään -pulliainen, ja elämän kuvioitten sovittaminen yhteen on aina välillä vähän hankalaa. Kun ei ole niitä yhteisiä, vapaita viikonloppuja. Vähän kauhulla olen miettinyt sitä, että jos tuo parempi horisko on vuorotöissä vielä sittenkin, ko meillä on jäläkikasvua. Lastenkin elämä rytmittyy pitkälti siihen kaheksasta nelijään, maanantaista perjantaihin -kaavaan. Että met ei voijakaan ehkä sitten tehä semmosia viikonlopun perheretkiä ja viettää yhteistä laatuaikaa. Tai että isi on sitten joulut/juhannukset/uudet vuodet ja muut töissä. Kaheksasta nelijään, maanantaista perjantaihin -perheessä kasvaneena tämä vähän hirvittää minua. Se on minusta tärkiästä perheajasta pois. Mutta siihen on syy, ja tärkiä syy onkin; se on töissä.

Työterveyslaitoskin sen sanoo: Vuorotyö ja siinä etenkin ilta- ja viikonloppuvuorot merkitsevät eritahtisuutta perheen ja muun sosiaalisen toiminnon kanssa. Met ei siis aina tosiaankaan päästä osallistumaan kaikenlaisiin sosiaalisiin juttuihin, kuten kummilasten synttäreille tai illanistujaisiin ystäväporukalla. Meillä ei niitä lapsia vielä ole, mutta kuitenkin koira, ja koska minä tuon vuorotyöläisen kanssa oon naimisissa, myös minun liikkumiset yksin on osin rajoittuneet siipan työrytmiin. Aina ei voi, eikä etes halua ottaa elukkaa matkaan ja hoitopaikatkin on vähän tiukassa (oikiastaan tiukemmassa ko lapsilla). Mutta ei tämä nyt ihan suunnattomasti haittaa, olen sinut asian kanssa. Pointtina vaan se, että vuorotyöläisen perheessä sosiaalisten menojen järjestely vaatii ekstraenergiaa ja sumplimista ja elämä yleensäkin kuormittaa eri tavalla myös toista osapuolta, vaikka ite ei vuorotöissä olisikaan. 

Vuorotyöllä on käsittääkseni ihan tutkittuja vaikutuksia terveyteen. Terveyskirjasto sanoo, että vuorotyö on suorastaan terveysriski. Vuorotyöläisillä on esimerkiksi suurempi riski sairastua erilaisiin sairauksiin. Yötyö lisää jopa ennenaikaisen kuoleman riskiä. Työterveyslaitoksenkin mukaan vuorotyöllä on vaikutuksia sosiaaliseen elämän lisäksi myös elimistön kuormitukseen. Vuorotyö saattaa altistaa muun muassa sydämen rytmihäiriölle, painon nousulle, rintasyövälle, aikuisiän diabetekselle tai ruoansulatuselimistön vaivoille. Vuorotyötä tekevän ihimisen voi myös olla hankala huolehtia omasta terveydestään säännöllisten, terveellisten aterioitten ja riittävän liikunnan muodossa ja unensaanti saattaa jäähä liian vähäiseksi.

Valamiita, järkeviä ratkaisuja minulla ei ole tarjota, mutta omalla maalaisjärjelläni olen tässä tuuminut esimerkiksi semmoista, ettäkö maailmassa (tai Suomessa) on joitakin semmoisia töitä, mitä pitää tehä myös ilta- ja yöaikaan, viikonloppuisin ja sunnuntaina, sekä juhulapyhinä, niin mielestäni nämät ihimiset ansaitsevat työstään kunnon korvauksen. Ihan siitä sunnuntainkin työstä. Koska sunnuntaikin on edelleen viikonloppua eikä muun Suomen menoa kattoessa todellakaan mikään arkipäivä. Sairaaloitten, hoitolaitosten, ensihoidon, poliisin, palolaitoksen, tehtaitten ja tuotantolaitosten, kauppojen ja logistiikan näin äkkiä mieleen tulevia juttuja mainitakseni täytyy pyöriä lähes koko ajan, jotta tämä meijän tavallisten kaheksasta nelijään -pulliaisten arki rullaa kivasti.

Mietin vaan, että kuka enää haluaa tehä vuorotyötä sen jäläkeen, jos ison osan palakkaa tekevistä lisistä ja korvauksista leikataan. Monesti ko se vuorotyö saattaa myös olla henkisesti tai fyysisesti hyvin kuormittavaa, tai jopa molempia yhtä aikaa. Hetkeäkään en usko siihen, että näillä säästöillä sinne hommia hoitamaan palakkattaisiin uusia työntekijöitä ja lisää käsiä töihin, vaikka niitä kipiästi monessa paikkaa tarvittais jo nyt. Mutta saatan tietysti olla skeptinen.

Ei meijän perheeseen nyt mitenkään äärimmäisen kipiästi osu nämät suunnitellut leikkaukset, mutta totta kai vähennys palakassa on aina vähennys ja vaikuttaa väistämättä kulutukseen ja valintoihin. Tosin meijän talou'essa ei toivottavasti olla enää siinä tilanteessa, että koko kotitalous pyörii yhen ihimisen palakalla, ko nämät leikkaukset mahollisesti käyvät toteen. Mutta on ihimisiä, joiden tilanne saattaa olla palijon huonommin ja se palakasta pois sulava osa elintärkeä osa toimeentuloa.

Eniten ehkä sylettää kuitenki ympäri ämpäri sosiaalista mediaa pyörivät joidenkin yrittäjien kannanotot aiheeseen. En tiijä onko tämä taas joku suomalainen mielenlaatu vai mikä, mutta ei kauhiasti mieltä ylennä semmoset vahingoniloiset "hahhaa siitäs saitte, meilläpä ei tuommosia ole ollut ikinä, niin mitä tet ihimiset valitatte, ihan oikein teillekin" -kannanotot. Joo, yrittäjältä puuttuu palijon niitä oikeuksia, joita palakansaajalla on ja se on varsin ikävää, mutta eikö kuitenkin ole hyvä, että jollain toisella net paremmat edut on?

Se, että on valinnut toisenlaisen tien elättää ittensä, ei pitäisi olla mikään oikeutus polokea ja mitätöijä toisten ihimisten huolta omasta toimeentulosta. Kaikki met ei voija yrittäjiksikään ruveta, vaan aina tarvitaan niitä työntekijöitäkin. Kaikista meistä ei edes todellakaan ole yrittäjiksi. Eikä nyt pijä käsittää väärin, nostan hattua ja kunnioitan suuresti ihimisiä, jokka pystyvät itte elättämään ittensä ja ehkä siinä sivussa vielä työllistämään jonkun toisenkin. Ei ole täysin poissulettua, etteikö minustakin voisi tulla yrittäjä joku päivä. Ja siinä vaiheessa saatan tietenkin olla itsekin täysin toista mieltä, kukaties. Pienyrittäjän arkea ei todellakaan ole tehty Suomessa helepoksi ja esimerkiksi työntekijöitten palakkaamisen pitäisi olla helepompaa (lue: halavempaa) ja päättäjillä olisi syytä miettiä keinoja siihen, miten yrittäjyyttäkin voitaisiin tukea ja kannustaa. Mutta yrittäjyys on kuitenkin yrittäjyyttä, siihen sisältyy se riski. 

Hyvällä toimintaidealla, sisulla ja ahkeruudella voi onnistua elättämään ittensä ja asioitten osuessa kohalleen pärjätä jopa hyvinkin. Yrittäjänä on vastuussa vain itselle, ja se tarjoaa myös tietynlaista vapautta. Karkeasti ajatellen yrittäjän tienaama raha riippuu siitä, kuinka palijon jaksaa paiskia töitä. Toki tällä on vaikutusta eri elämän osa-alueisiin samalla tavalla ko vaikkapa vuorotyölläkin, eikä mikään ole näin mustavalakosta, mutta kuitenkin karkeasti ajateltuna kaikki se työ mitä tehdään, on omaan pussiin ja voit ite päättää, kuinka palijon työtä teet (tietenkään käytäntö ei mene ihan näin). Tämä onkin se paikka, missä valtion pitäisi tulla yrittäjiä vastaan. Nimittäin mahollistaa se, että yrittäminen oisi mahollisimman sujuvaa ja mutkatonta. Tokihan yrittäjyyttä jo nytkin tuetaan, mutta esimerkiksi vaikkapa sukupolovenvaihos pitäisi pystyä suorittamaan iliman, että siitä aiheutuu yrittäjälle kohtuuttomia kuluja. Joka tapauksessa, saatan olla ihan kujallakin, mutta ainakin oman ammattini näkökulumasta näkisin, että yrittäjän on mahollista periaatteessa samalla työajalla tienata julukisen puolen työntekijöitä paremmin. Mahollisuus tienata enemmän verrattuna saman homman tekemiseen työntekijänä, mutta myös vastapainona tietyllä tapaa suuremmat riskitkin.

Työntekijä ei voi samalla tavalla vaikuttaa tekemänsä työn määrään, vaan usein se on vakio, josta maksetaan tietty korvaus. Ja kuten aijemmin jo puhuttiin, tämä työaika on useimmiten se kaheksasta nelijään, maanantaista perjantaihin. Kiinteä työaika, kiinteä korvaus. Riskejäkään ei tosin ole samalla lailla ko yrittäjällä ja monet asiat, jokka yrittäjä huolehtii ite, tulevat työntekijälle työnantajan puolesta. Sitten on perustyöläisistä poikkeavat vuorotyöläiset, joille korvaus on hieman erilainen ko tavallisille palleroille, koska työkin on hieman erilaista. Minusta ihan kohtuullista ja järkevää.

Kahavi ei kahavilassa sunnuntaisin maksa sen enempää ko arkenakaan, mutta työntekijän kuuluu saaha isompi korvaus siitä, että se myy sunnuntaina sinulle sen kahavin arkeen verrattuna, koska se on siellä silloin töissä, ko _sinä_ tulet vapaa-aikanasi juomaan sinne sitä kahavia. Yrittäjä ei saa siitä sunnuntain työstä erityistä korvausta, jos hän on tiskin takana tienaamassa itse itselleen elantoa, mutta jos tiskin takana on työntekijä, hän tienaa siinä oman palakkansa lisäksi sitä yrittäjänkin palakkaa.

Yrittäjyys on erilainen tapa tehä työtä, mutta ei suinkaan mikään oikeutus tallata niitä, jokka ovat palakkatöissä. Kyseessä ei ole kaksi puolta, jokka ovat vastakkain tai kilipailevat keskenään, vaan toisiaan tukevat asiat. Molempia tarvitaan, joten en ymmärrä, miksi halutaan lietsoa tällaista kauhiaa vastakkainasettelua. Vertailu on sitä paitsi typerää, koska kyseessä on kuitenkin hyvin erilaiset tavat tehdä työtä. Jos eroja ei olisi, niin yrittäminenhän ei olisi enää yrittämistä? Voisin sitä paitsi kuvitella, että palkansaajien tulojen leikkaus rupiaa hyvin äkkiä näkymään siellä pienyrittäjänkin pussissa, ko on pakko karsia niistä elämään liittyvistä menoista. Ensimmäisenähän sieltä usein lähtee se "turha luksus", kuten kampaajakäynnit ja kauneudenhoitopalavelut muutenkin, hieronta, siivous- ja kodinhoitopalavelut, matkailupalavelut, kahavila- ja ravintolakäynnit, kaikki vähänkin erikoisemmat tuotteet ja palavelut, jotka ei oo hengissä pysymisen kannalta välttämättömiä. Luonnollisesti ihimiset myös alakavat vertailla, mistä sen välttämättömimmän ja tarpeellisimman tuotteen tai palavelun saisi kaikista halavimmalla, eikä se sitten suinkaan välttämättä ole se oman kylän pienyrittäjän liike. Nykyään ko internetin ihimeellinen maailma mahollistaa shoppailun ympäri maailmaa kotisohovalta käsin. Jos pussissa on joustovaraa, pyrin kyllä ite suosimaan kotimaista, lähellä tuotettua ja mielellään oman paikkakunnan/lähialueen palavelua tai tuotetta. Mutta jos mennään tiukilla, niin kyllä se hinta silloin ikävä kyllä ratkaisee. Eikä järjetöntä hintaa tietysti maksa kukaan muutenkaan. Tätä aihetta oon avannu jo aijemmin.

Ja mitä tulee näihin muihin juttuihin, kuten sairausloman ensimmäisen päivän palakattomuuteen. Pienellä gallupilla tuttavapiirissä vaikuttaisi siltä, että ihimiset menee jo nyt joka tapauksessa töihin puolikuntosena. Miksi, no koska luonto ei jotenkin anna periksi olla menemättä töihin, ilimeisesti taustalla on jokin suomalaisen kieroutunut ahkeruuskäsite ja arvostus työtä kohtaan. Ei voija jäähä kotiin makaamaan ja nostamaan palakkaa, ko takaraivossa koputtaa se ajatus, että kyllähän minä oisin kuitenkin pystynyt sen rahani eestä tekemään töitäkin, vaikka kipiä olen. Harvoinhan sitä niin kipiä on, ettei pysty mihinkään muuhun ko makaamaan sängyssä, joskus toki niinkin. Noh, jatkossa sitten net, joiden tienestejä yksi palakaton päivä ei niin hetkauta, luultavasti voivat sitten jäähä hyvällä omallatunnolla sairastamaan kotia ko ei tarvitse enää murehtia, että tästä kipiästä käjestä huolimatta oisin voinu tehä töitä ja nyt se palakka tulee ihan turhasta. Kun ei enää tule sitä palakkaa! Eli pienessä flunssassakin voi siis jäähä kotia sairastamaan.

Ja mitä tekevät net, joille raha on vähän tiukemmassa tai sairastelu työstä johtuen yleisempää: tulevat entistä kipiämpinä töihin, koska muuten menettää vielä lisää siitä rahasta, joka jo muutenkin tuntuu liian vähänlaiselta elämiseen. Jotenkin kuitenkin veikkaan, että tämä jäläkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi myös niitten kohalla, joiden budjettia se sairausloma ei niin hetkautakaan. Ja sitten sairastetaan kaikki yhessä entistä enemmän. Enkä voi nyt olla vetämättä sitäkään näkökulumaa tähän juttuun, että vaikka työntekijällä olisikin vain se pieni harmiton flunssa, voi se jollain työpaikoilla uhata esimerkiksi potilaitten terveyttä ja hyvinvointia. Ei mikään leikin asia siis todellakaan. Sairastumista ko ei ihiminen myöskään voi oikein ite valita tai estää, vaikka tekisi mitä.

Ainoat, jokka tässä nyt saa sapiskaa, on net huvin vuoksi ja muuten vaan saikuttajat ja satunnaiset saikun väärinkäyttäjät, joita epäilen kuitenkin Suomessa olevan hyvin marginaalisesti.

Niistä lomista tai palakattomista pyhäpäivistä en ees viitsi sanoa mitään. Paitsi ehkä sen verran, että mielestäni ihimiset on useimmiten lomansa ansainneet ja työstä palautumiseen tarvitaan myös lomaa. Muualla net ehkä pärijää vähän vähemmälläkin, mutta kyllä suomalaiset työskentelee vähän erilaisemmissa olosuhteissakin esimerkiksi läpi pitkän ja pimiän talaven. Suomalaisten työpäivät on ehkä lyhempiä ko muitten, mutta Suomessa myös naiset käyvät töissä, koska työpäivän pituus ja päivähoito mahdollistavat tämän. Monet pyörittää myös melekosta lapsiperhearkea, etenkin naiset, jolloin loman ja työpäivän pituu'en merkitys korostuu edelleen. Eikä se loma ole pelekkää kesälomaa, käsittääkseni monet jaksottaa vuosilomien pitämistä ja usein varmaan siitä syystä, että on perheellinen.

Ja no net arkipyhät, moni varmaan voisi olla silloinkin töissä, mutta ko net on PYHIÄ, joilloin suurin osa Suomesta pysähtyy. Paitsi se osa, jonka on pakko pyöriä, oli sitten pyhä, arki, päivä tai yö. Palakattomuuden sijaan voitaisiinkin siis poistaa varmaankin kokonaan nämät arkipyhät, jolloin niistä tulisi ihan tavallisia arkipäiviä. Kaheksasta nelijään pallerotki saisi sitten olla töissä eikä pakkomaata palakattomana kotona, eikä vuorotyöläisten tarvisi miettiä, että joudun taas olemaan töissä ko muut saa tsillata kotona samalla ko palakka juoksee.

Että leikataan vaan niitä lomia ja vapaa-aikaa, niin se perheenäiti saa sitten joskus levähtää ja nauttia vuorotteluvapaalla. Paitsi ei saakaan, ko otetaan sekin mahollisuus pois. Nauttikoon elämästä sitten eläkevuosina. Paitsi että ai niin, ko mehän just päätettiin, ettei se kyllä kerkiä ikinä jäähä eläkkeellekään ko sen pitää tehä töitä niin pitkään, että vaihtoehtoisesti kuolee sinne tai kaks päivää eläkkeelle jäämisen jäläkeen. On sitten ainakin ollut yhteiskunnan hyödyllinen osa, eikä tartte massia käyttää kalliisiin hoitoihin tai palaveluihin. Ja sillä välin net tulevat yhteiskunnan hyödylliset osat, jokka on piiskalla pakotettu koulutusputkeen valamistumaan mahollisimman nopiasti, valamistuu työttömiksi ko mummot ja paapat roikkuu työelämässä oottelemassa sitä eläkettä. Raatavat sitten ehkä niska limassa paskalla palakalla ei-koulutustaan vastaavassa työssä pyörittämässä Suomea. Että on varaa maksaa ruoka, vuokra ja laittaa lapset päiväkotiin sitä varten että pääsee töihin. Koska työttöminä on vaan laiskat paskat, jokka haluaa kupata yhteiskuntaa antamatta mitään vastineeksi. Tai muuttavat sitten vaikka toiselle puolelle Suomia ja jättävät tukiverkostot ja kaiken taakseen, kuhan nyt vaan pääsevät tekemään sitä työtä. Etteivät ainakaan kotona hyödyttöminä makaa meijän kunnon kansalaisten elätettävinä.

Pannaan kova kovaa vastaan niin kyllä se heikompi aines sieltä sitten karsiutuu kokonaan pois ja jälijelle jää vaan kovia, työtä tekeviä, ahkeria, suoraselekäisiä suomalaisia. Jokka on terästä, ei sairasta ikinä, jaksaa vaikka mikä olis eikä koskaan valita. Jos sairaanhoitoki ois auki vaan arkena niin viikonloppuna sairastuneet/loukkaantuneet ynnä muut sellaiset vaan kätevästi karsiutuis pois! Saatais kivasti porukkaa vähennettyä täältä valtion taloutta sotkemasta. 

Oho, näittekö sen mopon joka ehkä justiinsa karkasi käsistä ja ampaisi rotkoon?

Mutta maassa, jossa asioita mielestäni pitäisi pystyä hoitamaan keskustelemalla ja neuvottelemalla ja sopimaan asioista, tämmönen pakotuspolitiikka on suoraan sanoen ihan perseestä. No kun mitään ei saaha aikaseksi, jos ei pakoteta ko neuvottelut ei joha mihinkään ko kukaan ei halua luopua mistään!

Nii-i, neuvotteluahan onkin semmonen, että heitetään toiselle osapuolelle paskanen pallo ja huuetaan, että ota koppi tai jou'ut kärsimään. Kyllä.

No jotaki pitäis kuitenki tehä. Mitähän se mahtais olla, kysytte. Vastaan, että ei hajuakaan, ja sehän se tässä eniten ehkä vituttaakin! Keneltäkään ei oikiastaan vois viijä, mutta rahat ois valtion kirstusta loppu. Ja valtiohan ei tietenkään ole laittanut rahaa ikinä mihinkään turhaan. Puhumattakaan siitä, että toisen turha on aina toisen tärkiä, riippuen mistä näkökulumasta kattoo. Mutta jos vaikka lähettäisiin liikkeelle siitä, että istuttaisiin sinne neuvottelupöytään aidosti yhdessä? Ruvettaisiin oikiasti vetämään yhtä köyttä, porukalla? Keskusteltasiin mistä voitaisiin puolin ja toisin luopua, iliman kiristämistä ja uhkailuja. Kuunneltaisiin toisiamme ja oltaisiin valamiita muokkaamaan ajatuksia, mikäli paljastuu, että näin ei voija nyt yksinkertaisesti tehä. Oltaisiin avoimia kaikenlaisille ehdtuksille ja hyvässä hengessä, iliman että tungetaan väkisin pyöriää palikkaa nelikulumaisesta reijästä sisään. Uskallettaisiin myöntää, jos ollaan tekemässä virhe ja etsiä uudenlaista ratkaisua. Pakottaminen saa aikaan aina vaan pahemman vastareaktion ja kovaan vastataan aina kovalla. Jos henki olisi toisenlainen, ehkä kaikki eivät olisi kynsin hampain pitämässä kiinni omastansa.

Ei vaan mustaa ja valakosta, vaan myös kaikki eri harmaan sävyt

Huh.

Mielessä risteilee kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä voisi kirjoittaa tänne ja mihin voisi ottaa kantaa, mistä kertoa. Mutta jotenkin tuntuu, että en vain tällä hetkellä löyä oikeita sanoja. Jos sanoja ollenkaan. Ahistaa joka suunnasta vyöryvä mielipiteitten tuluva. Ja mikäs siinä, kaikilla meillä kait on oikeus omaan mielipiteeseen ja kukapa se on sanomaan, kenen mielipije on parempi ko toisen tai kuka on enemmän oikiassa ja kuka väärässä. Riippuu vähän, miltä kantilta asiaa kattoo ja kenen näkökulumasta.

Haluaisin vaan sanoa, että muistakaahan kuitenkin ihimiset, ko laput silimillä toitotatte sitä omaa asiaanne ainoana totuutena, että se ei ole kaikkien totuus. Eikä maailma ole pelekästään musta ja valakonen, vaan net kaikki muutkin värit siinä välissä. Tiijän, olen ittekin välillä vähän provosoiva ja toitotan omaa totuuttani täällä kovaan ääneen, mutta se kuuluu toimenkuvaan. Se ei silti tarkoita, ettenkö voisi ymmärtää toistakin totuutta. Minä ja minun ajatukseni eivät ole koko maailma, eikä minun napani koko maailman napa. Naama punasena huutamalla ei saa toista vaihtamaan mielipijettä, vaan aiheuttaa useimmiten vaan entistä pahemman ja tiukemman vastareaktion. Avainsana ymmärrykseen eri ihimisten välillä on keskustelu. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, eikä pijäkään, mutta pitää kyetä keskustelemaan. Sitä kautta voi löytää jotain, joka auttaa ymmärtämään sitä toisenkin ihimisen näkökulumaa. 

Paitsi tietysti, jos ei halua ymmärtää. Eikä nähä. Muutako ainuastaan sen oman kuplansa siinä ympärillä. Ja kun met vihaisina siellä ääripäissä huudetaan, käykin ainuastaan niin, ettei kukaan loppujen lopuksi kuule toista. Eikä varsinkaan ymmärrä.

Ja siksi minusta tänään tuntuukin, että maailma on meleko väritön paikka, täynnä lähinnä harmaata. Olokoonkin, että siinä harmaassakin on eri sävyjä. 

Lähiruokaa

Hehkutin tuossa äsken Instan puolella päiväkahaviherkkuani, nimittäin rieskaa sallalaisella tuorekurkulla ja Naruskan graavilohisiivuilla. Juolahtipa sitten mieleeni, että asiasta voisi kirjoitella täällä vähän laajemminkin. Olen nimittäin kuullut joskus jonkun väittävän, ettei kurkku maistu miltään ja olen valamis allekirjottamaan tämän aina talavisin. Tai olemaan jopa eri mieltä, talavikurkut maistuu ajoittan jopa pahalle. Etenkin jos se raukka on kauppaan kulijetettaessa päässyt paleltumaan. Mutta kesällä on kaikki toisin. Silloin nimittäin meijän markettiin ilimestyvät jo kieli pitkällä ootetut kesävieraat: sallalaiset tuorekurkut.

Meillä ollaan kurkun suurkuluttajia, siippa siivuttaa kurkkua varmaan jokaiselle syömälleen leivälle ja itsekin harrastan samaa, eikä meijän talou'essa synny salaattia, johon ei olisi pilikottu kurkkua. Aina se ei vaan valitettavasti maistu niin hyvältä, talavella kurkku menee lautaselle puhtaasta tottumuksesta. Mutta millainen riemu siitä syntyykään, ko koittaa jälleennäkemisen ihana aika ja havaitsee ensimmäiset sallalaiset tuorekurkut kaupan vihannesosastolla! Olen pienestä asti rakastanut kurkkua ja syykin siihen on selvä, nimittäin ihanan rapsakka ja maukas kotoperän kurkku. Tätä ei varmaankaan usko kukaan, mutta kyllä, kurkku voi oikiasti maistua ja sen huomaa kyllä ko leikkaa leivälleen palan sallalaista kurkkua. Tuota kehtaa syyä jopa ihan paljaaltaan, niin hyvää se on. Jokainen joka on joskus omalla kasvimaalla kasvattanut esimerkiksi salaattia, tietää miten paljon enemmän se maistuu. Miksi, sitä ei tarina kerro, mutta syksyllä on aina itkun paikka ko täytyy siirtyä oman salaattimaan antimista kaupan salaatteihin satokau'en lopussa. Sama pätee myös tuohon kurkkuun. Ei, etes kotimainen kurkku ei yllä lähellekään sallalaisen makua, ulukolaisen (kuten meijän mummo sanoo) makua en ees uskalla arvailla.

Tarina tietää kertoa, että tämä pieni tyttö on hotkinut joskus lähes kokonaisen kurkun naamaansa papan siivuttaessa sitä rasiaan. Toisaalta sama pieni tyttö on myös syönyt melekeen kattilallisen keitettyjä ahavenia papan peratessa, sekä aika monta omenaa valamiiksi kuorittuna ja siivutettuna, että tästä voi tietysti tehä johtopäätöksiä meikäläisen ruokahalusta. Tai siitä, että toisen perkaamanana/pilikkomana/kuorimana kaikki on parempaa.

kerrankin totuu'enmukaista markkinointia

No mutta, meikäläinen on kyllä lähiruoan ystävä, siitä ei pääse mihinkään. Kalankin kohalla on mukava tietää, että sitä ei oo rahdattu satojen tai jopa tuhansien kilometrien päästä, eikä tehotuotettu muutenkaan. Jos vain voin, niin ostan kyllä enemmän kuin mielelläni lähellä tuotettua ruokaa, en pelekästään sen itseisarvon vuoksi, että se on tuotettu omassa kunnassa/maakunnassa, vaan jo ihan sen vuoksi, että jotenkin kaikki kotoperäinen on parempaa! Esimerkiksi ihan kotokylässä kasvatetut potut, ei ole parempaa perunaa. Ja Kursulaisen leipomon tuore ruisleipä saa meikäläisellä melekeen kyyneleet silimiin, varsinkaan ko sitä herkkua ei voi enää omaan suuhun laittaa. 

Puhumattakaan tietysti luonnosta saatavista herkuista, kuten kalasta, lihasta, sienistä ja marjoista. Voi sitä kesän ensimmäistä mustikkapiirakkaa, johon on upotettu lähimetsän mustikat. Tai entäpä hillat aamupuurossa? Entäpä hirven käristys puikuloista tehyn muusin kera, maustettuna ite survotun puolukkahillon. Jäläkiruuaksi ehkä vielä leipäjuustoa hilloilla. Ja kyllä kelepaa poron sisäfilee korvasienimmuhennoksellakin. Pohjoisen ihania, puhtaita makuja. 

Kaikkea ei tietenkään saa ihan läheltä, mutta ensisijainen valinta meikäläisen ostoskoriin on kuitenkin kotimainen ruoka. Ja mitä lähempänä tuotettuna, sen parempi. Tietysti joskus on ostettava myös ulukomaista jo ihan siitä pakosta, ettei kaikkia saa kotimaisena, eikä siinä mitään. Tämän lappilaisen lyhyen (ja vähälumisen) kesän pyrin tietysti kasvattamaan myös itse mahollisimman palijon syötävää, kerta puitteet siihen on olemassa. Näin ensimmäisenä kesänä homma on vielä suhteellisen pientä (siitä lisää myöhemmin), mutta suunta on ainuastaan ylöspäin. Vaikka meillä vielä kiitos vanhan vaihdannaistalouden onkin perunan saanti taattua, haluan oman perunamaan ihan sen vuoksi, että mikään ei ole parempaa ko omasta maasta nostetut ensimmäiset uu'et perunat.

Tästä ajaudummekin sivuraiteelle, luulin nimittäin monta vuotta, etten ole perunaihimisiä, mutta viime aikoina meikäläisestä on kuoriutunutkin melekoinen perunalla herkuttelija. Eihän se ole mikään ihime, jos luulee ettei tykkää perunasta ko käsitys siitä, miltä peruna maistuu, on se koulun vetinen kuorettomana keitetty kumipallo. Pitkän aikaa suosin pelekästään puikuloista tehtyä muusia (yllättävää kyllä, perunamuusiakin inhosin pienenä meleko pitkään, kuten myös hernekeittoa, ja nykyään menis molempia vaikka joka päivä), kunnes huomasin, että kuoripäällä keitetyt puikulat on aika bueno. Sitten alettiin suikaloija kuoripäällisiä pottuja lohkopotuiksi ja ranskiksi uuniin (ja kaupan pakasteet lensi romukoppaan samantien). Ja ko kaikenmaailman mahavaivat hellitti gluteenittoman ruokavalion myötä, avautui minulle uusien perunoitten ja sipulivoikastikkeen ihana maailma, josta ennen seurasi jumalattomat mahakivut (edelleen närästää, mutta whatever). Olihan se juhannuksen paistetut tammukat ja varhaisperunat Oivariinilla ihan jumalaista herkkua. Kuluneella viikolla herkuttelin ahavenpotulla, jossa kotoperäiset potut oli keitetty kuorittuna, mutta olivat yllättäen ah-niin-hyviä. Ja eilen havaitsin himoitsevani uuniperunaa. 

Peruna, olet mahtava!

Tähän oodiin perunalle onkin hyvä päättää tämä sepustus tällä kertaa. Syöminen on kyllä ihan parasta huvia.

Mietteitä naisen elämästä

Tämä teksti on syntynyt joskus ajat sitten, mutta koska tälläkin hetkellä hitaasti mutta varmasti nistitään gradu-stressissä syntyneitä kiloja, juolahti mieleeni, että voisi julukaistakin tämän. Ja koska Jenny julkaisi Hikikinkussa aihetta sivuavan, varsin hyvän kirjoituksen. Joskus aijemmin seittemän lisäkilon saaminen oisi varmaankin pysäyttänyt maailman, nyt se on kuitattu lähes olankohautuksella ja ajatuksella siitä, että pitäisi varmaan liikkua vähän enemmän ja syyä vähän vähemmän. Mutta kuten Booginalle tänään totesin, meikä on varsinainen hobitti ja rakastaa ruokaa yli kaiken, joten ensisijaisesti olen panostanut siihen liikkumiseen ja koittanut syyä ihan tavallisesti vaan. Kyllä se siitä ajan kanssa suttautuu. Reilu kilo oli jo viimeksi puntaroidessani hävinnyt jonnekin (about kuukau'essa, ei nyt mikään huippusuoritus mutta suoritus kuitenkin siihen nähen, että oon vaan lenkkeilly ja hyötyliikkunu). Mutta here we go: 

Tänään minä aattelin paasata vaihteeksi jostain ihan muusta, ko yleensä. Tai no, paasata ja paasata, pikemminkin vaan raatailla muuten vaan. Koska tuntuu siltä.

Minua yksinkertaisesti surettaa ja ahistaa se, miten palijon joka puolella on niitä naisia, jokka tuntuu arvottaman oman ittensä pelekän ulukonäön pohojalta. Mikä on ihan absurdia, koska ulukonäköki on vaan yksi niistä asioista, jokka muuttuu elämän myötä. Vaikka met tehtäis mitä, met ei pysytä ikuisesti samannäköisenä. Paitsi no, jos leikellään itestämme semmone muovinen hirviö, jonka naamassa ei liiku enää mikään osa, mutta.

Monen naisen ongelma tuntuu olevan paino ja net omat mitat: ko on tuota läskiä siellä ja täällä ja painan liikaa ja näin. Moni on onnistunut aijemmin kovalla työllä ja sisulla työstämään ittensä ihailtaviin mittoihin (joskin olleet silloinkin tyytymättömiä) ja sitten hieman livenneet siitä kaikesta liikunnasta ja terveellisyy'estä - hups, kiloja tulikin takaisin ja rytinällä. Tai ehkä vaan viis, ko pudotettuja on kymmenen, mutta silti.

Ja se jos mikä tuntuu maailmanlopulta. Siltä niinkö ois pettäny ittensä. Hävettää ja täytyy ruoskia ittiänsä ja miettiä että miksi, miksi tein tämän ittelleni ko olin saanut jo niin palijon.

No, minusta jotenki tuntuu, että terveellisistä elämäntavoista, liikunnasta ja ruokavaliosta on tullu siitäki jotain semmosta, mitä ihimiset vaan suorittaa, sisäistämättä oikiastaan miksi. Pitää olla tietyn kokoinen ja tietyn näköinen, muuten ei voi kelevata ja kaikki muutkin nostaa puntteja ja vetää vihersmoothieta välipalaksi. Sen sijaan, että tehtäisiin jotain, koska se on mukavaa, nautinnollista ja vieläpä hyväksi tervey'elle. Vaaditaan itteltä liikoja ja pyritään elämään niin kurinalaista elämää, että ei yksinkertaisesti jakseta sitä. Tehään tavallisista, arkisista asioista ressaavia suorituksia, joita täytyy pyöritellä mielessä tunnista toiseen ja sitten podetaan huonommuutta, kun ei tehty jotain oikein. Turhau'utaan, heitetään koko homma läskiksi, saahaan morkkis ja ruoskitaan ittiä entistä kovemmin. Masennutaan siitä, ko ei onnistuta, mietitään miksi olen tällainen luuseri, ko muutki pystyy ja minä en. Sisuunnutaan, aloitetaan uu'estaan, vaajitaan taas liikoja ja mennään mettään ja pahasti. Hukataan kaikki nautinto ja rentous. Ikuinen kierre, joka päättyy aina siihen, että peilin eessä seisoo tyytymätön nainen, joka oikiasti ja syvästi itkee omia kilojaan ja on omissa nahoissaan tyytymätön ja huonovointinen. Eikä siinä auta ees se, vaikka vieressä seisois oma hellu ja tuhat muuta, jokka sanoo, että oot aivan hyvä justiinsa tuommosena ko oot.

Kate Moss taisi olla se, joka joskus heitti sen legendaariseksi muodostuneen "nothing tastes as good as skinny feels". Oli kyllä niin väärässä se emäntä ko olla vaan ja voi. Kun minä olen ollut hoikimmillani, minua paleli aina, meleko usiasti väsyttikin, perseen päällä ei ollut mukava istua ja yhistettynä lyhyeen tukkaan minut saattoi sotkia pieneen poikaan. Ei kovin imartelevaa. Silloin seittemäntoistavuotiaana saatto syyä melekolailla mitä vaan sen näkymättä missään - tuli juostua jalan paikasta toiseen ko ajokorttia ei ollut ja kyllä kai se aineenvaihuntaki pelas vielä ihan erilailla. Toisaalta en myöskään syönyt karkkia, sipsiä tai popcorneja, minun herkkua oli suklaa- ja jogurttipäällysteiset rusinat ja jäätelö. Eikä sitä varmaankaan tullut syötyä mitenkään erityisen terveellisesti kuitenkaan. Varmaankin vaan liian vähän, luulen.

Ei varmaan tartte kertoa kellekään, ettei oo ollu enää kakskymppisenä sama ko silloin. En toki mene pyörimällä eteenpäin, mutta jokusia kiloja olen paksuuntunut kyllä (kirjoittajan huomio, gradukevään myötä usiammankin). Parasta, mitä tiijän, on hyvä ruoka, juoma ja seura. Elän juhulapyhistä, koska silloin saa syyä. Ruoka on arjen luksusta ja mikään ei oo parempaa, ko herkullinen ruoka ja lasi hyvää viiniä perjantai-iltana. Ja kyllä, lihomisesta olen sotia käynyt itteni kanssa, vähän inhonnutkin, alottanut päämäärätietoisia taisteluita ja ties mitä, saamatta kuitenkaan kovin ihimeellisiä aikaseksi. Paino on heijannut elämäntilanteitten mukaan, tippunut ko on ollut kiire ja stressiä ja sitten taas noussut, tippunut taas ko on ollut fyysistä aktiivisuutta ja noussut taas ko se on vähentynyt. Ja niin edelleen. Olen repinyt hiuksia päästäni kaiken tämän vuoksi. Kunnes lopultakin koitti se tympääntymisen päivä, jolloin en enää yksinkertaisesti jaksanut. Lakkasin välittämästä koko ulukonäöstä, totesin itelleni, että olen hyvä näin ja se siitä. Ei pijä käsittää väärin, en ole lakannut huolehtimasta ulukonäöstäni, minä en vain enää stressaa asiasta tippaakaan. En tiijä miksi näin on, mutta minä en vaan jaksa.

Jotenkin vaan järkeilin maalaisjärjellä, ettäkö tekee asioita siksi, että net on kivoja ja niistä nauttii, syö ihan tavallisesti sillon ko on näläkä ja herkuttelee aina välillä, niin se on aivan hyvä. En ole käynyt puntarilla varmaan puoleen vuoteen, eikä sitä käytetäkään meillä enää juuri muuhun ko koiran punnitsemiseen. Jonka siippa tekee. (Tämä silloin, ikävä kyllä jou'uin taipumaan hetki sitten ja toteamaan gradun aikana hankitut lisäkilot, jokka kylläkin tiesin tosiksi jo ennen sitä puntariakin. :D)

Ehkä on vaan niin palijon muuta ressattavaa, ettei jaksa enää miettiä jotaki vaivaisia mahamakkaroita? Kunhan syö hyvin, siis ihan tavallisesti, ja liikkuu riittävästi, niin homma pysyy kyllä kasassa. Aika yksinkertaista, eikö. Toki en ole omiin liikkumisiini siinä mielessä ollenkaan tyytyväinen tällä hetkellä, että lihaskunto on jäänyt ihan täysin. Lisäksi olen antisosiaalinen reenaaja ja ahistun toisista ihimistä ympärilläni, vihaan joukkuelajeja enkä voisi kuvitellakaan meneväni ryhymäliikuntatunnille, joskin aijon voittaa tämän kammon jonain päivänä, ehkä. (Kirjoittaja huomauttaa jälleen, sitten tämän tekstin olen alakanut sentään riehua kahavakuulan kans!) Punttien heiluttelun puuttuessa niska-hartiaseutu menee koko ajan jumiin ja kärsin toistuvista päänsäryistä, mikä ei ole yhtään mukavaa. Haaveena oisi myös ehkä jonain päivänä päästä takaisin kiinni saleiluun niin, että ehkäpä onnistuisin kasvattamaan vähän lihaksia ja voimaa. Kuka ties. Tiedostan myös sen, että oisin aika äkkiä takaisin entisissä mitoissani, jos voisin toteuttaa täysipainoisesti intohimoani eli juoksemista. Mutta tällä hetkellä en valitettavaa kyllä juokse ollenkaan. (Jotain edistystä, juoksen ihan pieniä matkoja ja portaita!) Se on jättänyt aukon myös meikäläisen henkiseen hyvinvointiin enkä oo ihan onnistunu parsimaan sitä koloa umpeen vielä millään. Päämääränäni on juosta vielä joskus. Jos jalaka sen vaan sallii. Jos ei, niin sitten ei.

Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä juuri sen takia minulla on varsin hyvä olo omissa nahoissani.

Ja ohan se vähän tämä kaikkialla vellova fitness-buumi. Vaikka enää ei onneksi ihannoidakaan sairaalloisen laihoja naisia, niin kyllä se nykyihanneki meleko pahoja paineita asettaa. Jokaisella Irmalla ja Pirkolla pitäisi olla net Anna Virmajoen pakarat. Ja sitten net Irma ja Pirkko kilivan kyykkäävät ja syövät sitä parsakaalta ja rahkaa pakotettu hymy naamalla, vaikka ois kuinka pahaa (toim. huom., minusta parsakaali on hyvää, rahkasta en niin välitä ko se pistää pakin sekaisin ja turvottamaan). Entismuinoin minäki olin vaan ihan simakka hoikka emäntä, nykymittapuulla olen laiha läski.

No, minunpahan ovat laihat läskini. Ja mitä sitten, vaikka oisinki vähän vähemmän läskiä ja vähän enemmän lihasta? Hetkauttaisiko se minun elämääni suuntaan taikka toiseen? Tuskin. Hirviän monesta suusta olen kuullut sen, että jos sormia napsauttamalla saisi sen unelmien kropan, niin ihimiset voisivat sen jäläkeen hyvällä omallatunnolla herkutella sitä jätskiä ja syyä hyvin. Olla ressaamatta kiloista ja näyttää hyviltä kaikissa niissä vaatteissa, joita on aina halunnu käyttää, mutta ei oo ikinä kehannu. No, kauankos ajattelisitte sen unelmakroppanne kestävän tällaisessa käytössä? Niinpä, tässä piilee ehkä osittainen ongelman ydin. Pyrkimys kohti jotain sellaista tiettyä pistettä, jonka saavutettua voisi ottaa rennosti ja nauttia elämästä. Muttako ei voi. Jos se piste on saavutettavissa vaan ittensä ruoskimisella ja totaalisella kurinalaisuu'ella, niin mitenpä luulette siellä päätöspisteessä sitten elävänne sitä rentoa ja onnellista elämää?

Niinpä.

Miksei siis ottaa rennosti ja nauttia elämästä jo nyt? Kun omaa kehoa kuuntelee ja rakastaa, se yleensä tuppaa kertomaan meille sen, mitä se oikiasti tarvii. Ja jos kolome kiloa pienemmän painon ylläpitäminen vaatii jatkuvaa taistelua, niin onko se todella sen arvoista? Vai oisko vaan helepompaa ottaa hiukan rennommin ja antaa kehon etsiä se luonnollinen paino. Ja huomata sitten ehkä, että on ylikontrollilla ja stressillä estänyt ittiään pääsemästä siihen tilaan, mihin on pyrkinytkin. Samalla saattaa myös huomata olevansa palijon onnellisempi ja vapautuneempi ja jopa nauttivansa siitä, mitä tekee. Miettikää, minä oon kohta 25 (meni jo..) ja hoksannut vasta nyt tämmösiä asioita. Jos eläisin satavuotiaaksi, se ois jo yks nelijäsosa meikän elämästä. Kuinka monta vuotta oisinkaan vielä tuhulannu lisää, jos oisinki tajunnu tämän asian vasta vaikkapa kolomekymppisenä?

Koko tämän liirumlaarumin onkin tarkoitus toimia kannustuksena kaikille Irmoille ja Pirkoille (ja miksei vähän Sirpoillekin), että voitaisiin heittää turha niuhottaminen roskiin ja hyväksyä omat pienet epätäy'ellisyytemme. Toki huonoja päiviä tulee aina kaikille, mutta ainaki minä oon ihanki hyväksyny sen, että oon tämmöne ihan tavallinen martta, eikä minun tartte olla mikään superfitmodelbikinibeibe, ellen minä sitä ihan tosissani taho. Ja jos rehellisiä ollaan, niin en taho. Tahon ainuastaan olla terve ja hyvinvoiva minä, joka jaksaa tehä asioita ja viihtyy oman elämänsä tärkeimmän ihimisen eli ittensä kanssa.

Ja tällä hetkellä kyllä aika pitkälle siltä tuntuu (jopa gradukiloistakin huolimatta. mainittiinko gradukilot nyt varmasti riittävän monta kertaa? :D) 

Puheterapiapalveluiden järjestäminen Lapissa

Tämän päivän Lapin Kansassa (16/3/2015) oli juttua siitä, miten Lapissa on pulaa puheterapeuteista ja meijän tarjoamista palveluista. Jonot paisuvat ja odotusaika puheterapiaan pääsemiseksi on kohtuuttoman pitkä. Erittäin tärkeä aihe ja varmasti ansaitsi etusivun paikkansa. 

No, kohta valamistuvana puheterapeuttina pitäisi tietenkin mieltä lämmittää ajatus siitä, että töitä kyllä riittää. Hieman jäi kuitenkin närästämään jutussa se, että puhuttiin hirvittävän palijon ostopalaveluina tuotetuista puheterapiapalaveluista. Joo, toki se on nykyaikaa ja puheterapiaa tarjoavia yrityksiä tuntuu pompsahtelevan ko sieniä sateella ja palijon meitä on tuolla kentällä myös toiminimen alla yksityisinä. Tulevaisuu'essa varmasti iso osa puheterapeuteista tulee työllistymään näin, eikä siinä ole mitään pahaa, MUTTA. Myös julkisella puolella tarvitaan tietyissä määrin puheterapeutteja. Näiden perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon puheterapeuttien työtä rinnalla tukemassa ja kuntoutuksen tarvetta täyttämässä ovat sitten yksityispuolen puheterapeutit. 

Heräsikin kysymys, että miksi kunnat eivät ostopalveluitten vähyyden valittelun sijaan laita hakuun puheterapeutin virkoja? Kovin montaa avonaista paikkaa en Lapissa ole koko opiskeluaikanani nähänyt. No, eihän sitä paikkaa kannata laittaa auki ko ei siihen kuitenkaan sitten tule ees yhtään hakemusta. Joo, voi olla, ettei heti tärppää, mutta joskus on myös meitä hulluja, jokka ovat riemusta kilijuen paluumuuttamassa takaisin kotiseu'ulle. Ja aika harvassa on kuitenkin net, jokka tulee kysymättä tarjoamaan ittiään töihin. Usein ensimmäinen perustelu on tietysti myös se, että puheterapeutille pitää perustaa virka ja sitten siitä aiheutuu kuluja, ko sille pitää olla työhuone, materiaalia ja pitäähän sille sitten tehystä työstä se palakkakin maksaa. Niin. Mutta eivät net ostopalavelutkaan ihan ilimasia ole. Ostopalavelut voivat itte asiassa tulla kunnalle jopa kalliimmaksi, ko ajatellaan asiaa hieman kaukonäköisemmin ja pitemmällä aikavälillä. Väittäisin myös, että kunnan oma puheterapeutti tarjoaa etenkin pitemmässä juoksussa sellaisia etuja, joita ostopalaveluina voi olla vaikea tai jopa mahdotonta saavuttaa. Mutta tämä on tietenkin vain minun mielipije.

Kun puheterapeutilta ostetaan palveluita, keskittyy hän vain ja ainoastaan siihen asiaan, mistä maksusopimus on kulloinkin kirjoitettu. Tällaista putea et voi terveyskeskuksen vuojeosastolla nyppäistä hihasta ja pyytää kattomaan jotain toista potilasta, ellei sinulla ole maksusitoumuslappua kourassa. Tällöin puheterapia on riskissä jäädä meleko pirstaleiseksi kyseisen kunnan alueella, eikä kenelläkään ole kattavaa kokonaiskuvaa kunnan tilanteesta. Kunnan oma puheterapeutti on vastuussa koko kunnan väestöpohjasta ja hänellä on niin sanotusti kunnan puheterapiapalvelulangat käsissään - tämän puheterapeutin kautta kulukevat ensimmäisenä kaikki, jotka mahdollisesti puheterapiapalveluita tarvitsevat. Onpa niitä olemassa semmosia matalan kynnyksen puheterapiapalaveluitaki joissaki kunnissa, että soittamalla saa varata ajan ja pääsee puheterapeutin arvioitavaksi.

Kun puheterapeutti on heleposti saavutettavissa, esimerkiksi lasten puheen ja kielen kehityksen ongelmat havaitaan mahollisimman pian ja kuntoutus päästään aloittamaan jo varhaisessa vaiheessa (vaikkapa sitä kautta, että terveydenhoitajalla nousee huoli lapsen kehityksestä, jolloin tehdään lähete puheterapeutille, joka tutkii ja arvioi lapsen ja tekee tarvittaessa päätöksen kuntoutuksen aloittamisesta). Mahdollisimman varhain aloitetulla ja oikein kohdennetulla kuntoutuksella estetään ongelmien paheneminen ja toisaalta kasautuminen. Esimerkiksi kielihäiriöt eivät suinkaan helepotu ajan myötä, vaan pahenevat, mitä pidemmän aikaa ehtii kulua ja toisaalta ongelmien vaikutus lapsen elämään kertaantuu ja kasvaa. Mitä pahemmat vaikeudet ja myöhemmin havaittu ongelma, sitä enemmän kuntoutusta ja sitä kalliimmaksi se tulee, puhumattakaan siitä, että kuntoutuksella voi olla vaikeampi saada tuloksia. Viiveiseen tai poikkeavaan kielenkehitykseen voivat liittyä myös ongelmat kouluiässä, kuten lukemis- ja kirjoittamisvaikeudet sekä erilaiset oppimisvaikeudet, joita varhain aloitetulla kuntoutuksella pyritään lievittämään ja ehkäisemään. Toisaalta oman puheterapeutin avulla pystytään myös heleposti varmistamaan se, ettei hankita turhaa kuntoutusta sellaiselle, joka ei sitä oikeasti tarvitse. 

Yhteistyön tekeminen terveydenhoitajien sekä päiväkodin ja koulun kanssa on helppo rakentaa tiiviksi, kun kunnassa on oma puheterapeutti. Toisen ammattilaisen konsultoimisen kynnys on matala. Puheterapeutin tietämys ja ammattitaito on käytettävissä, sen ko menee ja koputtaa ovelle ja kysäisee asiaa. Puolin ja toisin pystytään kartoittamaan käytettävissä olevat resurssit, esimerkiksi sen, millä tavoin päiväkoti kykenee tukemaan vaikkapa kielihäiriöistä lasta. Yhteistyö päiväkodin ja koulun kanssa onkin mielestäni erittäin tärkeää, sillä lapsi viettää näissä ympäristöissä suurimman osan arkipäivästään kodin lisäksi. 

Toinen erittäin tärkeä asia on aivoinfarktipotilaiden akuuttivaiheen intensiivinen kuntoutus. Mahdollisimman pian aloitetulla, intensiivisellä ja oikein kohdennetulla puheterapialla saadaan maksimoitua asiakkaan kuntoutuminen. Kun potilas kotiutetaan sairaalasta oman kunnan vuojeosastolle, voijaan puheterapeutti pyytää samantien paikalle havainnoimaan potilasta ja hänen puhettaan, ymmärtämistään, mahdollisia nielemisvaikeuksia ja niin edelleen. Kuntoutus voijaan aloittaa heti, vaikka papereihin ei olisi vielä pystytty lätkäisemään mitään diagnoosia. Jos tarvitaan ensin joku tekemään arvio ja sen jäläkeen ostetaan kuntoutus, tuhrautuu arvokasta aikaa. Kun puheterapeutti näkee potilaan mahdollisimman pian osastolle kotiutumisen jäläkeen, varmistetaan myös se, että saahaan hänelle jonkinlaiset kommunikointikeinot käyttöön. Näin hän pystyy etes jotenkin ilimaisemaan itteään ja omia tarpeitaan. Myös vaikkapa hoitajien työ helepottuu, jos kommunikaatiokanava saahaan ees jotenkin auki. Nielemisarviolla taas varmistetaan, ettei potilaalle vahingossakaan tarjota sellaista ruokaa, jota hän ei pysty nielemään.

Tässä olen nyt puhunut lähinnä kuntoutusnäkökulmasta, mutta puheterapia on myös paljon muuta kuin sitä kuntoutusta. Jos kunta haluaa ostaa puheterapiapalavelut kokonaisuu'essaan, täytyy muistaa, että ei riitä pelekän kuntoutuksen ostaminen, vaan täytyy ostaa myös arviointipalavelut. Keskussairaalasta kotikunnan vuojeosastolle kotiutettava aivoinfarktipotilas on todennäköisesti käynyt ennen paluuta puheterapeutin arviossa ja voinut saaha jopa kuntoutusta ja usein mukana onkin suositus puheterapian tarpeesta. Mutta entäpä se neuvolaan tuleva puhumaton kaksivuotias, jonka äitillä on myös vahava tunne, ettei lapsi ehkä oikein ymmärräkään puhetta? Tai lastentarhanopettaja, joka kokee, että ääni ei tahdo kestää työssä? Terveydenhoitajan vastaanotolle tuleva teini, joka kärsii änkytyksestä hermostuessaan? Ennenko näille asiakkaille voijaan ruveta antamaan puheterapiaa, täytyy jonkun (eli siis suomeksi puheterapeutin) tehä arvio tilanteesta ja kuntoutuksen tarpeesta. Ei voija vaan summanmutikassa soittaa, että meillä on tämmönen, tarvitaan sille kuntoutusta niin ja niin palijon, kiitos.

Tai entäpä sitten ennaltaehkäisevä työ? Kielellisen tietoisuu'en taitojen kehittäminen eskarissa (kehitetään mm. lasten lukivalmiuksia), varhaisen vuorovaikutuksen ohjaaminen vanhempien ja vauvan välillä (asia jonka ongelmiin voijaan puuttua meleko pienilläkin keinoilla ja ehkäistä ongelmia kasaantumasta) tai äänenkäytön ja äänihygienian ohojaus opettajille (ehkäistään ääniongelmien syntymistä palijon työkseen puhuvilla).

Kaikki nämät asiat on varmasti mahollista järjestää myös ostopalaveluna, mutta se vaatii hieman paneutumista asiaan ja luultavasti paperisotaa. Väittäisin, että asiat eivät ehkä hoiju yhtä jouhevasti, mutta tulisivat hoijetuksi kuitenkin. Kuitenkin tilanteessa, jossa kunnassa ei ennestään ole virassa olevaa puheterapeuttia, tulee ajatukset perinteisestä yksityisestä ammatinharjoittajasta tekemässä pelekkää kuntoutustyötä heittää romukoppaan. Niin se ei nimittäin tule toimimaan, vaan palaveluitten täytyy muistuttaa enemmänki sitä työtä, mitä virassa oleva puheterapeutti tekisi, mutta sillä erotuksella, että kaikki nämät palavelut ostetaan ulukopuoliselta. Myös se tulee muistaa, että yksityisellä ammatinharjoittajalla on harvemmin omia vastaanottotiloja, joten hän kulukee sitten asiakkaitten luo. Pitkien välimatkojen Lapissa tämä voi tarkottaa sitä, että ehtii nähä vain muutamaa asiakasta päivän aikana, etenkin, jos palaveluita haluaa ostaa myös jokin toinen kunta.

Ja myös sen yksityisen täytyy laskuttaa palaveluistansa niin, että työllä pärjää ja tulee toimeen.

Tämmösiä ajatuksia ja näkökantoja meikäläisellä. Varmaan unohin jotakin tärkiää ja voin toki olla väärässäkin, mutta turisimpahan jotain nyt kuitenkin. Ja ihan näin siltä kantiltaki kattoen, että kunnat ovat velevollisia puheterapiapalavelut joka tapauksessa järjestämään kuntalaisille tavalla tai toisella.