Hylätyt talot, autiot pihat

Lueskelin tuossa yksi ilta urbaanista löytöretkeilystä ja pakko sanoa, että se kuulostaa kyllä hommalta, joka meikäläistäkin viehättäisi. Urbaanissa löytöretkeilyssä siis käydään erilaisissa ihimisen rakentamissa, usein hylätyissä ja tyhyjiksi jääneissä rakennuksissa tai muissa sellaisissa kohteissa, ottamassa usein valokuvia. Eettisenä sääntönä toimii "ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Etenkin vanahat, autioksi jääneet talot houkuttelisivat minua sisälleen tutustumaan paikkoihin tarkemmin. Sen verran olen kyllä jänishousu, etten uskaltaisi tätä lähteä toteuttamaan yksin, mutta jokin niissä vanahoissa taloissa vaan kiehtoo. 

Toisaalta luulen, että homma ei ehkä ihan kuitenkaan sitten sopisi minulle, koska tulisin varmaan valtavan surulliseksi jokaisesta hylätystä, vanahasta ja rapistumaan jätetystä talosta. Tulen nytkin ko vain näjen niitä ulukoapäinkin, mutta sitten toisaalta jokin kumma voima houkuttaa kattomaan sisälle, miten aika on pysähtynyt jollekin vuosikymmenelle. Kävin tuossa taannoin yhessä lähipiirin tyhjilleen jääneessä vanahassa talossa ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että voi kun tästäkin olisi joku piettänyt huolta. Ja toisekseen, kohtaisin luultavasti vanahassa hylätyssä talossa kauniita esineitä/asioita/huonekaluja, jotka haluaisin ehottomasti pelastaa, joten olisi hirviän hankala vain jättää niitä sinne tietäen, että kukaan ei pidä niistä huolta. Että niiden ainua tarkoitus tässä vaiheessa on enää hiljalleen lahota talon mukana ja unohtua. Toki esimerkiksi monia huonekaluja ei enää monen vuojen heitteilläolon jäläkeen ehkä pystyisikään pelastamaan, mikä on surullista sekin.

En tiijä, mikä minussa meni vikaan, mutta vanahat esineet ja asiat vain kiehtovat minua äärettömän palijon. Tykkään siitä, että niillä on sielu ja oma tarinansa kerrottavana. Net eivät ole kasvotonta massatuotantoa vailla sen suurempia tarinoita, vaan net ovat nähäneet elämää, monia aikoja ja monia ihimisiä, kestäneet ajan hammasta ja elinikä on pienillä toimilla usein jatkettavissa. Eikä kaikille ees välttämättä tarvi tehä mitään. Toki net voivat olla oman aikansa eräänlaista massatuotantoa, mutta ennen esineet ja asiat valamistettiin kuitenkin sillä ajatuksella, että net palavelisivat omistajaansa koko eliniän, eikä paria seuraavaa vuotta. 

Urbaanin löytöretkeilyn myötä tulin myös hyvin surulliseksi siitä, että yhä enemmän mediassa toitotetaan sitä, miten väistämätön kehityskuluku maaseutujen tyhyjentyminen on ja ettei kaupungistumista yksinkertaisesti voi estää, vaan se on jokin väistämättömästi jylläävä luonnonvoima. Ja että koska siitä jossain syrjässä sijaitsevasta talosta ei enää saa ees omiaan pois eikä kukaan halua ostaa sitä, helepompi vaan pakata laukut, hylätä mennyt ja hyökätä kaupunkiin paremman ja helepomman elämän perässä ja jättää talo heitteille.

Ei näin. Ei se ole mikään pakottava kehityskuluku, ei jos met emmä sitä halua. Ja helekkari, met jokka täällä "syrjässä" asutaan, ei todellakaan haluta sitä. Ja meitä ei voija sieltä kehä III sisältä käsin jumalauta pakottaa täältä pois. Harmillista kyllä, että iso osa ihimistä on jo aivopesty uskomaan, että tulevaisuu'essa elämää ei voi olla missään muualla ko muutamissa kaupunkikeskittymissä. Että jokin höpöhöpö politiikka enää pakottaa meijät pysymään täällä ja siitä jos luovuttaisiin, kasaisimme kamamme ja riemusta kilijuen muuttaisimme sinne kaupunkiin. 

Tulen tämmöisistä aina niin pahalle tuulelle. 

No, onneksi urbaani löytöretkeily (internetin ihimeellisessä maailmassa) johti minut myös Hesarin (vaikka olenkin kyllä alakanut osittain boikotoida tätä "maan ykkösjulukaisua" Helsinki-keskeisen maailmankuvan ja provosoivien juttujen vuoksi, joilla kyseinen julukaisu on todistanut, ettei se todellakaan ole koko Suomen lehti) muutaman vuojen takaiseen lehtijuttuun, jossa puhuttiin siitä, miten monista vanahoista ja käyttämättömiksi jääneistä taloista saisi palijon varaosia niihin vielä käytössä oleviin yksilöihin. Tämä! Tästä tullaankin siihen, miten moni ei tajuakaan hautovansa siellä kauan sitten unohduksiin jääneillä tiluksillaan tämmöisten pölijien kuten minä näkökulumasta suunnattomia aarteita. 

Puhumattakaan siitä, että monia tällaisia aarreaittoja lyyään kaivinkoneen toimesta maan tasalle. 

Eikä sillä, että ihimiset tekivät tätä tahallaan tai etes tietämättömyyttään, monelle net vanahat ja elämää nähäneet talot ja niitten sisällykset ei vaan näyttäydy mitenkään arvokkaana tai säilyttämisen arvosena. Voi ettäkö pääsisi luvan kanssa irti tämmösiin vanahoihin taloihin! 

Noo, toisaalta mulla lähtee näitten tuunausjuttujen kans vissiin ihan mopo lapasesta iliman rajatontaki mahollisuutta kerätä kaikki vanahat jutut meikäläisen matkaan, että ehkä se on ihan hyvä, etten pääse irti. :D

Mutta nuista tuunausjutuista sitten ehkä toisen kerran! No kuitenki, jos lojuu vanahoja puisia huonekaluja tai muuta sellaista nurkissa, josta vois olla halukas luopumaan niin meikäläiseen saa olla yhtey'essä. :--------D Terveisin selaan tori.fitä ja kirppisryhmää melekeen joka päivä ja huokailen, nytki meni sivu suun koko ajan käytössä olleet punaset viiskyluvun nojatuolit. Ja yksi tuunattavaksi kelepaava sänky, joka ei kylläkään ollut kovin vanaha, mutta kotimaista puuta. Onneksi suurin osa kaikesta kivasta on liian kaukana...

Ja sitten taas toisaalta hienouksia löytää lähempää ko arvaiskaan. 

Kotiseudulle itäkairaan, juon kaljaa auringonnousuun

Siitä on nyt tasan vuosi ko kannettiin ensimmäiset tavarat sisään tähän mökkiin toiveikkaina paluumuuttajina (hitsi tämä alako heti kuulostaa joltaki Leevi and the Leavingsin piisiltä...)

likipitäen jo kolme vuotta tätä taloa nyt tehty on...

No ei kai. Vuosi sitten vartin yli ykstoista istuin vihiriän keittiönpöyän ääressä nauttimassa mämmiä ja mietin että onpa ihanaa olla kotona. 

Uskomatonta, että siitä on jo vuosi. Vaikka lopullisestihan sitä kamat kannettiin sisään vasta kuukautta myöhemmin ja se reissu ko luukutin pakatessa Pohjois-Karjalaa ja join lähikaupasta viimisen kerran polokupyörällä noutamiani siidereitä onkin jo ihan toinen tarina. 

Mutta väittäisin silti, että ikinä vuosi ei oo menny näin äkkiä. Tai sanotaanko, että huomaamatta. Heräsin tuossa huomaamaan, että huomenna on jo huhtikuu, opiskelijat alakaa valamistautua vappuun ja opiskelijan vuodenkierrossa se tarkoittaa sitä, että lukukausi on melekeen paketoitu. Oho. Opiskellessa aika selevästi ihan mataa eteenpäin, ko eihän tässä nyt ole ehtiny kissaakaan sanoa ja vasta eilen oli vielä ihan varmasti tammikuu. 

Onneksi tämä kaksi viikkoa kestänyt mukamas lyhyempi työviikko kohtaa loppunsa huomenna kans. 

Joskus kieltämättä tekis mieli kiskoa hätäjarrusta ja seisauttaa meininki niinkö veeärrällä konsanaan, ko välillä tuntuu, että tämä elämä lisää pelottavan palijon kierroksia koneeseen ja vauhtia mittariin, mitä vanahemmaksi tulee. 10-15 vuotta sitten viisi vuotta kesti kyllä palijon kauemmin.

elämä alkaa niin hitaasti, ettei edes huomaa sen kuluvan

Mutta nyt, kippis koti ja Makkaravaara, meillä on ollut kiva vuosi. Jatkukoon elämä tulevaisuu'essakin yhtä mukavasti.

Viimeaikaisia uutisia

Viime viikko toi mukanaan taas meleko palijon uutisia Itä-Lappiin liittyen. Näistä uutisista ehkä tärkeimpänä tämä, eli Kemijärvelle suunnitteilla oleva biojalostamo, joka voisi mahollisesti tuua jopa tuhat uutta työpaikkaa. Tällaisia uutisia met tarvitaan! Eikä tietenkään pelekästään toiveita antavia uutisia, vaan tietysti myös toteutuneita suunnitelmia. Vaikka sallalainen olenkin henkeen ja vereen ja tunnettu faktahan on se, että sallalaisen ja kemijärveläisen välillä vallitsee ikuinen viha-rakkaussuhe (:D), niin Itä-Lapin alueella Kemijärvi on saanut kokea erityisen kovia kolauksia mm. surullisenkuuluisan Stora Enson kannattavan sellutehtaan menetyksen myötä vuonna 2008. Eikä net aijemmin (2004) Kiinaan liukuneet Salcompin tehtaan työpaikatkaan kauhian hyvää teheneet. Iso työnantaja työllistää myös lähikuntien asukkaita ja työpaikkojen menetykset näkyvät paitsi sijaintipisteessä, myös aina naapureissa. Samalla tavalla myös positiiviset uutiset ja uu'et työpaikat vaikuttavat myös ympäröiviin alueisiin. Samassa suossa met rämmitään. Ehottomasti itsenäisinä, mutta yhteistyötä tehen kuitenkin.

Yhteistyöstä pääsemmekin sitten seuraavaan uutiseen, josta en taas ole niin kauhian ylipiä. Salla ja Kemijärvi puuhaavat nimittäin yhessä kuntien rajalle tuulivoimalahanketta. En ole mikään asiantuntija, mutta oma kantani tuulivoimaan on hyvin negatiivinen ja epäilevä. Elän käsityksessä, että suhteessa rakentamisesta aiheutuviin kustannuksiin ja kuluihin voimaloitten hyötysuhe on kovin surkia, eli niitten tuottama energia on kovin vähäistä. Myöskin Suomen talviolosuhteet pistävät epäilemään tuulivoiman järkevyyttä. Työllistävää vaikutusta tuulivoimaloilla ei rakentavalla alueella käytännössä ole (rakennusvaiheessa pystytykseen perehtynyt työvoima tulee jostain muualta, usein jopa ulukomailta ja voimaloitten ohojaus hoijetaan etänä). Lisäksi tuulivoimalat yksinkertaisesti rumentavat maisemaa ja koska net täytyy rakentaa korkeitten nyppylöitten päälle ja varsin isoina, net näkyvät kohtuullisen kauas. Myös tuulivoimaloitten aiheuttamasta melusaasteesta on puhuttu viime aikoina palijon. Itte en näitä naapuriini todellakaan haluaisi, mutta en myöskään erämaahan maisemaa pilaamaan vilkkuvine valoineen ja ujeltavine äänineen. Tilanne olisi eri, jos tuulivoiman avulla pystyttäisiin tuottamaan mielettömiä määriä energiaa. Näin ei kuitenkaan mielestäni ole. Ja kun työllistävää vaikutustakaan ei ole, en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kunta haluaa tällaiseen lähtiä mukaan. 

Osaa se meijän kunta asioita tehä kuitenkin myös oikein, kuten tämä Sokli-kannanotto osoittaa. Ollaan tuon lyhytnäköisyys-termin kanssa vissiin yhessä ja samassa veneessä ja omaamme yhteinäisen kannan aiheeseen! Sallan kunta puhuukin täyttä asiaa. Lisäksi luin tuossa taannoin Lapin Kansasta (25/2/2015) varsin mainion jutun uu'esta kunnanjohtajastamme Erkki Parkkisesta. Jutun perusteella hän vaikuttaisi olevan tolokun mies ja oikia henkilö kunnan johtoon. Parkkisen ajatukset vaikuttavat varsin järkeviltä ja pystyn allekirjoittamaan itsekin moiset tuumailut. Itä-Lapin kunnanjohtajalta vaaditaankin rohkeita ajatuksia ja mielipiteitä sekä kykyä aukaista suunsa oikiassa paikassa oikiaan aikaan. Toivottavasti Parkkinen on sanansa mittainen mies ja hänen johdollaan saisimme meiningin Sallassakin kääntymään entistä parempaan suuntaan. Ja onhan aina erittäin positiivista, että kunnassa on joku, joka suorittaa siviilivihkimisiä. ;)

Ja viimeisimpänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä uutisena sarjassamme Sallaa maailmankartalle; Sami Jauhojärven letkautus siitä, miten seuraavat hiihon mm-kisat pitäisi järjestää Sallan Naruskalla. Mikä jottei, lunta siellä ainakin riittäisi. :D Sallatunturihan on jo alppilajien osaajien suosiossa, joten eiköhän met Naruskastaki taijota uusi unelmakohe hiihtäjille! 

Kyllä, ei jaksa aina olla loppuun asti ihan niin vakavana. :)

Hyvin vihainen entinen Itä-Lapin lukiolainen

Kylläpäs taas hieman keittää. Oon seuraillu vähän sivummalla tuota keskustelua toisen asteen koulutuksen säästöistä ja tiivistämisestä ja hieman epäluuloisena katsellut, kun ministeri Kiuru on toimittanut, ettei mitään leikkauslistoja ole tai toimipaikkoja lakkauteta, vaan säästöt syntyvät esimerkiksi sitä kautta, että eri toimipisteet tiivistävät yhteistyötä. 

Yhteistyön tiivistäminenkin olisi ollut jo hieman punainen vaate, mites yksi ope kulukee moneen eri kuntaan opettamaan ko välimatkat on mitä on? Tai kysytäänkö, että kuka siihen haluaa alakaa? Ajelemaan paikasta toiseen ko välimatkat on pitkät, talavisin pimiää ja tiet usein huonossa kunnossa. Voijaan siis ilimeisesti sanoa hyvästit kaikille päteville opettajille lopullisesti, niinkö kukaan hullu nyt muutenkaan oisi halunnut johonki Lapin perähikiälle tulla opettajaksi ko eläminen siellä on kaikin puolin tehty niin hankalaksi. No mutta hei, onhan meillä verkko-opetus ja videoneuvotteluluennot! Ai niin muttako pitkin Lappia nettiyhtey'et tökkii edelleen ja vehkeet on vanahoja.

Muutamalla yliopistotason videoneuvotteluluennolla istuneena voisin todeta, että se on kyllä kaukana kunnon opetustilanteesta, eikä ikinä voi korvata fyysisesti läsnä olevaa opettajaa. Puhumattakaan siitä, että videoneuvotteluluennot esimerkiksi Helsingistä Ouluun kahen eri yliopistonkin kesken tuntuvat olevan teknisesti ihan mahottomia suorituksia, varsinkin jos mukana on vielä vaikka Tampere ja Turkukin... Milloin kaatuu koneet, milloin äänet ei kuulu, tai kuuluu ääni, mutta ei näy kuva, puhe pätkii, diat ei näy, dioja ei saaha toimitettua toiseen yliopistoon, luennoitsija lähtee kuvaruudun ulukopuolelle selittämään jotain unohtaen mikin ja kameran tai piirtää taululle, opiskelijoiden mikki ei toimi, jolloin kysymyksiä luennoitsijalle ei voi esittää/kysymyksiin ei voi vastata, luennoitsija ei tajua toistaa paikan päällä kysyttyjä kysymyksiä, jotta videoporukkakin kuulisi, alakuperäinen luento ei näy kun tekniikka pettää ja katsotaan luento sitten jäläkikäteen nauhalta iliman minkäänlaista mahollisuutta osallistua ja lista sekö vain jatkuu.

Kaiken kaikkiaan lähes kaikista videoneuvottelukursseista on jäänyt käteen mielikuva pienellä ja epäselvällä ruudulla näkyvästä ihimisestä, joka jää täysin etäiseksi. Vastavuoroisesti videoporukka jää myös täysin etäiseksi luennoitsijalle, kasvottomaksi pieneltä ruudulta näkyväksi massaksi. Luentojen sisällöt jää hajanaisiksi ko aina sieltä täältä leikkaantuu pätkä oleellista sisältöä pois tekniikan tai yhteyksien pettäessä. Opiskelijan aktiivisuus jää nollaan, eikä luennoitsija voi arvostella kurssisuoritusta minkään muun ko tentin perusteella (no niinkö yliopistossa nyt muutenkaan arvosteltaisi muutoin, mutta esim. lukiossa meininki on ainaki ennen ollut vähän eri). Keskittyminen videoneuvotteluluentoon on äärimmäisen hankalaa ja jatkuvat tekniset ynnä muut edellämainitut ongelmat turhauttavat, syövät motivaatiota ja lopulta tappavat kiinnostuksen mennä etes paikalle, ko ei siellä kuitenkaan mitään opi ja diat voi ite lukia kotonakin. Ainakin ittelleni siis täysin sopimaton opiskelumuoto. Mutta nämäthän on vaan minun kokemuksia tuolta logopedian opiskeluitten puolelta, en tiijä onko jossain homma hallussa paremmin. Epäilen. Henkilökohtaisesti en myöskään tunne ketään, jonka mielestä videoneuvotteluluennot ovat hyviä tai että siellä on heleppo oppia.

Tässä suhteessa tietysti helepotuksen huokaus, ko Kiuru päätti nyt sitten tulla kaapista ulos ja myöntää, että kyllä niitä lukioita sittenki sieltä Lapista leikataan. Oli vaan vähän niinkö lipsahtanu mielestä moinen homma. Että ei kuulkaas ees tartte alakaa värkkäämään niitten hankalien videoyhteyksien sun muitten kanssa, ko lyyän reippaasti vaan koko puliju alas ja ajetaan net suurimmaksi osaksi vielä varsin epäkypsät nuoret ihimisenalut kauas kotoa ja itsenäistymään. Kyllä on kallis tikki vanahemmille ko pitää lapselle vuokrata asunto kaupungista. Tai voihan net lapsukaiset laittaa vaikka asuntolaan. Sitten sitä sydän syrjällään koitetaan kotua käsin paimentaa ko ei voi yhtään tietää, että käykö se lapsi sitä koulua siellä kuinka hyvin ja meneekö se ajoissa nukkumaan, syökö hyvin ja terveellisesti, huolehtiiko siistey'estä, minkälaisessa porukassa se oikeen pyörii ja niin edelleen. 

Toki kaikki voi mennä ihan hyvin ja täysin iliman ongelmia. 

Niin, kyllähän net amiksetki pärjää, vaikka ovat jo vuosia joutuneet lähtemään ammattikoulutuksen perässä toiselle paikkakunnalle meleko monelta kylältä. Jep, pärijää, mutta meikäläisen mututuntumalla ja tuttavapiirin kokemuksia kuunnellessa on syntyny kutina siitä, että huomattavasti suurempi osa siitä porukasta, joka lähti maalikyliin amikseen, sekoili ja pölijäili ja venytti opiskeluitaan ko yhtäkkinen vapau'enhuuma tyrmäsi. Että eka vuosi meni poikain kanssa ryypiskellessä ja touhutessa omiaan koulun jää'essä täysin toissijaiseksi. Seuraavina vuosina sitä sitten urakalla parsittiin. Tai ehkä saatiin potkut koko koulusta ja jäätiin haahuilemaan iliman minkäänlaista suuntaa elämälle.

Faktahan on se, että tuossa ikävaiheessa osa porukasta tarvii enemmän sitä peräänkattomista ja niskasta kiinni ottamista ja tietynlaista holhousta. Toiset on sitten niitä enemmän ittenäisempiä, jokka hommaa töitä ja maksaa vuokrat ite ja muutenki tarttuu elämän syrjään huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa palijon kypsemmällä tavalla kiinni. 

Itte olen Sallan lukion ylipiä abi vm. 2009. Vaikka meijän abi-hupparissa lukeeki kovin reteesti, että "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä", näin jäläkikäteen katottuna ei ollu ollenkaan hullumpi homma, että sai käyä lukion omalla kotipaikkakunnalla äitin ja isin helemoista käsin. Ei tarvinnut pahemmin vaivata päätä sillä, että mistä ruoka ilimestyy syötäväksi tai vessapaperi vessaan. Ei pijä käsittää väärin, kodin työt on meikäläiseltä hoitunu niin kauan ko muistan, mutta omat roposet eivät olleet se ratkaiseva tekijä siinä, ilimestyikö jääkaappiin jauheliha, josta tehä ruokaa, vai ei. Sen sijaan saattoi ihan rauhassa keskittyä opiskeluun ja siihen oheistoimintaan siinä ympärillä. Aina ei ollut ihan kivaa, mutta hengissä selevittiin. Ehkä osittain siksi, ettei tarvinut olla aivan vieraassa ympäristössä ko ihimissuhteet ja muut elämän "suuret" asiat heitti aikuistumisen kynnyksellä olevan ihimisen elämässä häränpyllyä. Toisen ja kolomannen opiskeluvuojen välissä saattoi alakuvuojesta syntyneenä viettää villin ja vapaan "aikuisen" kesän. Olla niin fiksu ja kypsä, vastuussa itestään. Jos vain sai auton jostain lainaksi ja oli tienannu vähän rahaa, saattoi pakata kimpsut ja kampsut, tankata auton, ostaa siideriä ja lähtiä tyttöjen kanssa ex-tempore mökkeilemään. Ja silti syksyn koittaessa sai palata turvalliseen kotisatamaan vailla huolta huomisesta. Ei tarvinu miettiä, että millä maksaa vuokran tai että käyttääkö viimiset latit ruokaan vai johonki muuhun.

Wanahojen tanssit ja meikäläisen punainen pää :D

Penkkareista, kyllä, olin hattivatti, vieressä joku hullu...

Päätöntä menoa kaheksantoistakesäsenä, lähössä lukion päättäjäisiin

Vauhissa ystäväni Booginan kaa joskus vuonna 2008

Myöskään pienen lukion opetustasosta ei hirviästi ole valittamista. Itteäni kiinnosti lähinnä äidinkielen opiskelu ja ainut tavoite koko lukio-opiskelulle oli kirjottaa laudatur äidinkielestä. Kaikki muu tuli siinä ikäänkö ohessa. Tämän tavoitteeni saavutin ja muutenki kirjotin ihan passelit paperit ja lukiotodistukseni huonoin arvosana taisi olla kasi. Mielestäni se on ehoton plussa, että suurin piirtein kaikki opettajat tuntee jokaisen opiskelijan ja on mahollisuus saaha varsin yksilöllistäkin opetusta. Valinnanvaraa kursseissakin löytyi minusta ihan kiitettävästi ja mahollisuus opiskella kursseja tarvittaessa myös itsenäisesti. Wanhojen tansseja muistelen vieläki lämmöllä ja penkkaritki oli ihan mainiot, vaikka paikallinen baari oliki siihen aikaan remontissa, eikä päästy jatkoille sinne. No, siihen aikaan sentään oli vielä paikallinen baari. 

Unohtamatta sitäkään, että myös peruskoulut ovat kohta pulassa, ko ei saaha enää sinnekään sitten päteviä opettajia, koska ei ole enää mahollisuutta opettaa sekä peruskoulun että lukion puolella.

Voisipa tuo olla, että jos oisin joutunu käymään lukioni jossaki muualla, tässä saattaisi kirjotella ihan erilaista elämäntarinaa kantava ihiminen. Tai ehkä ei ees kirjottelisi ollenkaan, ehkä en olisi puoliksikaan näin innostunut kirjottamisesta saati rohkaistunut tekemään sitä julukisesti. Entiselle äikänmaikalle terkut, jos satut tätä lukemaan, kiitos ja anteeksi ko en tähän ikään mennessä vieläkään ole oppinut niitä perkeleen pilikkusääntöjä. Jos yhtään lohuttaa, niin ei niitä tunnu osaavan kukaan meikäläisen opiskelukaverikaan. 

Tämän sekavan romaanin pointtinahan oli siis, että kyllä on taas kaivettu esiin säästämisen paikka. Voi perkele kun ketuttaa. Kyllä on aivan pyllyllään tämä suomalainen politiikka nykyään. Miksi Suomessa tehään kaikilla elämän saroilla niin lyhytnäköisiä päätöksiä? Lisäksi voitaisiin oikiasti jo lopettaa tämä turhan paskan jauhaminen ja ihimisten silimään pissaaminen. Oottelen sitä ensimmäistä rohkiaa älykköä, joka astuu esiin ja ilimottaa, että meillä ei ole enää varaa piettää syrjäseutuja asuttuna. Siihenhän tämä on koko ajan menossa ja päättäjät kyllä kaikkensa yrittää.

17 syytä muuttaa pois Oulusta

Koska on taas tuntunut koko viikonlopun ajan jostain syystä erityisen vahavasti siltä, että meikäläisen psyyke alakaa rakoilla täällä, aattelin purkaa ittiäni siitä, miksi en voisi jäähä tänne asumaan. Toiset paikat sopii paremmin toisille ko toiset ja itte olen tosiaan vuojesta 2011 asti koittanu sopeutua tänne ja todennut sen ittelleni yksinkertaisesti mahottomaksi hommaksi. Minä olen sosiaalisella tavalla antisosiaalinen ja vastapainoksi sille sosiaalisuuelle tarvin myös hyvin palijon omaa tilaa ja rauhaa. Kyllä, minä en aina välittäisi nähä toisia ihimisiä (siippaa lukuunottamatta) joka päivä, eikä minulle tuota minkäänlaisia vaikeuksia viettää pijempiäkin yksin. Sen sijaan jatkuva sosiaalisuus ja ihimispalijous on jotenki valtavan raskasta. Juttelen kyllä suurin piirtein vaikka kumisaappaalle ja tulen yleensä hyvin toimeen ihimisten kanssa, mutta sen vastapainoksi pitäisi saaha välillä myös olla ihan hilijaa ja rauhassa.

Seuraavassa listattuna hieman syitä, jokka erityisesti laittaa kaihoamaan pois täältä.

• Työpaikka: Ihan perimmäinen syy, miksi tänne jääminen ei ole kannattavaa; töiden löytäminen voisi muodostua haasteeksi, sillä puheterapeuteista on sattuneesta syystä ylitarjontaa täällä.
• Jokapäiväinen liikenne ja ruuhkat: En jaksaisi joka ikinen aamu ryysätä ennen kaheksaa tuonne moottoritielle ajamaan jonossa seittemääkymppiä ja tekemään ristinmerkkejä, ko ihimiset koittaa tunkia rampilta sekaan ja tehä saman uuestaan nelijältä iltapäivällä (oikiasti, oululainen moottoritie on oikia villi länsi, niinkö on kyllä koko liikennekulttuuri täällä muutenkin, menkää lukemaan keskustelua Kalevan nettisivuilta moottoritielle liittymisestä, jos ette usko). Viimeksi tänään muuten ihimettelin keskelle risteystä pysäyttänyttä autoa, jolla oli hätävilikut päällä, kävi ilimi, että tämä nerokas kuski ootteli kyytiläistä siinä. Toisaalta osa pysäyttää keskelle kaistaa tukkien samalla liikenteen jättääkseen jonkun kyydistä pois, täytyy sanoa, ettei järki palijon päätä pakota.
• Bussissa istuminen: Mielenterveys menisi myös, jos joka päivä täytyisi käyttää tolokuttomasti aikaa bussissa istumiseen, olen tämän syksyn aikana ajoittain käyttänyt bussissa istumiseen yli kaksi tuntia päivittäin, enkä halua kokea sitä enää ikinä, kiitos. Polokupyöräilijät eivät myöskään tajua, että bussipysäkillä seisovia ja bussiin nousevia ihimisiä pitää väistää, vaan painetaan tuhatta ja sataa ilimeisesti silimät kiinni siihen bussijonon sekaan, ko "minä olen nyt pyörälenkillä ja syke ja ennätysaika kärsii jos jou'un hidastamaan yhtään"
• Liikkuminen pyörällä ja jalan: Myös pyöräily ja kävely hajottaa säännöllisesti; aamun polokupyörälenkki lipastolle on useimmiten niinkö esterata, jossa täytyy väistellä paitsi liukkaita kohtia tiessä, joka suuntaan suikoilevia lapsia kävellen ja pyörällä iliman heijastimia ja lamppuja sekä hulluja pyöräilijöitä, jokka tykittää päälle, jos et älyä ite väistää ja kukaan ei tunne pyörän soittokellon funktiota. Toisaalta aikuisetkaan ei tunnu hallitsevan niitä ihan yksinkertaisia sääntöjä, kuten sitä, ettei suojatielle voi ajaa täysin päättömästi kattomatta mihinkään suuntaan tai väistämättä ketään. Ohitetaan kävelijöitä ja pyöräilijöitä ihan miten sattuu, molemmin puolin ja kättä hipoen. Kävelijät taas kävelee rinnatusten koko pyörätien levey'eltä ja vaihtaa niin keskittyneesti kuulumisia Pertti-Annikin vaippaihottumasta, että ketään muuta tienkäyttäjää ei pysty huomioimaan.
• Lenkkeily kaupungissa: Kaupunkilenkkeily ei ikinä ole ollut meikän pala kakkua - koko ajan pitää olla skarppina varomassa muuta liikennettä (ks. edellinen kohta), eikä voi vaan rauhassa keskittyä siihen olennaiseen eli lenkkeilyyn. Aina on niin rauhatonta ja joku kävelee eessä hieman liian hijasta vauhtia tai hiostaa perässä, autoja on ihan liikaa ja joka paikka kuhisee ihimisiä muutenkin.
• Lenkkeily kaupungissa koiran kanssa: Pitkään kuvittelin, että lenkkeilystä tulisi kivempaa koiran kanssa, mutta koiran lenkittäminen tekee kaupunkilenkkeilystä oikiastaan vielä pahempaa; toiset koirantaluttajat tulee päälle niinkö yleiset syyttäjät, samoin kävelijät ja pyöräilijät ohittaa käsivartta hipoen ja koko ajan pitää kytätä ja varoa, ettei koira vahingossa käänny jonku himopyöräilijän eteen - täällä ei anneta ihimiselle yhtään omaa tilaa. Lisäksi joillain koiranulukoiluttajilla on aivan hukassa se homma; jos se sinun tessusi on toisia koiria nähessään kauhia hihnaräyhä, niin onko nyt aivan järkevää ottaa Lassi-Liisa rattaissa ja Sirpa-Petteri kävellen vieressä mukaan sinne lenkille ja puhua vielä puhelimessa samalla ja jäähä sitten käjet pystyssä keskelle tietä, ko toinen koira tulee vastaan ja se oma tessu alakaa räyhätä ja kiskoa kohti ja jättää vastaantulijan velevollisuueksi väistää autotien puolelle. Tai jonnekin. Oonpa myös nähäny niitä, jotka aivan vasitellen tulevat kohti samaa puolta ja tuntuvat olevan jotenki ylypeitä siitä, että oma koira ärisee, tyyliin "minun Tappaja on tämmöne iso koira, se on vähän vihanen, meikäläisen egon jatke". Minun lemppari on myös se, ko se lampunharija siellä fleksin päässä alottaa sen helevetillisen kiskomisen ja rähinän niin todetaan jotain tyyliin "no tulehan nyt ärripurri sieltä" ja veetään sitä koiraa perässä. Joo, ovat yleismaailmallisia ongelmia, mutta korostuvat täällä ko porukkaa on niin palijon ja yllättäen kaikki lenkkeilyttävät koiriaan seittemältä aamulla ja nelijän jäläkeen iltapäivällä.
• Kaupassa käyminen: Sama käytös toistuu kaupassa, ryysätään kärryjen kanssa päälle ja niitä saatanan irtokarkkeja on nyt ihan just pakko saaha tällä sekunnilla ja kyllä, juuri niitä samoja mitä minä olen ottamassa, mihin tahansa siellä kaupassa menetkin, olet aina jonku eessä.
• Paikasta toiseen siirtyminen: Kaikkeen liikkumiseen täytyy varata tuhottomasti aikaa ja ikinä et löyä parkkipaikkaa mistään, koska tiiviin rakentamisen vuoksi niitä ei ole tai net kaksi, jotka on, joku on jo varannut. Ja oman taloyhtiösi pihalla olevat kaksi vieraspaikkaa joku vatipää on ottanut omaan käyttöönsä matkailuauton säilyttämistä varten. Tai peräkärryn. 
• Ihmisten määrä: Joka puolella on yksinkertaisesti liikaa ihimisiä meikäläisen makuun, kaikkialle pitää jonottaa ja ikinä ei saa olla rauhassa missään; olen tottunut siihen, että voin käyä halutessani kaupassa niin, että olen ainua asiakas, eikä lenkillä tule vastaan yhtään ketään.
• Asumisjärjestelyt: Liian tiivis pakkautuminen näkyy myös asumisjärjestelyissä, naurattaa nämät "omakotitalot" ja postimerkin kokoiset tontit, mitä omakotitaloa siinä on, jos aina joutuu piettämään sälekaihtimet alahaalla ja omalla pihalla ei ees mahu kääntymään? Jos seisot alasti omassa olohuoneessa verhot auki saunan jäläkeen, niin kohta tulee poliisit syyttämään naapurin rouvalle vilauttelusta. Yksi miespuolinen herrasmies totesi kerran, että jos takapihalle ei voi mennä saunan jäläkeen iliman, että naapurin rouvat rupiaa käymään lainaamassa sokeria jatkuvalla syötöllä, sillon asutaan liian tiiviisti. Allekirjotan.
• Tasaisuus: Koko Oulu on yhtä tasaista tiiviisti rakennettua lättyä, josta puuttuu kaikki pinnanmuodon vaihtelut, melekeen vieläkin eksyn täällä missä met asutaan, koska on ihan tasaista, taloja vieri vieressä ja kaikki näyttää ihan samalta. Kerran löysin lenkiltä takaisin kotia vaan siksi, että joku onneton oli ripustanu ainoana jouluvalot jo lokakuussa ja tunnistin sen talon sillä perusteella ja osasin paikantaa itteni takaisin kartalle.
• Liiallinen rakentaminen: Luonnolle tai puille ei ole tilaa, kaikki pitää kivetä, asfaltoida ja reunustaa, kaataa net viimisetki puut ja vetää tilalle nurmikkoa ja jotaki saatanan pensaita (ja mihinkään ei sitten tietysti saa paskattaa koiraa ja kakkaroskiksia on ihan liian vähän). Sittenkö on se yksi pieni "mettäläntti", siellä käy kolomekymmentä koiranulukoiluttajaa paskannuttamassa koiransa, josta johtuen kengänpohojat on säännöllisesti paskassa ja koko ajan pitää kytätä joka suuntaan, ko vastaan saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä naapurin Terttu, joka ei ihan hallitse omaa koiraansa.
• Luonnon saavuttamattomuus: Jos oikiasti haluaa mennä mettään, sinne pitää lähtiä autolla, ajaa ensin kilometritolokulla ja sitten huomata, että samalla neliökilometrillä on kolome muuta koiran ulukoiluttajaa, sienestäjä sekä hirvenmettästys käynnissä. Ah ihanaa rauhaa ja hilijaisuutta ja rentoutumista.
• Sääolosuhteet: 365 päivää vuojessa sää on pielessä; täällä tuulee AINA, talavella ei tule talavi ja on pimiää ko tontun tiijätte-kyllä-missä jouluaattona ja sitten jos sattuu tulemaan sitä pakkasta, se on jo -20 asteessa ihan raatelevan kylymää kiitos tuulen ja meri-iliman.
• Selkeän nelijän vuojenajan puuttuminen: Haluan asua paikassa, jossa on selekiästi nelijä eri vuojenaikaa ja jouluna lunta. Tai yleensäki, että talavi ei tarkota ikuisesti jatkuvaa syksyä eli seittemää kuukautta saatanan liukkaita pyöräteitä, vesisajetta ja pimeyttä.
• Melu: Ikinä ei ole täysin hilijaista, melusaastetta valuu aina jostaki ja se on henkisesti todella uuvuttavaa, autot rallaa ohi, hälytysajoneuvot huutaa ja moottoritie kohisee, vesisateen ropinan sijasta kuuntelee naapurin vasarointia tai sitten naapurien lasten kilijuntaa, joka heijastelee asfaltoidusta pihasta ja ympärille rakennetuista taloista voimistuen.
• Valosaaste: Myös valosaastetta tuluvii ikkunoista sisään yölläkin ja jos vaikka haluaisi joskus mennä ihan pimiään mettään tai ihailla tähtitaivasta, sekään ei onnistu ko kaikenmaailman valot loistaa yötä päivää.

Kaiken kaikkiaan täällä on vaan aina niin meluisaa, rauhatonta ja levotonta, että meikäläinen ei vaan jaksa. Tuntuu siltä, että roppa on ainaisessa hälytystilassa. Minä arvostan rauhaa, tilaa ja hilijaisuutta. Sitä, että voin olla sosiaalinen sillonko haluan, tai vaihtoehtoisesti mennä mummolaan istumaan hilijaa keittiön pöyän ääreen juomaan kahavia ja tuijotella pihamaalle laskevaa hämärää. Omaa, isoa pihaa ja luonnon läheisyyttä. Sitä, että voin halutessani mennä lenkille mettään ja olla näkemättä ainuttakaan ihimistä. Että voin päästää koiran pihalle kuselle uluko-ovesta ja huikata sen sitten takaisin sisälle.

Minä en halua päästä joka päivä shoppailemaan ja kahaville keskustaan. Pärijään iliman jatkuvaa baareissa juoksemista ja osaan käyä kaupassa 8-21 välisenä aikana. Ainut mitä jään Oulusta kaipaamaan sittenkö käännän nokan kohti pohojoista, on tänne jäävät ystävät, gluteenittomien tuotteitten valikoima kaupassa, noutosushi ja gluteeniton pitsa. Ystäviin voi onneksi pitää yhteyttä ja nähä asuinpaikkakunnasta huolimatta (niinkö muutenkaan saisin koskaan aikaiseksi kyläiltyä esimerkiksi ystäväni Olokin luona, ko se asuu toisella puolella kaupunkia), sushia ja pitsaa tehä ite ja gluteenittomia tuotteita ostaa varastoon.

Tuli nämät jutut vaan taas mieleen, ko luin tämän päivän (14.12.2014) Lapin Kansan pääkirjotusta, jossa viitattiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hiljattain julukaisemaan tutkimukseen, jonka muukaan maaseu'ulla asuvat kaupunkilaisia onnellisemmat ihimiset, vaikka kaupunkilaiset kokevatkin terveytensä paremmaksi. Ilimeisesti kaupunkilaisten terveys oli myös konkreettisesti mitattuna parempi ko maaseu'un ihimisten (esim. ylipaino). Itelläni tuli mieleen, että tuolla syrjemmässä esimerkiksi ulukonäköpaineet tai kaiken maailman terveystrendien seuraamiset ei ehkä kosketa ihimisiä samalla tavoin ko kaupungissa. Näin ollen siellä voi olla onnellisempi ja tyytyväisempi pari kiloa lihavampana. Se kaupunkilainen taas, joka on teheny myös ulukonäöstä ja tervey'estä yhen suorittamisen kohteen, saattaa olla ihannemitoissa, mutta joutuu koko ajan tekemään sen eteen asioita, joita ei ehkä oikiasti ees haluaisi tehä. Yleistys, mutta näinkin voi olla.

Toisaalta myös heikompi terveystilanne maaseu'ulla saattaa johtua huonosti saatavalla olevista palaveluista. Lapin Kansan pääkirjotuskin muistuttaa ihimisten oikeu'esta saaha palaveluita asuinpaikasta riippumatta. Ja yleensäkin ihimisten oikeu'esta asua siellä, missä haluaa. Oli se sitten syrjässä tai kaupungin ytimessä. 

Minulle kaupunki, etes sen laitamat tai länsirannikko yleensäkään ei ole oikia paikka. Sen vuoksi koen itteni täällä ajoittain hyvin onnettomaksi. Mutta net samat syyt, joita olen tuolla ylempänä luetellut, voi kiristellä myös kaupunkilaisen hermoja, vaikka ei ehkä samassa mittakaavassa. Se, että on tottunu tähän massojen mukana ryömimiseen ja ahtauteen ja asenteeseen, jossa välitetään ja huomioidaan vaan ittensä, oltiin sitten kaupassa tai liikenteessä, ei tarkota sitä, etteikö samat asiat voisi heijastella silti heijänkin vointiinsa.

Tai en tiijä, ehkä minä olen vaan tottunut niin hyvään.

Itä-Lappi ja sen ongelmat nuoren ihimisen näkövinkkelistä

Juuri kun kaikki ovat ehtineet alakaa kuvitella, että meikäläisen silimissä pohojoinen ja etenkin itäkaira siintää unelmien utopiana ja lintukotona, on hyvä tiputtaa teijät alas sieltä kuvitelmistanne. Usein on heleppo nähä, että kaikki paha ja paska on seurausta nykyajan poliittisista linijauksista, mutta ei se nyt ihan niinkään mustavalakosesti aina mene. Kyllä met osataan kussa niitä asioita ihan itekin.

Minä arvotan kotiseutuni hirviän korkialle elinympäristön vuoksi. Meijän kunta tarjoaa loputtomiin mettää ja erämaata, josta nauttia. On mettästys- ja kalastusmahollisuus, mettiköitä, joissa kulukia ja soita, joita pitkin rämpiä hillojen ja karpaloitten (tai paremman kunnon) perässä. Tuntureita, joitten huipulle kiivetä. Maisemaa, jota ikuistaa kameralla. Asumisen välijyyttä, tilaa toteuttaa ittiään. Rauhaa ja hilijaisuutta. Näissä piilevät pitkälti net syyt, joitten vuoksi haluan palata takaisin. Siellä on asioita, joita minä arvostan, kaupungissa ei niinkään. Aijemmin olen tästä jo kirjotellutkin.

Paluumuuttoa Itä-Lappiin ei kuitenkaan ole tehty kovin helepoksi. Yksinkertaisesti jo sen vuoksi, että työpaikkoja ei ole, ihimisiä on koko ajan vähemmän ja palavelut uhkaavat luisua käsistä. Koko ajan on se peleko persiissä, että tässä saattaa käy'ä huonosti ja liu'utaan entistä pahempaan paikkaan. Moni sortuukin siihen ihastuttavaan pessimismiin, että mitä se mikään hyövyttää. 

Väärin, ei näin.

Asiat eivät muutu, jos niitten eteen ei olla valamiita tekemään töitä, tai jos kukaan ei ees yritä. Myöskään se ei auta, että jos joku yrittää, niin sitä ei sitten perkele vie millään kyllä voija tukia. Itälappilaiselta ihimiseltä tuntuisikin puuttuvan se yhteen hiileen puhaltamisen meininki. Jos joku hullu erehtyy esimerkiksi perustamaan kotipaikkakunnalleen yrityksen, on konkurssi eessä vuojen päästä, sillä paikkakuntalainen perkele käy ennemmin vaikka naapurikylästä hakemassa saman asian, ko se oli siellä kaks euroa halavempi. Tai vaikka ei ois ollu ees halavempi. Siitä naapurin liikkeestä ei vaan voi käy'ä mitään, ko sehän saattaa vaikka saakeli soikoon rikastua minun rahoillani. 

Kyräily ja kateellisuus, sillä ko ei vaan päästä kovin pitkälle.

Toki tässä ollaan vaikeitten asioitten äärellä, sillä jos jokin maksaa ihan älyttömän palijon enemmän kotikylässä, on ymmärrettävää, että ihan oman budjetin vuoksi sen haluaa ostaa jostaki muualta halavemmalla. Ja sitten ko vaan harvat hakee tavaran kotikylän yrittäjältä, on pakko nostaa hintoja, että pärijää. Seuraa noidankehä. Jos hinta sen sijaan on vaan hieman kalliimpi, ite voin mieluusti maksaa sen, koska tuen samalla oman alueeni ihimistä ja mielestäni usiamman pitäisi olla valamis samaan. Puhumattakaan siitä, mikäli kyseessä on vielä jokin oman alueen yrityksen laadukas tuote. Laadusta ja hyvästä palavelusta maksaa mielellään. Selekiää ylihintaisuutta, ahaneutta tai ylimielisyyttä ei taas kato kukaan hyvällä. Suuruu'enhullu ei pijä olla, eikä tavotella kuuta taivaalta. Peiliin kannattee kattoa niin yrittäjän ko asiakkaanki. Mitä minä voisin tehä toisin, oman kotiseutuni ja asuinpaikkani hyväksi? Mikä on tärkeintä, raha, vai sittenkin jokin muu?

Met ei kukaan kuitenkaan pärijätä yksin. Yrittäjä ei pärijää iliman asiakkaita, eikä asiakas pärijää iliman palaveluita. Harva yksilö pärijää läpi elämänsä pyytämättä koskaan apua toiselta, eikä kukaan pysty yksin tekemään ihimeitä tai saamaan aikaan suuria muutoksia. Jos met ei olla valamiita yhessä hartiavoimin paiskomaan hommia, niin ehkä met sitten ansaitaankin hilijalleen kadota maailmankartalta? Ajattelemalla, että toisen saavuttama hyvä on iteltä pois, ei kyllä kovin pitkälle pötkitä. Kateellisuu'en ja sisäänpäin kääntyneen meiningin sijasta meijän pitäisikin kaikkien pyrkiä ajamaan yhteistä hyvää ja negatiivisen asenteen sijaan yrittää suhtautua asioihin positiivisesti. On niin kovin kuluttavaa olla katkera ja toivoa toiselle pahaa, eikä se pitemmän päälle hyövytä ittiä mitenkään, toisin ko yhessä toimiminen.

Kunnallisella tasolla ollaan myös vaikeitten asioitten äärellä. Ikärakenne on täysin vinksahtanut ja suurin osa porukasta alakaa olla ikääntynyttä. Rahaa täytyy käyttää jatkuvasti enemmän ja enemmän ikääntyneitten palaveluihin, mutta siinä rytäkässä ei pijä unohtaa, ettei tilannetta pitkällä juoksulla saaha korjautumaan, jos kuntaan ei saaha uutta, nuorta ja työikäistä väestöä, jokka mahollisesti myös synnyttävät kuntaan uusia asukkaita. Tälle väestölle on tarjottava erilaisia palaveluita, ko sille ikääntyneelle ja niiden olisi oltava toimivalla mallilla.

Eihän kukaan halua, eikä edes pysty palaamaan takaisin kuntaan, jolla ei ole tarjota mitään. Tärkeinpänä asiana tietystikin työpaikka. Mikäli jokin työpaikka voitaisiin saaha järjestymään ja siihen olisi tulossa halukas ihiminen, joka toisi mukanaan ehkä jopa perheen, pitäisi sellaiseen ehdottomasti tarttua. Laskea, mikä on järkevää pitkällä aikavälillä. Työvoiman ja uusien asukkaitten houkuttelemiseksi kannattaisi ehottomasti esimerkiksi tarjota palakallista harjoittelumahollisuutta eri aloilla. Näin kuntaan saahaan yleensäkin tulemaan joku, joka voijaan onnistua sitouttamaan myös pysyväksi asukkaaksi. Pahinta, mitä voijaan tehä, on torpata nuori ja omasta vapaasta tahostaan paluumuutosta haaveileva ihiminen. Tällaiset ihimiset pitäisi nähä arvokkaana voimavarana, eikä suhtautua heihin sillä asenteella, että voit sinä tänne tulla, mutta älä luule meiltä mitään saavasi. Jos ihimiset mielletään rasitteeksi, joista aiheutuu vaan kuluja, mennään mettään ja pahasti. 

Iliman asukkaita ei ole kuntaa.

Lyhytnäköisyys tuntuu vaivaavan myös tehtäessä päätöksiä erilaisista investoinneista. Jos jokin tulee siinä hetkessä halavemmaksi, ei se tarkoita sitä, että se olisi pitemmällä aikavälillä sitä. Lisäksi on aina aivan valtavasti puolia, jotka vaikuttavat kyseisen asian hintaan. Päätös siitä, että vähennetään vaikkapa koulunkäyntiavustajien määrää luokassa lain sallimissa rajoissa minimiin, vaikka usiammalle olisi tarvetta, tarjoaa siinä hetkessä säästöjä, mutta näyttäytyy tulevaisuu'essa ihan eri tavoin. Ehkä siinä luokassa juuri se oppimisvaikeuksista kärsinyt lapsi ei saakaan riittävästi tarvitsemaansa tukea ja ongelmat kasaantuvat ja kertaantuvat ajan myötä. Lopulta niihin joudutaan puuttumaan palijon kalliimmalla rahalla, maksaen moninkertaisesti enemmän. Mitä pitempään ongelmat kasaantuvat, sitä vaikiampi niihin on puuttua. Jos lapsi olisi saanut riittävän tuen, oltaisiin näiltä kaikilta ongelmilta ehkä voitu välttyä.

Ennaltaehkäisy tulee useimmiten huomattavan palijon halavemmaksi, ko ongelmien korjaaminen jäläkikäteen. Tätä ei valitettavasti yleensä haluta nähä. Ilimeisesti se moninkertainen raha on palijon helepompi maksaa sitten joskus myöhemmin, kuin se summa siinä hetkessä.

Menee nyt enemmän yleismaailmallisten ongelmien puolelle, mutta olen peräänkuuluttanut aijemminkin, ja peräänkuulutan edelleen, että onko raha tosiaan ainut, joka nykymaailmassa merkitsee jotain? Jos näin on, niin onko se teijän mielestänne ihan tervettä? Miksi kaiken pitää olla niin kustannustehokasta, voitot pitää saaha maksimiin ja aina pitää tienata enemmän ja enemmän ja tehä kaikki mahollisimman halavalla? Eikö se, että pärjää ja tulee toimeen omillaan, riittäisi? Entäpä se, että asiat hoijettaisiin hyvin ja laadukkaasti? Ei kait met voija loputtomiin aina vaan säästää ja säästäkään?

Ehkä lopulta sitten vaan rikkaimmilla on oikeus olla ja elää. Se, kenen pankkitilillä on eniten rahaa, on paras ihiminen, jolla on eri oikeu'et ko meillä muilla.

Mutta palatakseni tiivistäen takaisin alakuperäiseen aiheeseen, mielestäni itälappilaisilla ihimisillä on asenneongelma, joka pitäisi saaha korjattua. Onko se mahollista, onkin sitten ihan toinen tarina. Mielestäni on, mutta se vaatii ihimisiltä palijon, eikä kaikilla ehkä ole halua nähä omaa nokkaa kauemmas. Sen lisäksi kunnallisella tasolla pitäisi tehä päätöksiä katsoen pitkälle aikavälille ja keskittyä myös siihen, miten nuorta, työikäistä väestöä saataisiin muuttamaan kuntaan. Investoinnit uusien työpaikkojen saamiseksi ovat enemmän ko tärkeitä, mutta näitäkin päätöksiä tehtäessä tulee muistaa piettää myös järki päässä.

Eihän nämät mitään maagisia ja maatakaatavia juttuja ole, mutta halusimpahan net kuitenki ääneen todeta. Minun paasaukseni ei ratkaise yhtään mitään, mutta jos se etes yhen ihimisen saa ajattelemaan asioita, niin ollaan jo voiton puolella. Meijän elämää itäkairassa vaikeutetaan jo ihan tarpeeksi valtion ja poliittisten paskapäätösten nojalla sekä keskittämispolitiikkaa harjoittaen, niin ei viitsitä lisätä ite enää yhtään sitä kurjuutta ja katkeruutta. 

Meilläkin on harjoitettu kunnan sisällä syrjivää keskittämispolitiikkaa lakkauttamalla joka ainua kyläkoulu. Tulee vaan mieleen, että jos met ei ees oman kunnan sisällä tajuta eikä haluta tarjota palaveluita tasapuolisesti koko kunnan asukkaille, vaan pakotetaan lapset kulukemaan pitempiä matkoja "säästöihin" ja "parempaan opetukseen" vedoten, niin miksi net valtion tasollakaan haluaisi ymmärtää tämmösiä asioita? Uskon, että keinot järjestää opetusta myös muualla ko kirkonkylällä oisi olleet olemassa, niinkö oisi olemassa keinot valtiollisella tasolla pitää Itä-Lappi tulevaisuu'essaki elinvoimaisena ja asuttuna. 

Aina vaan niitä keinoja ei erinäisiin (teko)syihin vejoten haluta käyttää. Ja ehkä sille rahanpaskalle, johon kaikki tässä elämässä tuntuu kuluminoituvan, tosiaan sitten on jotain parempia käyttökohteita. 

Olen hieman provosoiva tänään. 

Kaasu pohojaan ja mopolla rotkoon

Huhhuh, ohan se ollut viikko. Jopa pahempi mitä kuvittelin. Eikä kauhiasti lohuta, että ens viikko on vielä monin kerroin pahempi. Varsinkaan ko ei tullut Eurojackpotista sitä 60 miljoonaakaan. Onneksi tiijän, että tämä kyllä tästä syksyn myötä tasottuu, nyt on vaan muutamisen viikkoa hieman tiukempaa. Vähän harmi sinänsä, koska nyt on kuitenki ehkä se meikäläisen lempparivuojenaika, jolloin tekisi mieli olla ulukona varhain aamulla ja toisaalta vielä myöhään illalla, sekä siinä välissä. Eikä ees todellakaan, siis ei yhtään, harmita se, että pohojoisessa eletään aivan käsittämätöntä sienivuotta. "Keräsin semmosia Lapin Kansan kokosia ja kilon painavia herkkutatteja!" No ai jaa äiskä. Mitäs minä, no, istun bussissa enemmän ko laki sallii ja oon koko ajan hirviän väsynyt ja teen määrääni enemmän asioita. 

Noh, tämmöstä tämä nyt vaan on. 

Istuin tänään muuten kattomassa Aamuteeveetä, jossa puhuttiin matkasynnytyksien lisääntymisestä synnytyssairaaloitten lakkauttamisen vuoksi ja ihan pakko asiasta vähän avautua, vaikka meillehän se ei enää oo mitään uutta, että matkat synnyttämään on pitkiä. Siis minä en vaan tajua tätä juttua, voisiko joku vääntää rautalangasta ko en ymmärrä. Se, että matka synnyttämään on pitkä, lisää huomattavasti sitä riskiä, että lapsi syntyy jo matkalla. Matkalla autoon synnyttäminen, oli se sitten oma tai ambulanssi, on huomattavan palijon riskaabelimpiä ko sairaalassa synnyttäminen, kuten varmaan kaikki tajuaa. No, silti niitä synnytyssairaaloita lyyään alas ja perustellaan tätä synnyttäjien turvallisuu'en lisäämisellä, ko pienemmissä sairaaloissa ei ole kokoaikaisesti paikalla lääkäreitä ynnä muita ammattilaisia, joita tarvitaan hätäsektion sattuessa, vaan heidät hälytetään paikalle kotoa. Hätäsektio pitäisi päästä aloittamaan 15 minuutin sisään kun sen tarve todetaan ja tämä ei toteu'u, jos lääkäri ynnä muu tarvittava henkilöstö hälyytetään paikalle kotoa. On siis parempi siirtää kaikki synnyttäjät synnyttämään sinne isoon sairaalaan, jossa henkilöstöä on aina paikalla. 

No mutta entä jos sen sadan tai jopa kahdensadan kilometrin päästä tulevan äidin pitäisi saaha se hätäsektio jo silloin, kun hän on vielä kotona? Mitä se silloin lämmittää, että sairaalassa hätäsektio voijaan aloittaa 15 minuutissa, muttako äiti on siellä kotona? Varaudutaanko siis ennakolta ja otetaan naiset jo hyvissä ajoin sairaalaan osastolle oottamaan synnytystä, etenkin jos on syytä epäillä, että jotain ongelmia tulee? Muttako hätäsektiota tarvitaan yllättävissä tilanteissa, se on nimenomaan _hätäsektio_, eikä sen tarvetta voija ennalta ennustaa, koska silloinhan se olisi ennalta suunniteltu sektio. Vähän näin niin kuin kärjistäen. Entäpä jos lähetään tavanomaisesti matkaan synnyttävän äidin kanssa ja matkalla huomataankin, että tarvitaan se hätäsektio? Jos äidit taas tuodaan hyvissä ajoin synnärille oottamaan synnytystä, ettei lapsi syntyisi kesken matkan tai jos jotakin menee pieleen, tämä taas lähinnä mielestäni lisää kustannuksia. Vaikka kai sen on joku jotenkin laskenut, että halavemmaksi tullee, ko vähennetään ja keskitetään ja kuskataan kaikki samaan paikkaan synnyttämään.

En vaan ymmärrä, miten se, että synnyttäjä joutuu lähtemään usiamman sadan kilsan päähän synnyttämään, voi olla parempi vaihtoehto, ko se, että hän pääsee synnyttämään huomattavasti lähemmäs? Että varautuminen hätäsektioon on parempi, vaikka net on pienemmissäkin sairaaloissa onnistuneet, mutta äidillä on riskinä ihan tavallisessa synnytyksessä, ettei päästä ees sairaalaan asti synnyttämään? Jo nykyisellä synnytyssairaalaverkostolla moni joutuu lähtemään meleko kauas, tulevaisuu'essa entistä usiampi. 

Ja nyt joku irvileuka heittää, että oma vika kun pitää asua niin kaukana palaveluista. Että meijän pitäisi ite maksaa palavelumme, ko kerta halutaan väkisin olla täällä. Vuosisajan uutinen, veroja se maksetaan metki. Silti tuntuu, että niitä verorahoja riittää vaan etelään. En silti voi kieltäytyä maksamasta veroja, vaikka palaveluita minulla ei ilimeisesti ole oikeus saaha? Samalla logiikalla sitten myöskään sinkkujen ei tarvitse veroin maksaa palaveluista, jokka on suunnattu perheellisille (mitäs ovat parisuhteen ja lapsia hankkineet), nuorten ei tarvitse maksaa vanahusten palaveluista (mitäs ovat vielä hengissä nuin vanahana ja sairastavat) ja niin ees päin. Pitäisikö meijän laittaa Suomi katki tuosta Lapin rajalta ja perustaa oma valtio? Välillä oikiasti tuntuu siltä, sillä päätäntävalta on kasaantunut Suomi-neidon alapäähän, eikä siellä tajuta hönkäsen pöläystäkään siitä, mitä elämä kehä III ulukopuolella on. Eikä tämä synnäriasia suinkaan koske pelekästään lappilaisia, vaan hyvin laajasti kaikkia suomalaisia. Jokka ei satu asumaan siellä kehä III sisäpuolella. Eikä sinnekään muuten aivan loputtomiin sitä porukkaa mahu, jos meijät kaikki ruvetaan survomaan niihin samoihin kasvukompleikseihin, jossain vaiheessa huomataan, että väistämättä joku raukka joutuu jäämään rajan ulukopuolelle. Ja palavelut tietenki on keskitetty sen yhen kompleksin keskelle, jonne reunamilta on matkaa jo melekosesti. Olen vahavasti sitä mieltä, että sitä, mitä seuraa liian suuren määrän ihimisiä tukkimisesta samalle maatilikulle, ei ole tutkittu tai mietitty läheskään riittävästi. 

Mutta maksellaan ja korjaillaan niitä vahinkoja sitten joskus jäläkikäteen, eihän se nykyajan poliitikkoja enää sitten koske, ko net on siinä vaiheessa kasvaneet ruohoa jo jonkin aikaa. Ittekäs "ei-koske-minua-miksi-välittäisin" -ajatteluhan se jyllää. Parempi kyhätä kerralla ja nopiasti sen suurempia miettimättä paska kokoon ja korjailla sitä sitten jäläkikäteen, ko istua oikiasti alas ja miettiä järjellä. Että millä on oikiasti merkitystä myös pitkällä välillä ja onko raha oikiasti se kaikista suurin arvo, joka tätä maailmaa pyörittää.

Katos, lähti taas mopo lapasista ja lapasetki käjestä.

Pitäisi ehkä lopettaa lehen lukeminen ja uutisten kattominen, ko tuun niin pahalle tuulelle ja alan paasata. Paasaussuoni suorastaan kukkii. Pitäisi varmaan vähän käyä tuulettamassa aivoja siellä napapiirin paremmalla puolen välillä. Että terkkuja vaan siipalle! No, toivottavasti ilimastonmuutos ei tuhoa meijän nelijää kaunista vuojenaikaa ja jatkossakin pääsen nauttimaan ihanasta syksystä, vähän paremmilta pelipaikoilta käsin.

Katsaus menneeseen viikkoon ja ajatuksia herättäviä uutisia

Ihan ensiksi on pakko vähän naureskella sille, ko oululaiset itkee katuvalojen sammuttamisen takia. Kalevan nettisivuilla nimittäin leimahti kauhia keskustelu lehen uutisoidessa, että Oulussa lakataan polttamasta katuvaloja arkiöisin keskustan ulukopuolisilla alueilla klo 23 jäläkeen. No joo, tulee vähän turvaton olo ja ketuttaa jos pyörässä on huono lamppu, mutta ite en vaan osaa tajuta, mitä ihimeellistä siinä on, ko meillä kait kotosalla katuvalot on sammunu yhentoista jäläkeen arjet ja viikonloput kirkonkylän ulukopuolella ijät ajat ja nykyään vissiin kirkonkylälläki. Saapahan nukkua ehkä paremmin, saattaa kaikelta valosaasteelta nähä vaikka vilauksen tähtitaivasta ja ehkä jopa revontulia ja sitä paitsi meijän taloyhtiössä palaa ainaki riemuvalaistus joka ilta ja yö. Näkee kyllä, vaikka ei ees haluais. Oven pielestä sammui lamppu joskus sillon ko muutettiin, enkä oo tästä asiasta reklamoinu, koska se tillottaa ärsyttävästi suoraan ikkunasta sisään.

Kaikkia sitä.

Valitettavasti tämä Bloggerin tekstinkäsittely ei (taaskaan) toimi normaalisti, joten jou'utte toistaiseksi tyytymään tällaiseen pelekkään raatailutekstiin iliman kuvia. Niin kauan ko tämä vittuilee mulle, kuvien liittäminen ei onnistu ja kaikki muut tekstit on jäässä. Pysytään siis ehkä yleismaailmallisessa pölinässä.

Oon viime aikoina lukenu hirviän palijon hyviä juttuja ja mielipijekirjotuksia Lapin Kansasta (digiajan ihimisenä luen Lapparini tietokoneelta/kännykästä/tabletilta ja olen kyllä lehen suurkuluttaja, varsinki ko tämä nettitilaus mahollistaa pääsyn käsiksi uutisiin heti aamukahavikupposen äärellä myös täällä puolella Suomia, vaikka mikään ei kyllä voitakaan paperisen lehen selailua). Aikuisten oikiasti, tunnen jonkinlaista ihimisarvon alennusta, jos en pääse lukemaan päivittäin sanomalehtiä. Ja omaa paikallista tietenkin, Kaleva ei kiinnosta läheskään niin palijon. Mutta palatakseni asiaan, tämmösenä hitaana lappilaisena ei vaan ehi mitenkään ite tarttua kaikkeen mielenkiintoiseen, jota haluaisi kommentoija. Vaikka mieli tekisi. Opiskelut myös edelleen (näköjään) haukkoopi leijonanosan meikäläisen arkiajasta, eikä väsyneenä kannate alakaa räpöstämään mitään. Tule ko paha mieli, itku ja hampaitten kiristys. Ja nyt ko sitten mietin niitä aiheita, niin en kumma kyllä muista ainuttakaan. Onneksi netissä on myös kätevä palata arkiston avulla taaksepäin selailemaan viikon lehtiä ja niitten juttuja.

Mutta ehkä ensimmäinen mieltäni painanu asia on se, että Mettähallitus on tosiaan myyny ja myy isoja siivuja maistaan ja nimenomaan pohojoisesta. Kiva, että sitä eteläsuomalaisten liikenneinfrastruktuuria (oho, nyt tuli niin hieno sana, että piti melekeen miettiä miten se kirjotetaan) rahotetaan kaventamalla meijän pohojoissuomalaisten jokamiehenoikeuksia. Vähän näin niinkö karkeasti ilimaistuna ja kärjistäen. Paikkakuntalaisilla on esimerkiksi oikeus mettästämiseen valtion mailla. En voi olla miettimättä, että tämä ja valtion mettämaiden virkityskäyttö kärsii, tai vaikkapa matkailuyrittäminen, jos kovin suuria maa-alueita aletaan myyvä yksityisille. Hyvä kysymys kuuluu myös, että kelle myydään, sillä on selevä, että kovin laajoja alueita ei ole tavallisen suomalaisen pulliaisen mahollista ostaa. Ja ohan se nyt ihan päivänselevä juttu, että jos käypää mettää myyään pois, ei siitä saaha tulevaisuu'essa enää tuloja. "Maita myymällä pitemmällä ajanjaksolla tulee narun pää vetävään käteen, vaikka Metsähallitus onkin suuri maanomistaja", toteaa myös Metsäalan asiantuntijat ry:n järjestöpäällikkö Ilpo Puputti LK:n jutussa 5.9.2014. Onneksi samaisessa eilisen lehessä myös Metsähallituksen uusi pääjohtaja Esa Härmälä näyttäisi olevan sitä mieltä, ettei oo mitään mieltä myyä tolokuttomasti tuottavaa omaisuutta pitemmässä juoksussa. Mutta kyllä pientä lappilaista silti hieman huolestuttaa. Mettä on paitsi nautintopaikkana, myös tulonlähteenä lähellä meikäläisen sydäntä. Jokaisen vakavasti otettavan aikuisen ihimisen pitää mielestäni tilata ja lukia sanomalehteä (Lapin Kansaa), mutta myös omistaa mettää. Ensimmäinen täyttyy jo, jäläkimmäiseen aijon pyrkiä.

Palijon tuolla lehessä näkyy myös Sokli ja turhautuminen. Yhteen hiileen puhaltaminen, se, että Sokli ei ole pelekästän Itä-Lapin asia, vaan koko Lapin. Peleko siitä, ettei sitä kaivosta saaha ikinä avattua. Ihimetellään sitä, miten Suomessa voijaan olla niin takapajuisia, ettei nähä pohojoisten alueitten mahollisuuksia, eikä panosteta niihin, kuten esimerkiksi Ruotsissa tehään. Kriisiytyvien Lapin kuntien pitäisi löytää omat vahavuutensa ja keskittyä niihin, jotta suosta nouseminen olisi mahollista, mutta entä jos se vahavuus on tii'ossa, mutta itestä riippumattomista syistä sitä ei saaha käyttöön? Minä olen sitä mieltä, että ei met kaikki yksinkertaisesti eletä siitä matkailusta ja poronhoijosta, vaikka kuinka yrittäis, vaan tarvitaan jotain muutakin. Ehkä ongelma on siinä, että päättäjien tasolla Lappia ei ees haluta nähä tavallisten ihimisten pysyvänä asuinseutuna, vaan meijät halutaan sinne yhteen läjään niihin suuriin asutuskeskuksiin. Voijaan sitten paremmin valavoa ja piettää kurissa, huolehtia että käyään siinä samassa marketissa ostoksilla ja mennään heleposti ohojailtavana, päättömänä laumana etiäpäin sen mukaan, mitä ylempi taho käskee. Lappi voijaanki sitten jättää rikkaitten temmelluskentäksi, jossa saavat käyä nauttimassa elämyksistä ja siellä asuu vain se porukka, joka huolehtii tämän matkailevan eliitin tarpeista. Pysyypähän ihimiset pois kaikkien suojeltavien elukoittenkin tieltä (ei pijä ymmärtää väärin, minusta niillä elukoillakin on oikeus elää, mutta myös meillä ihimisillä, en hyväksy sitä, että petoja tapetaan täysin silimittömästi, mutta en myöskään sitä, että pedot tulee ihimisten takapihalle, vaan uskon, että tasapaino tähänkin on olemassa). Jää sitten esimerkiksi se karhujen mettästys rikkaitten turistien huviksi vaan. Ja vihiriä ituhippi siellä kehäkolomosen sisällä kerrostalokämpässään saa nukkua yönsä levollisesti ko ihiminen ei pääse myllertämään siellä, missä se on ollu ja asunu sekä ittensä elättäny ammoisista ajoista. Kukaan ei saastuta, ei tuhoa luontoa, saa susihukkakin juosta rauhassa aapoja pitkin ja uluvoa kuuta. Ja ituhippikin voi sitten kivasti matkustaa sinne haaskalle koppiin kattomaan sitä, kuinka se hukka siellä oikein luonnonmukaisesti, turvassa ihimiseltä elelee.

Joo, eksyin vähän aiheesta. Mutta pointti oli siinä, että Suomessa ei todellakaan harjoiteta aluepolitiikkaa, vaan keskittämispolitiikkaa, kuten Asko Severinkangas osuvasti tämän päivän Lapin Kansan (6/9 2014) mielipijeosastolla totesi. Hän nosti esiin samoja pointteja, joita oon iteki mielessäni hautonu. Ihimistä sen kummemmin tuntematta, peukut ainaki tälle tekstille. Voi ko meillä Lapin ihimisillä olisi valta päättää itte omista asioistamme. Met oomma kyllä sen verran viksuja ja asiaan perehtyneitä, että osaisimma kyllä ihan ite.

Mutta ei pahoja asioita iliman, ettei jotain hyvääkin. Venäjä kuulemma suunnittelee sotilastukikohan avaamista Alakurttiin (linkkiä mihinkään juttuun en nyt saa ko tämä masiina edelleen tökkii, pahoittelut siitä), alle sata kilsaa Suomen rajasta ja Sallan rajanylityspaikasta. En tiiä pitäisikö, mutta minä en nyt vaan osaa nähä tätä minään aiheena paniikkiin ja pakokauhuun, vaan pikemminkin mahollisuutena ja rajanylityspaikan vilikastumisena, sekä venäläisten Suomen puolelle tuovan rahamäärän kasvuna. Tästähän on huhuttu jo aijemmin, joten asia tuskin liittynee Ukrainan kriisiin mitenkään. Ite kriisiin en lähe puuttumaan mitenkään, mutta kyllähän se kaikin puolin ikävä tilanne on, kuten kaikki konfliktit ympäri maailman. Tähän toivoisin mahollisimman pikaista ratkaisua jo siitä itsekkäästä syystä, että venäläisten matkailu on yksi keskeisimmistä matkailun voimavaroista tuolla meilläpäin ja tällaisella kriisillä on vaikutuksia jo näin pienellä tasolla, puhumattakaan kaikesta suuresta pahasta, mitä konflikti aiheuttaa, ja on jo aiheuttanut. Mutta kuten sanottua, Alakurtti tuskin liittynee kriisiasiaan mitenkään ja minun puolestani lisääntyvä ostosmatkailu meillepäin on erittäin tervetullutta.

Huh, en viitti enää tämän enempää tähän tekstiin ympätä, kukaan ei kuitenkaan jaksanu lukia loppuun asti, mutta kiitos siitä jos ees yritittä. Jos saan tämän Bloggerin (%&#"&%¤$£@!) toimimaan tänään normaalisti, luvassa myös jotain kevyempää juttua. Tämän ehon täyttyessä yritän myös värkätä jotain valamiiksi ensi viikkoa ajatellen.

Vittua kaikille ja rautatie Kuusamoon

Ei ihan. Meillä olisi toiveissa ihan vaan rautatie sinne Sokliin. Ja tietysti kaivos myös. Tämän uutisen valossa se ei nyt ainakaan vielä saanut siunausta, mutta ei hätiä. Haluan uskoa edelleen vakaasti, että kyllä se raha jostain sinne löytyy, budjetti nyt oli aika epätodennäköinen vaihtoehto muutenkin. Siellä ko massit on jo päätetty pistää siihen, että heltsinkiläiset pääsee jonku viis minuuttia nopiammin töihin. En ole ollenkaan sarkastinen, enkä yhtään katkera. 

No mutta, neuvotteluja on käyty ja vieläpä siitä ratavaihtoehosta, joten ei auta ko olla toiveikas asian suhteen. Jos tämä nyt jollain värkkäämisellä kustaan, niin se on sitten jo meleko naurettavaa toimintaa. Kyse ei mielestäni ole enää pelekästään Itä-Lapista, vaan kokonaisuu'essaan pohojoisen ja syrjäisten seutujen asutettuna pitämisestä. Hallitus ja päättäjät linjaavat näillä päätöksillään hyvin pitkälti sen, että ollaanko koko Suomen asutettuna pitämiseen valamiita panostamaan ja toisaalta, halutaanko sitä.

On helevetin heleppo huuella jostain ison ihimiskeskittymän keskeltä, että ei syrjäseutuihin kannata panostaa ja kaikki vaan tänne samaan läjään asumaan. Muttako ihimisiä metki ollaan ja samalla lailla meilläkin on oikeus kotiseutuun. Mitä tasa-arvoa se sellainen on, että ihimiset pakotetaan lähtemään vastoin tahtoaan jonnekin muualle, pois sieltä, missä haluaisi olla ja elää? 

Kysynpähän vaan.