Kotiseudulle itäkairaan, juon kaljaa auringonnousuun

Siitä on nyt tasan vuosi ko kannettiin ensimmäiset tavarat sisään tähän mökkiin toiveikkaina paluumuuttajina (hitsi tämä alako heti kuulostaa joltaki Leevi and the Leavingsin piisiltä...)

likipitäen jo kolme vuotta tätä taloa nyt tehty on...

No ei kai. Vuosi sitten vartin yli ykstoista istuin vihiriän keittiönpöyän ääressä nauttimassa mämmiä ja mietin että onpa ihanaa olla kotona. 

Uskomatonta, että siitä on jo vuosi. Vaikka lopullisestihan sitä kamat kannettiin sisään vasta kuukautta myöhemmin ja se reissu ko luukutin pakatessa Pohjois-Karjalaa ja join lähikaupasta viimisen kerran polokupyörällä noutamiani siidereitä onkin jo ihan toinen tarina. 

Mutta väittäisin silti, että ikinä vuosi ei oo menny näin äkkiä. Tai sanotaanko, että huomaamatta. Heräsin tuossa huomaamaan, että huomenna on jo huhtikuu, opiskelijat alakaa valamistautua vappuun ja opiskelijan vuodenkierrossa se tarkoittaa sitä, että lukukausi on melekeen paketoitu. Oho. Opiskellessa aika selevästi ihan mataa eteenpäin, ko eihän tässä nyt ole ehtiny kissaakaan sanoa ja vasta eilen oli vielä ihan varmasti tammikuu. 

Onneksi tämä kaksi viikkoa kestänyt mukamas lyhyempi työviikko kohtaa loppunsa huomenna kans. 

Joskus kieltämättä tekis mieli kiskoa hätäjarrusta ja seisauttaa meininki niinkö veeärrällä konsanaan, ko välillä tuntuu, että tämä elämä lisää pelottavan palijon kierroksia koneeseen ja vauhtia mittariin, mitä vanahemmaksi tulee. 10-15 vuotta sitten viisi vuotta kesti kyllä palijon kauemmin.

elämä alkaa niin hitaasti, ettei edes huomaa sen kuluvan

Mutta nyt, kippis koti ja Makkaravaara, meillä on ollut kiva vuosi. Jatkukoon elämä tulevaisuu'essakin yhtä mukavasti.

Valittuja paloja Talosta, osa 1

Alun perin ajattelin, että koko muu Talo saa oottaa valokuvien oton kanssa jotain parempaa päivää hamaassa tulevaisuu'essa. Sitten mieleeni kuitenkin juolahti, että voisin olla hieman källi ja kuvata ainuastaan sellaisia paloja, jokka suurin piirtein ovat jo paikallaan ja näyttävät ihan hyvältä. Niinpä tartuin sitten tuumasta toimeen ja ikuistin makkarin lisäksi myös muita huoneita.

Joten, seuraa ensimmäinen kuvapläjäys tuvasta:

Tällä meikäläisen omin pikku kätösin yläasteella värkkäämällä kukkapöy'ällä seisoo meijän ylypeys eli nukkumatti, tutummin pelekkä Masa. Masa on muuttanut minulle aikanaan nelilehtisenä yksilönä ja nykyään rehottaa niinkö viimeistä päivää. Tämä on myös jo toinen kevät meikäläisen hoivissa, ko se myös kukkii. Aijemmin Masa nökitti varsin pienessä ruukussa, mikä lehtien määrän runsastuessa alakoi näyttää huomattavan alamitoitetulta herran tarpeisiin. Etsin sitten varastosta jumalattoman ison vanahan punaisen emalikattilan ja iskin Masan siihen. Edellinen purkki olikin jo aivan pohojaansa myöten täynnä juuria. Astianvaihoksesta ja uusista mullista Masa kiitti jatkamalla kukkimista ja alakamalla kasvattamaan lisää lehtiä. Jäämme jännityksellä seuraamaan, kuinka isoksi Masa aikoo isona kasvaa.

Leivinuunin päältä löytyy Masan kova kilipailija, eli peikonlehti (tuttavallisemmin olen ristinyt hänet Pessiksi). Pessi onkin lukijoille jo aijemmasta tuttu, roikkuu miltei lattiaan asti ja virkistyi hänkin kummasti, ko nakkasin sinkkisankkoon hieman uutta multaa ja vettä perään. Tosin juuri luin, että tätä veijaria on kuulemma meleko mahoton tappaa... Ihan hyvä, sillä minä ainakin toistaiseksi olen kovin rakastanut tämän kaverin isoihin vihireisiin lehtiin. Ja voi kyllä, meikäläisellä on tapana antaa huonekasveilleni nimi.

Lehtiä löytyy sitten myös täältä ikkunalta verhoista, joskin nämät taitaa olla ihan kotimaista koivua. Ihanat vaaleat ja läpikuultavat kesäverhot, jokka sopivat pituuden puolesta varsin mainiosti tähän ikkunaan. Näitä on toisetkin, että jos tekee mieli vaihella tuvan kokoonpanoa, niin sekin onnistuu. Kaikki tuvan verhot olen saanut lahajoituksena äitiltä ja olen kyllä oikein tyytyväinen. Näitten verhojen nauhat palijastavatkin jo muitten verhojen kuosin (mummolaa, kyllä), mutta palataan niihin sitten myöhemmin.

huomaa myös ihana mustavalakonen Taimi-keittiöpyyhe

Keittiönurkan lattialta löytyy sitten sitä mummolaa aidoimmillaan. Kyseisen pitkän räsymaton kaivoin varastosta ja se kyllä haisikin sille, että on asunut siellä hetken. Minä reipppaana emäntänä ensin tuuletin mattoa ulukona nuin viikon (pari vesisajettaki taisi siihen väliin mahtua) ja sen jäläkeen pesin ja pesin ja pesin (liottamalla ensin ja sitten traditionaalisesti juuriharijalla hankaamalla) ja käsittelin vähän etikkaveellä ja vielä vähän virutin ja kyllähän sieltä lopulta puhas matto kuoriutui. Vaikka jossain vaiheessa mustia huuhteluvesiä vaihtaessani alako jo epätoivo ja epäusko prosessia kohtaan vaivata... Tuo etikkaveessä liottaminen on muuten varsin hyvä keino poistaa tekstiileistä ummehtunutta hajua, joka ei lähe esimerkiksi pesemällä tai tuulettamalla. Koneessa pestävien tekstiilien kyytipojaksi voi nakata etikkaa suoraan pesupalloon tai koneeseen, etikan haju lähtee kyllä sitten ko vaate kuivuu. Auttaa kuulemma esimerkiksi pinttyneeseen hien hajuun. Itekin annoin tämän yksilön lillua etikkaveessä surutta pari vuorokautta ennen perusteellista huuhtelua. Vaikka vähän kyllä epäilen, että tämän yksilön ummehtunut haju johtui yksinkertaisesti siitäkin, että matto oli niin likainen. Etikka myös kirkastaa värejä. Herkimmät tekstiilit eivät tietysti välttämättä ihan raa'asta etikasta tykkää, mutta jos vaihtoehtona on hajun vuoksi roskis, niin suosittelen kuitenki kokeilemaan, ei kait siinä mitään häviäkään?

Leivinuunin päältä löytyy sitten tämmönen ihastuttava Riihimäen lasin vanaha purkki, jonne on viritelty kynttilä. En tiijä uskaltaako tuota oikiasti polttaa, ehkä jos kynttilän saisi suoraan. Täytyy syksyn ja pimeitten iltojen myötä koittaa. Kynttilöitä ja tuikkuja on uuniin päällinen kyllä muutenkin pullollaan ja onpahan tuossa paikka isolle lasilyhyllekin, jonka anoppi on teheny, jahka se kotiutuu hoijosta anopin luota. Leivinuunin vieressä on myös kolo, jonka täytän jossain vaiheessa puilla, jolloin lämmityspuut ovat paitsi sisällä kuivumassa, toimivat myös sisustuselementtinä.

puiset keittiön tasot, kuinkas muuten

kuva stailattu, yleensä meikäläisen hedelmät on rumasti pussissa banaanikärpästen pelossa :D

vanaha purkki kätkee sisälleen teetä

roinahylly

Tässä sitten hieman yksityiskohtia keittiöstä. Liesi on niin ihimeellinen veheje, että ensimmäinen ajatus oli "miten tätä ajetaan?" (enkä kuulemma ole ainut), muttako sen kanssa pääsee sinuiksi, niin se on varsin kätevä laitos. Tiskialtaat ei mahtuneet kuvaan, mutta niitä on kaksin kappalein ja net on isoja (ihanaa, miten heleppoa tiskata!) Tasoja ja laskutilaa riittää, samoin säilytystilaa. Kaikki keittiöjutut onkin löytäneet kaapeista ja laatikoista suht luontevasti paikkansa. Pitkiin vetimiin saa myös kätevästi ripustettua keittiöpyyhkeet. Iso puinen leikkuulauta olisi vielä tilauksessa, mutta siihenkin löytyy kuulemma raaka-aineet. Avohyllystä löytyy kahavinkeittovehkeet (nuille suodatinpusseille voisi kehitellä jonkun kauniimman säilytystavan), sekä sipulit. Roinahylly onkin täällä jo aijemmin esiintynyt ja sinne olen koonnut hieman aarteita. Vanahat tulitikkuaskit on löytyneet jostain (siipan sisustusjuttuja), niitten alapuolella on rivi retroja kahavikuppeja ja sitten kokoelma Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan vanahaa henkiviä limutölökkejä. Keskellä uusin tulokas. Toiseksi alimmalle hyllylle on kerättynä pientä krääsää (yksinäinen shottilasi, halailevat maustepurkit, oulun murretta puhuvat munakupit, espressokupissa hammastikkuja ja tuliaispulloja). Alin hylly on sitten pyhitetty mausteille. Roinahylly on kokoelma meisin ja siipan yhteisiä pieniä ja suuria asioita, jokka vaan jotenkin loogisesti löysivät paikkansa tuolta.

keittiön pöy'än päivitetty tilanne

jääkaapin kylijessä muistoja

Keittiön pöy'än ja sen yläpuolella killuvan Lokin olettekin tainneet täällä jo nähäneet, tässä hieman päivitettyä tilannetta. Nelijäs pinnatuolikin löytyi, vaikka se ei aivan samaa sarjaa olekaan. Mustat ruutukuosiset liinat ovat löytäneet paikkansa keittiöstä (äitin joululahajaksi ostama isompi oli kuin tehty tuonne tasolle) ja pöy'än päällä on kastehelemituikut. En tiijä teistä, mutta minusta tuo pöytä on niinkö tehty tänne ja olen täysin haudannut kaikki ajatukset sen maalaamisesta. Pöy'ällä oleva Avotakkakin sen kertoi; tämän hetken trendikkäimmät sisustusvärit ovat vihiriä ja sininen. Mitenhän minä senkin olen oikeen onnistunut arvaamaan jo etukäteen? :D

Tuvan ehottomasti tärkein huonekalu on kuitenkin tämä, eli se Askosta ostettu puusohova. Puusohovalla on se itse värjäämäni vanaha pitsinen peitto ja kasapäin tyynyjä, sekä meijän perheen apinat (yksi puuttuu, terveisiä siipalle!) Ja tällä hetkellä yksi norsukin. Sohova myös nielee kätevästi allensa varapetivaatteet kiitos säilytystilansa. Kuva on erittäin lavastettu, sillä sohova on jatkuvasti kovassa käytössä, siinä tulee juotua monesti niin aamu- ko päiväkahavit ja iltateet, luettua päivän lehti, datailtua (kuten nytkin) ja vaan katteltua ikkunasta ulos ja tyynyt vaihtavat paikkaa ja elävät sen mukaan. Väriensä puolesta kaikki ei ehkä ihan mätsää tähän, mutta ei se oo niin justiinsa. Telekkaria ei meijän tuvassa ole, vaan se on sijoitettu ylös, eikä sitä mihinkään täällä kyllä tarviskaan, eilenkin tuijotettiin ihan mielissään ikkunasta ko räkättirastas pyydysti ikkunan alla matoja. :D Ikkunalau'alla on taas lisää tuikkukuppeja (ai miten niin tykkään poltella kynttilöitä?)

vihiriä kello myös meikäläisen käsialaa, ihan ite tein ja maalasin joskus kasiluokalla

Lopuissa kahessa tuvan ikkunassa on pelekät kapat, mikä mahollistaa sen, että ikkunoista pääsee mahollisimman palijon valoa sisälle. Paperiset pimennysverhot menevät myös kätevästi tuonne kapan taakse piiloon, eipä niitä näin kesäaikaan palijoa tartte. Verhossa siis kuosina Marimekon Unikko, mikä ei todellakaan kuulu omiin suosikkeihini, enkä sitä oisi omaan kotiini osannut ennen tätä kuvitellakaan. Mutta näitten äitin verhojen värimaailma nyt vaan sattu mätsäämään tänne enemmän ko hyvin. :D Eihän tämä musta-valako-vihiriä mikään kaikista tyypillisin Unikon väritys kyllä olekaan.

Keinutuolin kaverina tuvan katossa toisena lamppuna killuu tämmönen valurautainen "kynttelikkö". Keinutuolin alla on harmaa matto (sekin saatu äitiltä, onneksi on tuommmonen tekstiilipankki), toinen samanmoinen löytyy yläkerrasta. Mattojen sijoittelu on vielä vähän kesken (koska niin on koko yläkerta), voi olla että tämä tästä vielä vaihtuu, koska alahaalle sopisi myös iso räsymättö. Tai sitten ei, en tiijä vielä. Keinutuolikin tulee tosiaan jossain vaiheessa vaihtamaan vielä väriä. ;)

Muutama yksityiskohta tuvasta vielä, nimittäin Kärkkäiseltä löy'etyt talon säännöt, jokka toteuttaa meikäläisen ja siipan elämänfilosofiaa varsin hyvin ja vielä vähän lisää (vihireitä) tuikkukuppeja ikkunalau'alla. Saa nähä mitä sitten joskus jos kyllästyn vihiriään.

Loppuun vielä yläkerran portaat, joista puuttuu kaiteet ja turvavälineet muutenkin. Oltiin alunperin hankkimassa portaisiin jotain mattoa liukuesteeksi ihan koiran takia ja portit rajaamaan sen kulukua, mutta koska koira alakoi suoriutua portaista ko vanaha tekijä alle päivässä, eikä nuot omaan jalakaankaan kovin liukkailta tunnu, hylättiin mattoajatus. Portit samoin olisi olleet täyttä rahan tuhulausta, sillä koira tykkää elellä tasaisesti molemmissa kerroksissa, eikä sen kulun rajaamiselle ole oikiastaan mitään syytä. Katsotaan porttiasiaa joskus myöhemmin uudestaan siis! Malli olisi joka tapauksessa sellainen puinen, jonka saa kätevästi taitettua myös pois edestä tuonne sivulle. Pienet vieraat on tietysti aina asia erikseen, mutta eiköhän sellaiseenkin tilanteeseen jokin ratkaisu keksitä. 

Tässäpä siis hieman tupaa! Kaikki lavastajan taijot olivat käytössä, sillä kuvista piti rajata pois muun muassa koiran häkki, kauhia kasa puhasta pyykkiä kera pyykkitelineen, muutamat muuttolaatikot ja imuri. :D  Yksi nurkka jäikin sattuneesta syystä täysin iliman huomiota. Jatkoa on luvassa vielä pikkueteisen ja kylyppärin, sekä yläkerran osalta, joten pysy kanavalla, mikäli meijän sisustusratkaisut kiinnostaa! Kylymä eteinen ja yläkerran kamari jäävät toistaiseksi tästä porukasta vielä pois, mutta niistäkin lupaan kuvia, jahka saan paikat järjestykseen.

Vihdoinkin kotona

Huhhuh! Elossa ollaan, vaikka välillä ehkä vähän epäilytti ittiäkin, että seleviääkö sitä tästä muutosta ikinä hengissä. Kotiki alakaa kaivautua pikkuhilijaa esiin täältä kaiken tavaramäärän ja pahavilaatikkojen alta. Mitään ressiä en asiasta kuitenkaan suostu ottamaan ja muuttohommista huolimatta juhulistettiin vappuakin brunssin merkeissä vappupäivänä. 

Lähettiin tästä kotua kävelemään ja kiikuttiin tuonne nyppylän päälle tulistelemaan ja syömään rakkau'ella valamistamiani eväitä. Sen verran hyvää oli pastasalaatti, lohirieskarullat, pitsamuffinsit, kuohari, vaahtokarkit, nokipannukahavit ja mokkapalat, että makkarat jäi tällä kertaa paistamatta. Ihanan aurinkoinen sääkin suosi ja kelekan jäläki kantoi vielä hyvin plussakeleistä huolimatta. Kova tuulikaan ei haitannut, sillä se puhalteli mukavan lämpimästi. 

Tänään on jalat olleet äkillisestä reippailusta hieman kipiät, huomaa ettei ole tullut viime aikoina urheiltua ihan kunnolla (terkuin gradukiloja messissä seittemän). Tänään on myös jatkunut tavaroitten paikoilleen asettelu ja laatikoitten purku. Makkari ja keittiön kaapit alakaa pikkuhilijaa olla järjestyksessä, kaikki muu onki vielä sitten enemmän tai vähemmän kesken. :D Mutta eipä tässä mikään hätä ole. 

Jahka saan "sisustuksen" jolleki mallille niin lupaan kuviakin ottaa. Pää pursuaa ideoita ja ajatuksia, saapa nähä minkälaisella aikataululla niitä saisi toteutettua. Pakko antaa tuolle omalle paremmalle puoliskolle tunnustusta siitä, että se poimii vasaran tai ruuvimeisselin reippaasti käteen ja rupiaa hommiin hetikö meikäläinen ehottaa ja ihan ilimankin sitä. Ei tartte ootella puolta vuotta, että sais taulut seinälle tai verhotangot paikoilleen. :) Nyt vietän kuitenki sisustuksesta, järjestelystä, pyykinpesusta ja kaikesta muusta ansaittua vapaata yläkerrassa telekkarin ääressä ja katon viikon hömppäannostustani eli aijemmin viikolla muuton tuoksinassa kattomatta jääneitä Temptation Islandin jaksoja. :D Aijemmin keittiössä tuli jo vahattua Maajussille morsiamen torstain jakso koneelta. Totaalista aivolomaa, sanon minä! 

Eipä tässä sen kummempia, alakuviikkoa leimaa vielä tilastotieteen tentti, mutta sen jäläkeen saattaisi taas kirjotellakin jotain. Palataan!

Ajatuksia aamutuimaan puusohovan nurkasta

Ei ole varsinaisesti mitään järkevää asiaa, mutta ajattelin jakaa teijänki kanssa muutaman toissailtana nappaamani kuvan. 

Kuutamo möllötteli mukavasti tuolla taivaanrannassa suurena ja punertavana ko käytin koiraa viimisen kerran illalla ulukona. Pitihän se sitten ikuistaa kamerallakin. Sieltä se kiikkui ylemmäs ja kylän ylle valaisemaan yötä. Liekkö ennusteli kaunista päivää tulevaksi, sillä eilen oli kyllä mahtavan lämmin ja aurinkoinen päivä. 

Alotettiin aamupäivä koiran kanssa käymällä hankien päällä ja järven jäällä kävelemässä. Muuten ollaan oltu varsin leppoisasti tekemättä mitään sen erityisempää. Täällä se vaan jotenki onnistuu, Oulussa alan aina hyppiä seinille viimeistään puolessa välissä päivää, jolloin ei oo mitään järkevää tekemistä. Varmaankin siksi, että olen ollut siellä aina niin orientoitunut opiskelujuttuihin, enkä osaa sitten olla ko ei tartte tehä mitään. Toki täällä meillä on kyllä käynyt vieraitakin tähän mennessä jo enemmän ko koko Oulussa asumisen aikana yhteensä. Mummo esimerkiksi mittoi jo eilen, että montako rieskaa leivinuunissa mahtuu paistamaan kerralla. :D Ja pappa pitää hakia uuemman kerran kylään ja keittää kahavit, jokka nyt jäi saamatta. Toivatpa nuot tuliaisiksi muutaman vanahan tuolinkin. Eilisen päivän kruunasi sitten äitin tekemä pääsiäisateria, joka piti sisällään kantarellikeittoa, sallalaista lammasta ja jotain hienolla nimellä varustettua jäläkkäriä. Kattoin vielä Tähdet, tähdet kylillä, meillä ko ei telekkaria täällä vielä ole ja tulin sitten yöksi kotia.

Ehkä se vaan vaatii sen, että on omiensa parissa. Vaikka tällä kylällähän minäkin olen uudisasukas natiivien keskellä. :D Ei silti ole tullut sellaista oloa, ettei kuuluisi tänne. Aamulla herätessä ei ole tarvinnut miettiä, että missä perskules minä olen, niinkö muuttaessa yleensä. Olen tiennyt olevani kotona. Olen nukkunut paremmin ko kuukausiin ja olo on ihanan pirtiä ja energinen. 

Ja kaikista parasta tässä on se, ettäkö kaikkien pääsiäisenviettäjien loma alakaa olla lopuillaan, niin meillä se vaan jatkuu ja oikiastaan vasta alakaa! Saa nähä saahaanko enää eilisen vertaista ulukoiluilimaa, mutta ehkä se kelekkailu ja muu onnistuu, vaikkei arska niin paistaiskaan. Siippa kyllä sanoi, että siellähän se kelekka on, senkö otat ja lähet, mutta oon sen verran jänishousu enkä vielä tässä vaiheessa uskalla lähtiä yksinäni mihinkään. Kyllä minä sitten, kuhan reitit ja muut tulee vähän tutummaksi. Ja ehkä se kelekkakin. :D

Nyt otan kuitenki suuntimet kohti kylyppäriä ja vejän ulukoilutamineet niskaan. Pitää lähtiä käymään karvalapsen kanssa vähän ulukona. Sen jäläkeen aattelin tarttua eilen mukaani nappaamaan kitaraan ja ruveta muistelemaan, että miten niitä saakelin sointuja oikein otettiinkaan. Lisäksi tänään oottaa vielä ruokailu mummon luona. Mukava päivä tulossa, nauttikaahan tetkin vielä pääsiäisen viimisistä hetkistä!

Matkailu avartaa

Muuttohässäkän keskellä tuli toteutettua myös yksi toinenkin uuenlainen etappi elämässä; päräytin nimittäin itelleni pirssin. Pitäähän sitä nyt jokaisella ittiään kunnioittavalla Itä-Lapin syrjäkairoissa asuvalla emännällä menopeli olla. Eikä ihan mikä tahansa pirssi, vaan jatkoa teemalle "kerää koko sarja", eli Mitsubishi tietenkin. Merkki painoi siis vaakukupissa ostopäätöstä tehessä (ja huomattavissa määrin myös hinta).

Kävin vielä oikeen räntäsateessa ottamassa todistusaineistoa. Todellisuu'essa joutunen luovuttamaan tämän kaunottaren kuitenkin siipan käyttöön, joka matkailee maailman mantuja meikäläistä enemmän. Muutamat kilometrit tällä kotiapäin rullanneena totesin myös, että en kyllä halua.

No, se niistä peltilehemistä, nyt olen asettunut kotoisasti tupaan lomatunnelmiin köllimään sohovalle ja kattelemaan ikkunasta ulos samalla ko datailen. Talossa vallitsee herttainen kaaos muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta, mutta hei, ei kukaan jaksa ottaa lomalla ressiä. Ko valamista ei muutenkaan tuu ennenkö vasta kuukau'en päästä aikasintaan. Instagramissa jo pikkusen vilauttelin tunnelmia, jotaki kurkistusta saattasin tänneki väsätä, jahka jaksan tarttua kameraan muutenki ko kuvatakseni koiraa tai autoa. Jonkunlaista reportaasia on toki luvassa sittenkö mööpelit on paikallaan ja meikäläinen asettunu kodiksi. Kesäksi tietysti jää vielä kaikenlaisia pikkuproggiksia, eikä tämä just valamiiksi tuu vielä hetkeen (jos ikinä :D), mutta varsin hyvällä mallilla ollaan jo pian.

Nyt kuitenki loman jatkot ja meisi painuu kokkaamaan jotaki tosi terveellistä särvintä ja nauttii sen jäläkeen jäläkiruuaksi gluteenittomat mämmit ja lämmittää illalla saunan, kyllä on elämä mallillaan. :)

Takatalavi etukevään keskellä

Huh! Maa on valakeanaan ja lunta tuiskuttaa niinkö joululaulussa konsanaan. Juuri ko pyörätiet oli lähes tulukoon sulaneet ja mielessä kävi etäinen ajatus pyörän talavirenkaista luopumisesta, iski talavi uu'en vaihteen silimään. Sinänsä lievästi sanottuna ärsyttää, koska eessä on varmaan taas piakoin liukkaat lenkkeilykelit, joista oli juuri alettu päästä erilleen, eikä minulla enää ole nastakenkiä turvana. 

No ei se auta. 

Kävin viikonloppuna pikavisiitillä itäkairassa, tällä kertaa naapurihuudeilla ja täytyy sanoa, että siellä elettiin kyllä ihan eri vuojenkierron vaihetta ko meillä. Siinä missä Oulussa oli vielä viikonloppuna (paino sanalla oli) ihan selekiästi jo kevät, elettiin Itä-Lapin ihimemaassa vielä täyttä kevättalavea, eli tasaista lumipeitettä, hohtavia hankia ja upeita ulukoilukelejä. 

Hieman olin kade. Mutta sitten muistin, että luultavasti pääsen vielä toukokuussaki nauttimaan lumihangista, jopa sitten ko niillä ei oisi enää niin kauhiasti väliäkään.

No, mitä se elämä on tällä hetkellä? Kauhiaa asioitten järjestämistä sekä suunnittelmista ja muun muassa sen tajuamista, ettei kotivakuutusta voi irtisanoa netissä, sekä tietysti ihan perkeleenmoista graduttamista. Raapustelen pitkin kämppää paperinkulumiin listoja milloin mistäkin aiheesta ja koitan epätoivoisesti miettiä, mitä kaikkea pitää muistaa tehä. 

Toisaalta ankarien gradutuspäivien päätteeksi oon myös ihan tyytyväisenä kölliny sohovalla miettien, että laatikoston sisältö pitäisi käyä läpi, vaatekaappi siivota ja lisätä kukkaruukkuihin multaa muttako ei vaan jaksa. Ei niin sitten millään. 

Ehkä tähän hommaan löytyy joku kauhun tasapaino. 

Muistan, että se kuukausi, ko ootin pääseväni muuttamaan tähän kämppään, oli ehkä yksi elämäni pisimpiä. Nyt kyllä vahavasti epäilen, että aika tulee sujahtamaan niin nopiasti ohi, ettei sitä ehi huomatakaan. Se tunne, ko hups vain, on taas toukokuu. 

Täytyy myöntää, että pää on hieman pyörällä. Ja tiijän myös luvata sen, että vaikka uusi ja ihana koti oottaa, niin asuntokateus iskee viimeistään siinä vaiheessa ko joku tulee kattomaan tätä kämppää. :D Tämmöstä tämä elämä on.

Puheterapiapalveluiden järjestäminen Lapissa

Tämän päivän Lapin Kansassa (16/3/2015) oli juttua siitä, miten Lapissa on pulaa puheterapeuteista ja meijän tarjoamista palveluista. Jonot paisuvat ja odotusaika puheterapiaan pääsemiseksi on kohtuuttoman pitkä. Erittäin tärkeä aihe ja varmasti ansaitsi etusivun paikkansa. 

No, kohta valamistuvana puheterapeuttina pitäisi tietenkin mieltä lämmittää ajatus siitä, että töitä kyllä riittää. Hieman jäi kuitenkin närästämään jutussa se, että puhuttiin hirvittävän palijon ostopalaveluina tuotetuista puheterapiapalaveluista. Joo, toki se on nykyaikaa ja puheterapiaa tarjoavia yrityksiä tuntuu pompsahtelevan ko sieniä sateella ja palijon meitä on tuolla kentällä myös toiminimen alla yksityisinä. Tulevaisuu'essa varmasti iso osa puheterapeuteista tulee työllistymään näin, eikä siinä ole mitään pahaa, MUTTA. Myös julkisella puolella tarvitaan tietyissä määrin puheterapeutteja. Näiden perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon puheterapeuttien työtä rinnalla tukemassa ja kuntoutuksen tarvetta täyttämässä ovat sitten yksityispuolen puheterapeutit. 

Heräsikin kysymys, että miksi kunnat eivät ostopalveluitten vähyyden valittelun sijaan laita hakuun puheterapeutin virkoja? Kovin montaa avonaista paikkaa en Lapissa ole koko opiskeluaikanani nähänyt. No, eihän sitä paikkaa kannata laittaa auki ko ei siihen kuitenkaan sitten tule ees yhtään hakemusta. Joo, voi olla, ettei heti tärppää, mutta joskus on myös meitä hulluja, jokka ovat riemusta kilijuen paluumuuttamassa takaisin kotiseu'ulle. Ja aika harvassa on kuitenkin net, jokka tulee kysymättä tarjoamaan ittiään töihin. Usein ensimmäinen perustelu on tietysti myös se, että puheterapeutille pitää perustaa virka ja sitten siitä aiheutuu kuluja, ko sille pitää olla työhuone, materiaalia ja pitäähän sille sitten tehystä työstä se palakkakin maksaa. Niin. Mutta eivät net ostopalavelutkaan ihan ilimasia ole. Ostopalavelut voivat itte asiassa tulla kunnalle jopa kalliimmaksi, ko ajatellaan asiaa hieman kaukonäköisemmin ja pitemmällä aikavälillä. Väittäisin myös, että kunnan oma puheterapeutti tarjoaa etenkin pitemmässä juoksussa sellaisia etuja, joita ostopalaveluina voi olla vaikea tai jopa mahdotonta saavuttaa. Mutta tämä on tietenkin vain minun mielipije.

Kun puheterapeutilta ostetaan palveluita, keskittyy hän vain ja ainoastaan siihen asiaan, mistä maksusopimus on kulloinkin kirjoitettu. Tällaista putea et voi terveyskeskuksen vuojeosastolla nyppäistä hihasta ja pyytää kattomaan jotain toista potilasta, ellei sinulla ole maksusitoumuslappua kourassa. Tällöin puheterapia on riskissä jäädä meleko pirstaleiseksi kyseisen kunnan alueella, eikä kenelläkään ole kattavaa kokonaiskuvaa kunnan tilanteesta. Kunnan oma puheterapeutti on vastuussa koko kunnan väestöpohjasta ja hänellä on niin sanotusti kunnan puheterapiapalvelulangat käsissään - tämän puheterapeutin kautta kulukevat ensimmäisenä kaikki, jotka mahdollisesti puheterapiapalveluita tarvitsevat. Onpa niitä olemassa semmosia matalan kynnyksen puheterapiapalaveluitaki joissaki kunnissa, että soittamalla saa varata ajan ja pääsee puheterapeutin arvioitavaksi.

Kun puheterapeutti on heleposti saavutettavissa, esimerkiksi lasten puheen ja kielen kehityksen ongelmat havaitaan mahollisimman pian ja kuntoutus päästään aloittamaan jo varhaisessa vaiheessa (vaikkapa sitä kautta, että terveydenhoitajalla nousee huoli lapsen kehityksestä, jolloin tehdään lähete puheterapeutille, joka tutkii ja arvioi lapsen ja tekee tarvittaessa päätöksen kuntoutuksen aloittamisesta). Mahdollisimman varhain aloitetulla ja oikein kohdennetulla kuntoutuksella estetään ongelmien paheneminen ja toisaalta kasautuminen. Esimerkiksi kielihäiriöt eivät suinkaan helepotu ajan myötä, vaan pahenevat, mitä pidemmän aikaa ehtii kulua ja toisaalta ongelmien vaikutus lapsen elämään kertaantuu ja kasvaa. Mitä pahemmat vaikeudet ja myöhemmin havaittu ongelma, sitä enemmän kuntoutusta ja sitä kalliimmaksi se tulee, puhumattakaan siitä, että kuntoutuksella voi olla vaikeampi saada tuloksia. Viiveiseen tai poikkeavaan kielenkehitykseen voivat liittyä myös ongelmat kouluiässä, kuten lukemis- ja kirjoittamisvaikeudet sekä erilaiset oppimisvaikeudet, joita varhain aloitetulla kuntoutuksella pyritään lievittämään ja ehkäisemään. Toisaalta oman puheterapeutin avulla pystytään myös heleposti varmistamaan se, ettei hankita turhaa kuntoutusta sellaiselle, joka ei sitä oikeasti tarvitse. 

Yhteistyön tekeminen terveydenhoitajien sekä päiväkodin ja koulun kanssa on helppo rakentaa tiiviksi, kun kunnassa on oma puheterapeutti. Toisen ammattilaisen konsultoimisen kynnys on matala. Puheterapeutin tietämys ja ammattitaito on käytettävissä, sen ko menee ja koputtaa ovelle ja kysäisee asiaa. Puolin ja toisin pystytään kartoittamaan käytettävissä olevat resurssit, esimerkiksi sen, millä tavoin päiväkoti kykenee tukemaan vaikkapa kielihäiriöistä lasta. Yhteistyö päiväkodin ja koulun kanssa onkin mielestäni erittäin tärkeää, sillä lapsi viettää näissä ympäristöissä suurimman osan arkipäivästään kodin lisäksi. 

Toinen erittäin tärkeä asia on aivoinfarktipotilaiden akuuttivaiheen intensiivinen kuntoutus. Mahdollisimman pian aloitetulla, intensiivisellä ja oikein kohdennetulla puheterapialla saadaan maksimoitua asiakkaan kuntoutuminen. Kun potilas kotiutetaan sairaalasta oman kunnan vuojeosastolle, voijaan puheterapeutti pyytää samantien paikalle havainnoimaan potilasta ja hänen puhettaan, ymmärtämistään, mahdollisia nielemisvaikeuksia ja niin edelleen. Kuntoutus voijaan aloittaa heti, vaikka papereihin ei olisi vielä pystytty lätkäisemään mitään diagnoosia. Jos tarvitaan ensin joku tekemään arvio ja sen jäläkeen ostetaan kuntoutus, tuhrautuu arvokasta aikaa. Kun puheterapeutti näkee potilaan mahdollisimman pian osastolle kotiutumisen jäläkeen, varmistetaan myös se, että saahaan hänelle jonkinlaiset kommunikointikeinot käyttöön. Näin hän pystyy etes jotenkin ilimaisemaan itteään ja omia tarpeitaan. Myös vaikkapa hoitajien työ helepottuu, jos kommunikaatiokanava saahaan ees jotenkin auki. Nielemisarviolla taas varmistetaan, ettei potilaalle vahingossakaan tarjota sellaista ruokaa, jota hän ei pysty nielemään.

Tässä olen nyt puhunut lähinnä kuntoutusnäkökulmasta, mutta puheterapia on myös paljon muuta kuin sitä kuntoutusta. Jos kunta haluaa ostaa puheterapiapalavelut kokonaisuu'essaan, täytyy muistaa, että ei riitä pelekän kuntoutuksen ostaminen, vaan täytyy ostaa myös arviointipalavelut. Keskussairaalasta kotikunnan vuojeosastolle kotiutettava aivoinfarktipotilas on todennäköisesti käynyt ennen paluuta puheterapeutin arviossa ja voinut saaha jopa kuntoutusta ja usein mukana onkin suositus puheterapian tarpeesta. Mutta entäpä se neuvolaan tuleva puhumaton kaksivuotias, jonka äitillä on myös vahava tunne, ettei lapsi ehkä oikein ymmärräkään puhetta? Tai lastentarhanopettaja, joka kokee, että ääni ei tahdo kestää työssä? Terveydenhoitajan vastaanotolle tuleva teini, joka kärsii änkytyksestä hermostuessaan? Ennenko näille asiakkaille voijaan ruveta antamaan puheterapiaa, täytyy jonkun (eli siis suomeksi puheterapeutin) tehä arvio tilanteesta ja kuntoutuksen tarpeesta. Ei voija vaan summanmutikassa soittaa, että meillä on tämmönen, tarvitaan sille kuntoutusta niin ja niin palijon, kiitos.

Tai entäpä sitten ennaltaehkäisevä työ? Kielellisen tietoisuu'en taitojen kehittäminen eskarissa (kehitetään mm. lasten lukivalmiuksia), varhaisen vuorovaikutuksen ohjaaminen vanhempien ja vauvan välillä (asia jonka ongelmiin voijaan puuttua meleko pienilläkin keinoilla ja ehkäistä ongelmia kasaantumasta) tai äänenkäytön ja äänihygienian ohojaus opettajille (ehkäistään ääniongelmien syntymistä palijon työkseen puhuvilla).

Kaikki nämät asiat on varmasti mahollista järjestää myös ostopalaveluna, mutta se vaatii hieman paneutumista asiaan ja luultavasti paperisotaa. Väittäisin, että asiat eivät ehkä hoiju yhtä jouhevasti, mutta tulisivat hoijetuksi kuitenkin. Kuitenkin tilanteessa, jossa kunnassa ei ennestään ole virassa olevaa puheterapeuttia, tulee ajatukset perinteisestä yksityisestä ammatinharjoittajasta tekemässä pelekkää kuntoutustyötä heittää romukoppaan. Niin se ei nimittäin tule toimimaan, vaan palaveluitten täytyy muistuttaa enemmänki sitä työtä, mitä virassa oleva puheterapeutti tekisi, mutta sillä erotuksella, että kaikki nämät palavelut ostetaan ulukopuoliselta. Myös se tulee muistaa, että yksityisellä ammatinharjoittajalla on harvemmin omia vastaanottotiloja, joten hän kulukee sitten asiakkaitten luo. Pitkien välimatkojen Lapissa tämä voi tarkottaa sitä, että ehtii nähä vain muutamaa asiakasta päivän aikana, etenkin, jos palaveluita haluaa ostaa myös jokin toinen kunta.

Ja myös sen yksityisen täytyy laskuttaa palaveluistansa niin, että työllä pärjää ja tulee toimeen.

Tämmösiä ajatuksia ja näkökantoja meikäläisellä. Varmaan unohin jotakin tärkiää ja voin toki olla väärässäkin, mutta turisimpahan jotain nyt kuitenkin. Ja ihan näin siltä kantiltaki kattoen, että kunnat ovat velevollisia puheterapiapalavelut joka tapauksessa järjestämään kuntalaisille tavalla tai toisella.

Katse tulevaan

Huh!

Nyt se on sitten virallista. Laitettiin tänään menemään tämän kämpän irtisanomisilimotus ja muutetaan ensi kuun lopussa takasin kotiapäin. Aijempi suunnitelma oli pysytellä täällä toukokuun loppuun, mutta syystä ja toisesta suunnitelmat vähän muuttuivat ja oltiin suorastaan pakotettuja irtisanomaan vuokrakämppä jo kuukautta suunniteltua aijemmin. 

Oon jo hetken kihistellyt tätä tietoa itelläni, mutta halusin oottaa siihen asti, että oon virallistanut asian irtisanomalla vuokrasopimuksen. Vuokralainen Talosta lähtee jo tämän kuun loppuun, mutta itellä painavat kuitenkin vielä nuo opiskeluvelevollisuu'et sen verran, että huhtikuu on pakko pysytellä vielä tiiviisti Oulun kamaralla. Pääsiäisenä päästään kuitenki jo viemään ensimmäistä huonekalusatsia (kuten sitä "uutta" pöytää) ja laittamaan paikkoja. Täytyy kyllä sanoa, että en millään malttaisi oottaa! 

Meinaa oikiat asiat hetkittäin unohtua ko on palijon kiinnostavampaa tehä listaa siitä, mitä voi ja pitää pakata matkaan tähän ensimmäiseen muuttokuormaan. Onneksi gradu palauttaa maan pinnalle säännöllisin väliajoin. 

Mutta tämmöstä! Meinaa uusien asioitten äärellä tulla vähän jännä olo.

Iiks.

Armas arki nyt kutsuu meitä

Virallinen arkeen paluu on nyt suoritettu meijänkin huushollissa, eli joulukoristeet on kerätty veks, verhot vaihettu takaisin kevät/kesä/syys eli kaikki-muut-vuojenajat-paitsi-joulu -verhoihin ja gradutus potkaistu kunnolla käyntiin. 

Pakkanenkin hellii meitä ja tällä hetkellä Oulussa näyttäisi olevan semmoset 21 raitaa pakkasen puolella. Kaukana on kotiseu'un lukemat, jossa huijellaan kolomessakympissä ja sen paremmalla puolella. Täällä tuo kolomekymmentä olisikin jo hieman liikaa, kiitos meri-ilimaston ja purevan tuulen. Näillä keleillä vielä juuri ja juuri kehtaa pingviininä polokassa aamulla lipastolle. Tosin huomenna aattelin ehkä siirtyä jalakapeliin jos lämpötila on yhtä viileähkön puoleinen ko tänäänkin, on se sen verta jähämiää touhua tuo pyöräily pakkaskeleillä. En kuitenkaan valita, viime yönä sai hyvin raikastettua sohovatyynyt parvekkeella ja jos tässä oikein reipastun, heivaan ensi yöksi matot parvekkeelle. 

Raikas startti tälle vuojelle, vaikka tajusinki tuossa kalenteria tuijotellessa, että ollaan jo herran jestas miltei puolessa välissä tammikuuta.

Viime viikolla saattelin myös urheiluarkeni uu'elleen liikkeelle pitkän hilijasen kauen jäläkeen hakemalla kaupasta kahavakuulan ja net pitkään arpomani sukset. Mietiskelin, että kerta oon jo kaks vuotta haaveillu hiihtovehkeistä ja ko tänä talavena näyttäisi tuota luntaki riittävän, niin miksipä ei toteuttaa haavetta. Ja niinpä marssin Kärkkäiselle ja nappasin mukaani Peltosen Nanogripit kera Rossignolin monojen ja Rottefellan siteiden. Nuita Nanogripejähän ei tartte voijella ollenkaan, vaan ovat niin kutsutut pitopohojasukset. Hyvin pitäisi kuulemma päästä näillä tämmösen hiihdon pariin paluuta tekevänkin suksimaan. Se jääkin sitten nähtäväksi, ois teheny mieli lähtiä heti testaamaan, mutta koska sauvat puuttuvat vielä, se hijastaa hieman. Samoin tuo ulukona vallitseva kelikin kyllä. Tarkenemista kelillä ko kelillä edistin myös tilaamalla lopultakin nuitten kymmenen vuotta vanahojen miltei puhki kuluneitten toppahousujen tilalle uuet, net ei vaan ikävä kyllä ole vielä saapuneet perille. XXL-verkkokauppa tarjosi ystävällisesti miltei yheksänkympin pökät hintaan 29,90. Toivottavasti ois vielä oikiasti hyvätki, eikä ainuastaan halavat.

Keli ei kuitenkaan estä kahavakuulailua, vaan päin vastoin, suorastaan houkuttelee sisäliikunnan pariin. Niinpä teinki tuossa pienen kahavakuulareenin ja täytyy sanoa sohovan pohojalla liian pitkään makoilleena että piru vie, rankkaa, mutta tekipähän hyvää. Tekniikoita tarttee vielä vähän hijoa, mutta eiköhän se tästä ajan kanssa. Ei tämä nyt ihan kunnon punttireeniä hakkaa, mutta tilan ja rahan puutteen vuoksi ajattelin pitäytyä kahavakuulailussa nyt ainaki aluksi. Kattomma sitten keväämmällä uuestaan. Viimeistään sitten kotoSallaan suuntimia ottaessa taijan siirtyä kotoisan Hate and Pain Gymin asiakkaaksi, se kun on ihan ilimasta (tilat sponsored by isipappa). Ja onhan meillä sitten tilaa pyhittää kotoakin vaikka kokonainen huone reenailuun jos siltä tuntuu, vehkeet vaan tarttis hieman päivitystä, johon ei taija olla varaa vielä. 

Sosiaalista tapahtumaa en urheilustani aijo tehä. Vieläkään. Terveisin ikuisia traumoja koulun liikuntatunneilta saanut. 

Ja jotta arki urheilun kanssa lähtisi liikkeelle mahollisimman kivuttomasti ja terveenä, sain myös varattua ensi viikolle ajan sinne jäsenkorjaajalle. Tulee enemmän ko tarpeeseen sekin, terveisin kokovartalojumi ja vammane jalaka. Onneksi lahajakorttiin on sisällytetty myös pari kertaa hierontaa vielä lisäksi. Kiitos siippa, rakastan sinnuu.

Muutoin rahanmeno saakin nyt meikäläisen osalta olla toistaiseksi tässä (mitä nyt irtopohojavuokaan meinasin investoija vielä), kunhan alakuvuojen suurin investointi eli uusi pyykkikone (!!!!) saahaan vielä kotia asti. Tarjouksesta tarttui loppujen lopuksi mukaan Miele, jonka pitäisi kuulemma olla saksalaista laatutyötä. Minulle olisi se LG:n konekin kelevannut, mutta siippa vakuuttui sen verran palijon myyjän Mielen puolesta esittämästä puheesta, joten siihen sitten päädyttiin. Eipä se hintaero loppujen lopuksi ollut kuin reilun satasen ja tällä satasella nyt oletan saaneeni hilijasen ja ihan perkeleen kestävän koneen. Pitkää ikäähän sitä tuommoselta suht hintavalta vempeleeltä toki toivookin. Malttamattomana ootan jo ensimmäistä testipyöräytystä! Raahasin jätesäkillisen petivaatteitaki pestäväksi uuella koneella.

Tällä rahan tuhulauksella on vaan se ikävä puoli, että törsäämiseen ikään kuin turtuu ja alakaa kovasti tehä mieli uusia ostoksia. Oltaisiin myös uuen sohovan tarpeessa vanahan alakaessa käyä hieman pieneksi ja katteltiinkin jo muutamaa varteen otettavaa vaihtoehtoa, mutta onneksi sohovaa ei voi mennä tuosta nuin vaan ostamaan tietämättä tarkalleen tilan mittoja, johon kyseinen mööpeli olisi tarkoitus sijoittaa. Koska rakas karvalapsemme on tehenyt olohuoneen matosta selevää, myös semmonen tarvittaisiin ja nyt on näkynyt ihan hyviä tarjouksia, nuot hieman isommat matot ko tuppaavat olemaan meleko hintavia. Todellisuuessa ei taija olla järkiä ostaa sitä mattoakaan, joka tulisi sitten sohavan kanssa samaan tilaan, ennenkö tietää sohovan värin. Onneksi ei taija olla ees varaakaan hirviästi lähtiä tuhulaamaan.

Mutta ehkä niistä palasista, mitä meillä jo on, saanee aikaseksi kodin, varsinkin nyt ko pyykinpesun tulevaisuus on turvattu.

Pitäisi oikiastaan pyrkiä laittamaan rahaa säästöön, tulevat nelijä kuukautta käytännössä yhen ihimisen tuloilla ei mitään hirviää juhulaa ole. Varsinkaan kun jatkosta ei ole vielä minkäänlaista tietoa. Valitettavasti vaan nytkin pitää joka kuukausi syyä ja ihan pelekällä makaronillakaan ei viittis elää (no niinkö net gluteenittomat nyt ees mitenkään halapoja olis). Jonkinlainen ryhtiliike täytynee kuitenkin vielä tehä senkin suhteen ja koittaa kehittää joku säästösysteemi ja karsia ehkä sellaisista menoista, jokka ei nyt oo ihan ehottoman pakollisia. 

Paitsi pian koittavat synttärit aijon kyllä juhulia perhepiirissä eli siipan ja karvalapsen kans ja hyvällä omallatunnolla, sillä jokainen nainen täyttää vaan kerran elämässään kaksikymmentä. Plus viisi. 

Nyt kuitenki saunan lämpöön ja sitten voisi vaikka alottaa seuraavan sukkaprojektin, ah ihana vapaa-aika! Etellisten joululahajaksi menneitten tekeleitten erittäin epäselevään kuvaan onkin hyvä lopettaa tämä sepustus tällä kertaa. 

Itä-Lappi ja sen ongelmat nuoren ihimisen näkövinkkelistä

Juuri kun kaikki ovat ehtineet alakaa kuvitella, että meikäläisen silimissä pohojoinen ja etenkin itäkaira siintää unelmien utopiana ja lintukotona, on hyvä tiputtaa teijät alas sieltä kuvitelmistanne. Usein on heleppo nähä, että kaikki paha ja paska on seurausta nykyajan poliittisista linijauksista, mutta ei se nyt ihan niinkään mustavalakosesti aina mene. Kyllä met osataan kussa niitä asioita ihan itekin.

Minä arvotan kotiseutuni hirviän korkialle elinympäristön vuoksi. Meijän kunta tarjoaa loputtomiin mettää ja erämaata, josta nauttia. On mettästys- ja kalastusmahollisuus, mettiköitä, joissa kulukia ja soita, joita pitkin rämpiä hillojen ja karpaloitten (tai paremman kunnon) perässä. Tuntureita, joitten huipulle kiivetä. Maisemaa, jota ikuistaa kameralla. Asumisen välijyyttä, tilaa toteuttaa ittiään. Rauhaa ja hilijaisuutta. Näissä piilevät pitkälti net syyt, joitten vuoksi haluan palata takaisin. Siellä on asioita, joita minä arvostan, kaupungissa ei niinkään. Aijemmin olen tästä jo kirjotellutkin.

Paluumuuttoa Itä-Lappiin ei kuitenkaan ole tehty kovin helepoksi. Yksinkertaisesti jo sen vuoksi, että työpaikkoja ei ole, ihimisiä on koko ajan vähemmän ja palavelut uhkaavat luisua käsistä. Koko ajan on se peleko persiissä, että tässä saattaa käy'ä huonosti ja liu'utaan entistä pahempaan paikkaan. Moni sortuukin siihen ihastuttavaan pessimismiin, että mitä se mikään hyövyttää. 

Väärin, ei näin.

Asiat eivät muutu, jos niitten eteen ei olla valamiita tekemään töitä, tai jos kukaan ei ees yritä. Myöskään se ei auta, että jos joku yrittää, niin sitä ei sitten perkele vie millään kyllä voija tukia. Itälappilaiselta ihimiseltä tuntuisikin puuttuvan se yhteen hiileen puhaltamisen meininki. Jos joku hullu erehtyy esimerkiksi perustamaan kotipaikkakunnalleen yrityksen, on konkurssi eessä vuojen päästä, sillä paikkakuntalainen perkele käy ennemmin vaikka naapurikylästä hakemassa saman asian, ko se oli siellä kaks euroa halavempi. Tai vaikka ei ois ollu ees halavempi. Siitä naapurin liikkeestä ei vaan voi käy'ä mitään, ko sehän saattaa vaikka saakeli soikoon rikastua minun rahoillani. 

Kyräily ja kateellisuus, sillä ko ei vaan päästä kovin pitkälle.

Toki tässä ollaan vaikeitten asioitten äärellä, sillä jos jokin maksaa ihan älyttömän palijon enemmän kotikylässä, on ymmärrettävää, että ihan oman budjetin vuoksi sen haluaa ostaa jostaki muualta halavemmalla. Ja sitten ko vaan harvat hakee tavaran kotikylän yrittäjältä, on pakko nostaa hintoja, että pärijää. Seuraa noidankehä. Jos hinta sen sijaan on vaan hieman kalliimpi, ite voin mieluusti maksaa sen, koska tuen samalla oman alueeni ihimistä ja mielestäni usiamman pitäisi olla valamis samaan. Puhumattakaan siitä, mikäli kyseessä on vielä jokin oman alueen yrityksen laadukas tuote. Laadusta ja hyvästä palavelusta maksaa mielellään. Selekiää ylihintaisuutta, ahaneutta tai ylimielisyyttä ei taas kato kukaan hyvällä. Suuruu'enhullu ei pijä olla, eikä tavotella kuuta taivaalta. Peiliin kannattee kattoa niin yrittäjän ko asiakkaanki. Mitä minä voisin tehä toisin, oman kotiseutuni ja asuinpaikkani hyväksi? Mikä on tärkeintä, raha, vai sittenkin jokin muu?

Met ei kukaan kuitenkaan pärijätä yksin. Yrittäjä ei pärijää iliman asiakkaita, eikä asiakas pärijää iliman palaveluita. Harva yksilö pärijää läpi elämänsä pyytämättä koskaan apua toiselta, eikä kukaan pysty yksin tekemään ihimeitä tai saamaan aikaan suuria muutoksia. Jos met ei olla valamiita yhessä hartiavoimin paiskomaan hommia, niin ehkä met sitten ansaitaankin hilijalleen kadota maailmankartalta? Ajattelemalla, että toisen saavuttama hyvä on iteltä pois, ei kyllä kovin pitkälle pötkitä. Kateellisuu'en ja sisäänpäin kääntyneen meiningin sijasta meijän pitäisikin kaikkien pyrkiä ajamaan yhteistä hyvää ja negatiivisen asenteen sijaan yrittää suhtautua asioihin positiivisesti. On niin kovin kuluttavaa olla katkera ja toivoa toiselle pahaa, eikä se pitemmän päälle hyövytä ittiä mitenkään, toisin ko yhessä toimiminen.

Kunnallisella tasolla ollaan myös vaikeitten asioitten äärellä. Ikärakenne on täysin vinksahtanut ja suurin osa porukasta alakaa olla ikääntynyttä. Rahaa täytyy käyttää jatkuvasti enemmän ja enemmän ikääntyneitten palaveluihin, mutta siinä rytäkässä ei pijä unohtaa, ettei tilannetta pitkällä juoksulla saaha korjautumaan, jos kuntaan ei saaha uutta, nuorta ja työikäistä väestöä, jokka mahollisesti myös synnyttävät kuntaan uusia asukkaita. Tälle väestölle on tarjottava erilaisia palaveluita, ko sille ikääntyneelle ja niiden olisi oltava toimivalla mallilla.

Eihän kukaan halua, eikä edes pysty palaamaan takaisin kuntaan, jolla ei ole tarjota mitään. Tärkeinpänä asiana tietystikin työpaikka. Mikäli jokin työpaikka voitaisiin saaha järjestymään ja siihen olisi tulossa halukas ihiminen, joka toisi mukanaan ehkä jopa perheen, pitäisi sellaiseen ehdottomasti tarttua. Laskea, mikä on järkevää pitkällä aikavälillä. Työvoiman ja uusien asukkaitten houkuttelemiseksi kannattaisi ehottomasti esimerkiksi tarjota palakallista harjoittelumahollisuutta eri aloilla. Näin kuntaan saahaan yleensäkin tulemaan joku, joka voijaan onnistua sitouttamaan myös pysyväksi asukkaaksi. Pahinta, mitä voijaan tehä, on torpata nuori ja omasta vapaasta tahostaan paluumuutosta haaveileva ihiminen. Tällaiset ihimiset pitäisi nähä arvokkaana voimavarana, eikä suhtautua heihin sillä asenteella, että voit sinä tänne tulla, mutta älä luule meiltä mitään saavasi. Jos ihimiset mielletään rasitteeksi, joista aiheutuu vaan kuluja, mennään mettään ja pahasti. 

Iliman asukkaita ei ole kuntaa.

Lyhytnäköisyys tuntuu vaivaavan myös tehtäessä päätöksiä erilaisista investoinneista. Jos jokin tulee siinä hetkessä halavemmaksi, ei se tarkoita sitä, että se olisi pitemmällä aikavälillä sitä. Lisäksi on aina aivan valtavasti puolia, jotka vaikuttavat kyseisen asian hintaan. Päätös siitä, että vähennetään vaikkapa koulunkäyntiavustajien määrää luokassa lain sallimissa rajoissa minimiin, vaikka usiammalle olisi tarvetta, tarjoaa siinä hetkessä säästöjä, mutta näyttäytyy tulevaisuu'essa ihan eri tavoin. Ehkä siinä luokassa juuri se oppimisvaikeuksista kärsinyt lapsi ei saakaan riittävästi tarvitsemaansa tukea ja ongelmat kasaantuvat ja kertaantuvat ajan myötä. Lopulta niihin joudutaan puuttumaan palijon kalliimmalla rahalla, maksaen moninkertaisesti enemmän. Mitä pitempään ongelmat kasaantuvat, sitä vaikiampi niihin on puuttua. Jos lapsi olisi saanut riittävän tuen, oltaisiin näiltä kaikilta ongelmilta ehkä voitu välttyä.

Ennaltaehkäisy tulee useimmiten huomattavan palijon halavemmaksi, ko ongelmien korjaaminen jäläkikäteen. Tätä ei valitettavasti yleensä haluta nähä. Ilimeisesti se moninkertainen raha on palijon helepompi maksaa sitten joskus myöhemmin, kuin se summa siinä hetkessä.

Menee nyt enemmän yleismaailmallisten ongelmien puolelle, mutta olen peräänkuuluttanut aijemminkin, ja peräänkuulutan edelleen, että onko raha tosiaan ainut, joka nykymaailmassa merkitsee jotain? Jos näin on, niin onko se teijän mielestänne ihan tervettä? Miksi kaiken pitää olla niin kustannustehokasta, voitot pitää saaha maksimiin ja aina pitää tienata enemmän ja enemmän ja tehä kaikki mahollisimman halavalla? Eikö se, että pärjää ja tulee toimeen omillaan, riittäisi? Entäpä se, että asiat hoijettaisiin hyvin ja laadukkaasti? Ei kait met voija loputtomiin aina vaan säästää ja säästäkään?

Ehkä lopulta sitten vaan rikkaimmilla on oikeus olla ja elää. Se, kenen pankkitilillä on eniten rahaa, on paras ihiminen, jolla on eri oikeu'et ko meillä muilla.

Mutta palatakseni tiivistäen takaisin alakuperäiseen aiheeseen, mielestäni itälappilaisilla ihimisillä on asenneongelma, joka pitäisi saaha korjattua. Onko se mahollista, onkin sitten ihan toinen tarina. Mielestäni on, mutta se vaatii ihimisiltä palijon, eikä kaikilla ehkä ole halua nähä omaa nokkaa kauemmas. Sen lisäksi kunnallisella tasolla pitäisi tehä päätöksiä katsoen pitkälle aikavälille ja keskittyä myös siihen, miten nuorta, työikäistä väestöä saataisiin muuttamaan kuntaan. Investoinnit uusien työpaikkojen saamiseksi ovat enemmän ko tärkeitä, mutta näitäkin päätöksiä tehtäessä tulee muistaa piettää myös järki päässä.

Eihän nämät mitään maagisia ja maatakaatavia juttuja ole, mutta halusimpahan net kuitenki ääneen todeta. Minun paasaukseni ei ratkaise yhtään mitään, mutta jos se etes yhen ihimisen saa ajattelemaan asioita, niin ollaan jo voiton puolella. Meijän elämää itäkairassa vaikeutetaan jo ihan tarpeeksi valtion ja poliittisten paskapäätösten nojalla sekä keskittämispolitiikkaa harjoittaen, niin ei viitsitä lisätä ite enää yhtään sitä kurjuutta ja katkeruutta. 

Meilläkin on harjoitettu kunnan sisällä syrjivää keskittämispolitiikkaa lakkauttamalla joka ainua kyläkoulu. Tulee vaan mieleen, että jos met ei ees oman kunnan sisällä tajuta eikä haluta tarjota palaveluita tasapuolisesti koko kunnan asukkaille, vaan pakotetaan lapset kulukemaan pitempiä matkoja "säästöihin" ja "parempaan opetukseen" vedoten, niin miksi net valtion tasollakaan haluaisi ymmärtää tämmösiä asioita? Uskon, että keinot järjestää opetusta myös muualla ko kirkonkylällä oisi olleet olemassa, niinkö oisi olemassa keinot valtiollisella tasolla pitää Itä-Lappi tulevaisuu'essaki elinvoimaisena ja asuttuna. 

Aina vaan niitä keinoja ei erinäisiin (teko)syihin vejoten haluta käyttää. Ja ehkä sille rahanpaskalle, johon kaikki tässä elämässä tuntuu kuluminoituvan, tosiaan sitten on jotain parempia käyttökohteita. 

Olen hieman provosoiva tänään. 

Paluumuutosta oman tulevan ammatin näkökulumasta ja muutenkin

Kotopuoli ylitti viime vuonna uutiskynnyksen tällä aivan lyömättömällä idealla Ei tapahdu mitään -viikosta. Koska kyseessä oli ihan lyömätön hitti, Ei tapahu mitään -viikko tulee taas 6. - 12.10. Jos oravanpyörässä ahistaa, niin ei muutako suunta kohti Sallaa. Siellä ei tapahu sitten yhtikäs mitään. Itekin voisin kernaasti lähtiä, muttako satun olemaan kyseisellä viikolla kiinni muissa hommissa täällä länsirannikolla. Oma traditionaalinen rentoutumisviikko lienee sitten syysloma, mutta en kyllä uskalla luvata, että silloin ei tapahtuisi mitään.

Hilijaisuus, rauhallisuus, luonto ja erämää on niitä asioita, joita omassa kotipaikkakunnassani arvostan kaikista eniten ja minusta on ihan huippua, että net on valijastettu matkailun valttikorteiksi. Eihän met millään menolla ja meiningillä palijoa kyllä kilipailla voitaiskaan. Hyvä, että matkailun puolellakin on tajuttu, mikä on meijän todellinen vetovoimamme. Ollaan keskellä ei-mitään ja sen sijaan, että siitä olisi tehty ongelma, olemme hienosti osanneet kääntää sen eduksemme. Ja jos iteltäki kysytään, ei se mikään ongelma kyllä ole, vaan juuri positiivinen asia. Eikä Salla suinkaan ole kaukana kaikesta, vaan kaikki on kaukana Sallasta. Eihän sieltä nyt loppujen lopuksi niin pitkä matka ole esimerkiksi vaikkapa Rovaniemelle. Vai johtuuko tämäkin nyt vaan sitten siitä, ettäkö ite on tottunu siihen, että välimatkat on pitkiä ja paikasta toiseen pääseminen kestää, tiiä häntä. Sitä paitsi kaikki on niin suhteellista, olen jossain elämäni vaiheessa köröttänyt täällä kaupungissaki bussilla kaheksan kilsan matkaa puoli tuntia päivittäin, ruuhka-aikaan kevyesti 45 minsaakin. Maantietä pitkin 45 minuutissa ehtii aika palijon kauemmas.

Niinkö ei varmaan ole jääny kellekään epäseleväksi, minä en tosiaankaan koe ongelmaksi sitä, että olen Sallasta kotoisin. En myöskään ole kokenut jääneeni mistään paitsi sen takia, että olen viettänyt siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En ole katkera, ko en ole saanut kasvaa jossain suuressa kaupungissa. Jos on menon ja meiningin ystävä, tykkää chillailla päivät kaupungilla tekemässä ostoksia, istua sairaan kalliilla kahavilla kahavilassa ja käyä joka viikko elokuvissa, keilaamassa, syömässä ulukona, kiertää eri baareja ja bilettää, niin silloin Salla ei varmaankaan ole oikia paikka ja on varmasti ollut ahistava kokemus joutua siellä jumittamaan. Minulla ei tätä ongelmaa kuitenkaan valitettavasti ole, vaan lähinnä isot ihimismassat, jonot, kiire, ainainen melu ja ruuhka, yltiöpäisen tiivis rakentaminen ja luonnon puuttuminen ahistavat. Lisäksi minusta tuntuu, niin absurdilta ko se jonkin korvaan voikin kuulostaa, että täällä ei ole _mitään_ tekemistä.

Ittehän viihytän ittiäni esimerkiksi neulomalla villasukkia, leipomalla, keräämällä marjoja ja sieniä, käymällä kalassa ja tulevaisuuessa myös mettällä. Luen hyvää kirjaa, siivoan (!!!) tai lähen valokuvaus- ja oleskelureissulle mettään. Tykkään kulijailla ulukona, käyä lenkillä tai ulukoiluttaa koiraa rauhassa ja hilijaisuuessa ja päivän päätteeksi lämmäyttää saunan ja painella sitten villasukat jalassa ajoissa nukkumaan. Ihailla kirkasta ja kuulasta yötaivasta, paistella makkarat nuotiolla ja kuunnella hilijaisuutta. Kiivetä korkian vaaran päälle ihailemaan maisemaa ja juua kahavit kaikessa rauhassa. Tehä hikipäässä halakohommia. Olen sosiaalisella tavalla antisosiaalinen ihiminen, perhekeskeinen. Joskus on kiva nähä ihimisiä, joskus on kiva olla näkemättä ristin sielua. Kotihiiri, joka laittaa kotia nätiksi. Meno ja meininki on meikäläisen juttuja vain pieninä annoksina silloin tällöin, ostosten tekeminen useimmiten äärimmäisen turhauttavaa ja tuskaisaa, sumpitki kiehautan mieluummin ite ja pätkin naamaan sitä itte leipomaani pullaa. Ruoanlaittokin on useimmiten hyvin antoisaa touhua, tietysti joskus on mukava istahtaa ihan valamiseen pöytään nauttimaan.

Olen siis tosiaankin hyvin potentiaalinen paluumuuttaja ja tarkoitus olisikin palata kotikonnuille pitemmäksikin aikaa ko nelijäksi kuukau'eksi, jos vain elämä sallii ja työpaikka löytyy. Minustahan tulee siis puheterapeutti. Jos että tiijä, mitä puheterapia tarkoittaa, niin kuukkeloikaa.

Tässä on suunnilleen vuojen vanaha juttu vähän toisaalta, Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti viime lokakuussa (3.10.2013) siitä, miten puheterapia painiskelee isojen ongelmien kanssa, kun ei löy'y rahaa terapiaan tai terapian tekijöitä. Huonoin tilanne on juuri näillä ei-vetovoimaisilla korpikunnilla. Väistämättä tuli tuolloin juttua lukiessani ja tulee edelleen mieleen oman alueen asiat ja se, että työntekijöiden saaminen syrjäisemmille alueille voi olla hyvinkin vaikiaa. Esimerkiksi Oulun alueella taas meistä puheterapeuteista on reippaasti ylitarjontaa. Minulla ei onneksi ole mitään tarvetta jäähä puheterapeuttien ylikansoittamalle alueelle tappelemaan niistä harvoista työpaikoista, johon olisi enemmän ja vähemmän tulijoita, ja josta on sitten pidettävä kynsin hampain kiinni kun kerran sattuu jonkun saamaan. Mieluummin annan sen mahollisuuen jollekin, joka on siltä alueelta kotoisin ja haluaisi jäähä jatkossakin tänne asumaan.

Haaveissa olisi tehä sekä arvioivaa, että kuntouttavaa työtä ja mielellään ihan monipuolisesti eri-ikäisten ihimisten kanssa, vaikka lapset meikälle se ykkösjuttu onkin. En tosiaan haaveile esimerkiksi mistään neurologisen osaston hommista tai spesifistä yhteen häiriöryhmään keskittymisestä. Kai meijän joidenkin vaan täytyy haluta sinne, minne muut ei halua lähtiä töihin? Minusta olisi ensiarvoisen tärkiää kyetä tarjoamaan mahollisuus puheterapiaan myös niille, jokka nyt sitä eivät syystä tai toisesta saa (esimerkiksi aivoverenkiertohäiriöön sairastuneet, etenkin iäkkäät ihimiset), vaikka kovasti voisivat tarvita ja terapialla olisi mahollisuus parantaa heijän elämänlaatuaan. Ja ohan tässä taustalla puhtaasti ihan itsekkäät syyt, ko minusta vaan tuntuu, että sinne minä kuulun. Toisaalta haluan myös, että esimerkiksi mahollisesti joskus syntyvillä lapsillani olisi mummolat suhteellisen lähellä ja mahollisuus elää samanlaista luonnonläheistä elämää kuin itekin pienenä. Eihän sitä ikinä tiiä, mihin elämä kulijettaa ja jos joskus tuntuu siltä, voi työ- ja asuinpaikkaa myös aina vaihtaa. 

Yksinkertaistaen ja tiivistäen, haluan muuttaa takaisin sinne, missä oleskelu tuntuu minusta hyvältä. Olen myös siitä onnekkaassa asemassa, että siippakin tuntee valtavaa vetovoimaa napapiirin paremmalle puolelle.