Iltaa (yötä)!
Ihan ensiksi, julkaisutahdista varmaan huomaa, että meillä eletään vauvavuotta ja remppaa edelleen päällekäin. Se ei sinänsä vielä olisi mikään älytön rasti ajankäytöllisesti, mutta koska elämällä on tapana järjestää kivaa pikkusivubisnestä, met saatiin vauvan lisäominaisuuksina myös refluksi ja allergiset mahavaivat. Tämä olikin sitten semmosen kombo jo, jonka voi sanoa imeneen mehut tästä mammasta meleko tehokkaasti. Tilanne on nyt jo onneksi kuitenkin jonkinlaisessa hallinnassa ja aivoista löytyy taas tilaa muullekin kuin arjesta selviämiselle. Huomannee siitä, että vaikka äiti-ihimisen pitäisi nukkua jo, niin uhallakin nyt kuitenkin naputtelen tätä täältä sängystä käsin (nämät puhelinjulkaisut on tulleet jäädäkseen, anteeksi siitä).
Tämä ei nyt kuitenkaan ole se aihe, mistä halusin teille tulla avautumaan (vaikka avaudun kyllä, jos suinkin löydän riittävän ajan, mutta tiijättehän tet vauvat, kun yksi vaihe menee niin tulee toinen ja tässä vaiheessa elämää haluaa olla mahollisimman paljon läsnä ja ohan se tämä osa-aika"yksinhuoltajuus"kin melekosta).
No mutta, se mistä nyt akuutisti halusin näpytellä oli kuitenkin ahaa-elämys siitä, miten pidän omaa asuinympäristöäni ja elämää täällä melekosena itsestäänselevyytenä. Ymppäsin tähän juttuun mukaan niitä harvoja näpsyjä meijän arjesta (joissa ei pyöri vaippapylly), joita on viime aikoina tullut napattua (kännykälläbtoki, järkkäri vetää melekosta horrosta). Arkista, tavallista, peruskauraa, normaalia elämää, jos näin voisi sanoa. Toki nautin arjesta ja kaikista niistä hetkistä ja tietysti net aina sykähyttävätkin jonnin verran, kun tulee kuviakin napsittua, mutta siinä se.
Minulle on itsestäänselevää, että syksyllä on ruska, loka-marraskuussa sataa lunta ja lähempänä joulua ulukona on pakkasta. Revontulet ja tähtitaivaan näkee ko avaa uluko-oven ja päästää koiran pissalle. Ympärillä on tilaa liikkua, olla ja hengittää eikä päivän vaunulenkillä välttämättä tule ketään vastaan. Mettä on lähellä ja taka(etu)pihalla vettä. Elukat pyörii pihapiirissä ja porot pihalla vain ja ainuastaan vituttaa.
Luettuani 1000 kilometriä pohjoiseen -blogia tajusin kuitenkin, että joillekin näin ei ole alakuunkaan (vahava suositus, menkää sinne ja ihastukaa upeisiin kuviin). Se, mikä on meikälle tuttuakin tutumpaa, on jollekin toiselle jotain uutta ja ihimeellistä, elämää täynnä mahtavia mahollisuuksia. Tämä vähän herätti. Osaanko arvostaa kotiseutuani riittävästi? Vähän nolona myönnän, että ehkä aina en. Mutta väkisinkin jokin, mikä on aina elämässä läsnä, muuttuu arkiseksi ja itsestäänseleväksi asiaksi, jota ei tule sen kummemmin miettineeksi. Vähän niinkö iltakymmeneen asti auki oleva lähi-Sale kaupunkilaiselle, se vain on ja sieltä voi käyä hakemassa karkit akuuttiin perjantai-illan makianhimoon sen kummempia miettimättä. Ja usein riittää pelekkä tieto, että Sale on 500 metrin päässä ja tarvittaessa voin käyä sieltä sen, minkä olen isosta marketista unohtanut ostaa, mutta ei sitä mahollisuutta välttämättä tule kovin usein sitten kuitenkaan hyödynnettyä.
Meilläkin on tämä kaikki Lapin luonnon mahtavuus tässä ympärillä, muttako arjessa on kiireitä, ei sitä aina tule kiinnitettyä huomiota sen upeuteen ja vaikka voisi lähteä mettään, joskus tulee jäätyä mieluummin makaamaan sohovalle. Siellä se metsä on, mikä on mahtavaa, mutta on se siellä vielä huomennakin. Tai revontulet ja tähtitaivas, no komiaa on, mutta yhtä komiaa seuraavallakin kerralla.
Eletään täällä aika etuoikeutettua elämää, ko nokan eessä on monta semmosta asiaa, joiden kokemisesta toiset on valamiita maksamaan maltaita ja se voi jopa jäädä ikimuistoiseksi once in a lifetime -kokemukseksi. Melekosta.
Vaikka täytyy myöntää, että raskaana ollessa ja neidin syntymän jäläkeen kosketus kaikkeen siihen, mikä on ollu aiemmin meille arkista elämää, on jäänyt vähän ohueksi. Ja niitä "ittestäänselevyyksiä" kuten makkaraa nuotiolla ja nokipannukahaveja on jo aika kova ikävä. No, onneksi tämmönen pikkuvauva-aika ja remppa-aika ei kestä ikuisesti.
Mutta nyt on pakko laittaa silimät kiinni, olisin voinut jo tunnin ajan kuorsata tyytyväisenä ennen ensimmäistä yöllisen maitobaarin avautumista. Nauttikaa kuvien muodossa paloja meikäläisten arkielämästä, lupaan yrittää ite piettää silimät vähän avoimempina omalle arjelleni myös! Palataan (toivottavasti pian 🙈).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuliko kommentoitavaa? Kerro ihimeessä!