sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Sunnuntaikuulumisia

Oho ja anteeksi! Tämä kesä (tai pitäisikö sanoa, että "kesä" ko on niin kovin koleat kelit taas) on siitä pahaa aikaa, että heleposti unohtuu touhuamaan kaikenlaista ja yhtäkkiä havahtuu, ettei ole tullut päiviteltyä blogia taas hetkeen. 

Aika vaan vierähtää niin äkkiä ko käytiin hieman lomailemassa naapurikunnan puolella ja sitten oltiin parina päivänä maalaustalakoissa minun vanhemmillani ja perjantaina käytiin sitten kylällä olemassa ihan äinpäin kun Sallan keskustan valtasi äinpäin-päivä ja kaupat olivat auki keskiyöhön asti ja ulos oli järjestetty kaikenlaista tapahtumaa Kertun nakkikopista kalijatelttaan ja elävään musiikkiin. Pitihän se nyt lähtiä ko kerran vuojessa Sallan keskustassakin on jotain elämää (no okei, Sallapäivät on tulossa kans) ja täytyy sanoa että oli kyllä varsin mukava tapahtuma, ensi vuonna ehottomasti uu'estaan! Vaikka täytyykin sanoa, että oltiin sitten ihan kunnolla äinpäin ja valavottiin aamuun asti. Lauantaipäivä menikin vähän omasta eestään ko väsytti niin kovasti, että suurin suoritus johon taivuttiin oli pitsan tekeminen ruuaksi ja öllöttely. Ei siinä, perjantaina oli varsin kaunis päivä (ja yö), mutta lauantaina ilima oli koko päivän sen oloinen, että ihan kohta alakaa sataa, vaikkei sitä vettä sitten kuitenkaan tullut koko päivä. Eli aivan hyvä päivä öllöttää sisällä tekemättä sen kummempia. 

Tänään olenkin nautiskellut sunnuntaista (tunnustan, että oli ihan pakko tarkistaa kalenterista onko tänään sunnuntai :D) vähän samalla öllöttelylinjalla tuvan nurkassa syömällä pitsaa ja keittämällä usiammat sumpitkin jo tälle päivälle ja lukemalla Lapin Kansaa pitkällä kaavalla. Eilisiltaisesta väsymyksestä huolimatta oli pakko lukia sängyssä kirjaa niin pitkään, että silimät ei enää pysyneet auki (kesäloman parhaita puolia!) ja havahtua sitten aamulla yheksän jäläkeen siihen, että on nukkunut kuin tukki. Kaikista parasta tässä oli ehkä se, että menin nukkumaan tukka auki, mutta heräsin aamulla tukka nutturalla. :D Muistan kyllä nähäneeni unta, että laitoin hiukset kiinni, mutta sitä en muista, että olen tehenyt niin näemmä ihan oikiasti. 

Kas, nythän tuolla ulukona sitten sataa. No, aivan hyvä päivä siis vaikkapa imuroija, viikata pyykkiä, päivittää blogia ja sen sellaista. Voisinpa vaikka kertoilla viime aikojen mukavat ja tehä meijän mökkireissusta erillisen jutun.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Lähiruokaa

Hehkutin tuossa äsken Instan puolella päiväkahaviherkkuani, nimittäin rieskaa sallalaisella tuorekurkulla ja Naruskan graavilohisiivuilla. Juolahtipa sitten mieleeni, että asiasta voisi kirjoitella täällä vähän laajemminkin. Olen nimittäin kuullut joskus jonkun väittävän, ettei kurkku maistu miltään ja olen valamis allekirjottamaan tämän aina talavisin. Tai olemaan jopa eri mieltä, talavikurkut maistuu ajoittan jopa pahalle. Etenkin jos se raukka on kauppaan kulijetettaessa päässyt paleltumaan. Mutta kesällä on kaikki toisin. Silloin nimittäin meijän markettiin ilimestyvät jo kieli pitkällä ootetut kesävieraat: sallalaiset tuorekurkut.

Meillä ollaan kurkun suurkuluttajia, siippa siivuttaa kurkkua varmaan jokaiselle syömälleen leivälle ja itsekin harrastan samaa, eikä meijän talou'essa synny salaattia, johon ei olisi pilikottu kurkkua. Aina se ei vaan valitettavasti maistu niin hyvältä, talavella kurkku menee lautaselle puhtaasta tottumuksesta. Mutta millainen riemu siitä syntyykään, ko koittaa jälleennäkemisen ihana aika ja havaitsee ensimmäiset sallalaiset tuorekurkut kaupan vihannesosastolla! Olen pienestä asti rakastanut kurkkua ja syykin siihen on selvä, nimittäin ihanan rapsakka ja maukas kotoperän kurkku. Tätä ei varmaankaan usko kukaan, mutta kyllä, kurkku voi oikiasti maistua ja sen huomaa kyllä ko leikkaa leivälleen palan sallalaista kurkkua. Tuota kehtaa syyä jopa ihan paljaaltaan, niin hyvää se on. Jokainen joka on joskus omalla kasvimaalla kasvattanut esimerkiksi salaattia, tietää miten paljon enemmän se maistuu. Miksi, sitä ei tarina kerro, mutta syksyllä on aina itkun paikka ko täytyy siirtyä oman salaattimaan antimista kaupan salaatteihin satokau'en lopussa. Sama pätee myös tuohon kurkkuun. Ei, etes kotimainen kurkku ei yllä lähellekään sallalaisen makua, ulukolaisen (kuten meijän mummo sanoo) makua en ees uskalla arvailla.

Tarina tietää kertoa, että tämä pieni tyttö on hotkinut joskus lähes kokonaisen kurkun naamaansa papan siivuttaessa sitä rasiaan. Toisaalta sama pieni tyttö on myös syönyt melekeen kattilallisen keitettyjä ahavenia papan peratessa, sekä aika monta omenaa valamiiksi kuorittuna ja siivutettuna, että tästä voi tietysti tehä johtopäätöksiä meikäläisen ruokahalusta. Tai siitä, että toisen perkaamanana/pilikkomana/kuorimana kaikki on parempaa.

kerrankin totuu'enmukaista markkinointia
No mutta, meikäläinen on kyllä lähiruoan ystävä, siitä ei pääse mihinkään. Kalankin kohalla on mukava tietää, että sitä ei oo rahdattu satojen tai jopa tuhansien kilometrien päästä, eikä tehotuotettu muutenkaan. Jos vain voin, niin ostan kyllä enemmän kuin mielelläni lähellä tuotettua ruokaa, en pelekästään sen itseisarvon vuoksi, että se on tuotettu omassa kunnassa/maakunnassa, vaan jo ihan sen vuoksi, että jotenkin kaikki kotoperäinen on parempaa! Esimerkiksi ihan kotokylässä kasvatetut potut, ei ole parempaa perunaa. Ja Kursulaisen leipomon tuore ruisleipä saa meikäläisellä melekeen kyyneleet silimiin, varsinkaan ko sitä herkkua ei voi enää omaan suuhun laittaa. 

Puhumattakaan tietysti luonnosta saatavista herkuista, kuten kalasta, lihasta, sienistä ja marjoista. Voi sitä kesän ensimmäistä mustikkapiirakkaa, johon on upotettu lähimetsän mustikat. Tai entäpä hillat aamupuurossa? Entäpä hirven käristys puikuloista tehyn muusin kera, maustettuna ite survotun puolukkahillon. Jäläkiruuaksi ehkä vielä leipäjuustoa hilloilla. Ja kyllä kelepaa poron sisäfilee korvasienimmuhennoksellakin. Pohjoisen ihania, puhtaita makuja. 

Kaikkea ei tietenkään saa ihan läheltä, mutta ensisijainen valinta meikäläisen ostoskoriin on kuitenkin kotimainen ruoka. Ja mitä lähempänä tuotettuna, sen parempi. Tietysti joskus on ostettava myös ulukomaista jo ihan siitä pakosta, ettei kaikkia saa kotimaisena, eikä siinä mitään. Tämän lappilaisen lyhyen (ja vähälumisen) kesän pyrin tietysti kasvattamaan myös itse mahollisimman palijon syötävää, kerta puitteet siihen on olemassa. Näin ensimmäisenä kesänä homma on vielä suhteellisen pientä (siitä lisää myöhemmin), mutta suunta on ainuastaan ylöspäin. Vaikka meillä vielä kiitos vanhan vaihdannaistalouden onkin perunan saanti taattua, haluan oman perunamaan ihan sen vuoksi, että mikään ei ole parempaa ko omasta maasta nostetut ensimmäiset uu'et perunat.

Tästä ajaudummekin sivuraiteelle, luulin nimittäin monta vuotta, etten ole perunaihimisiä, mutta viime aikoina meikäläisestä on kuoriutunutkin melekoinen perunalla herkuttelija. Eihän se ole mikään ihime, jos luulee ettei tykkää perunasta ko käsitys siitä, miltä peruna maistuu, on se koulun vetinen kuorettomana keitetty kumipallo. Pitkän aikaa suosin pelekästään puikuloista tehtyä muusia (yllättävää kyllä, perunamuusiakin inhosin pienenä meleko pitkään, kuten myös hernekeittoa, ja nykyään menis molempia vaikka joka päivä), kunnes huomasin, että kuoripäällä keitetyt puikulat on aika bueno. Sitten alettiin suikaloija kuoripäällisiä pottuja lohkopotuiksi ja ranskiksi uuniin (ja kaupan pakasteet lensi romukoppaan samantien). Ja ko kaikenmaailman mahavaivat hellitti gluteenittoman ruokavalion myötä, avautui minulle uusien perunoitten ja sipulivoikastikkeen ihana maailma, josta ennen seurasi jumalattomat mahakivut (edelleen närästää, mutta whatever). Olihan se juhannuksen paistetut tammukat ja varhaisperunat Oivariinilla ihan jumalaista herkkua. Kuluneella viikolla herkuttelin ahavenpotulla, jossa kotoperäiset potut oli keitetty kuorittuna, mutta olivat yllättäen ah-niin-hyviä. Ja eilen havaitsin himoitsevani uuniperunaa. 

Peruna, olet mahtava!

Tähän oodiin perunalle onkin hyvä päättää tämä sepustus tällä kertaa. Syöminen on kyllä ihan parasta huvia.


torstai 2. heinäkuuta 2015

Juhannus Tuntsalla

Tänä vuonna aikataulut olivat meijän puolella ja päästiin viettämään juhannusta mukavasti erämaaolosuhteissa. Yhteensä viihyttiin juhannusreissulla nelijä yötä ja vaikka alakumatkasta oliki hieman koleaa ja ajoittain sateista, loppupäästä reissua säätkin alakoi suosia ja saatiin nähä vähän aurinkoakin.

Vaikka viime vuojen seikkailuja Tuntsalla ja Naruskalla tämä reissu ei ehkä ihan onnistunu lyömään (eikä mikään reissu varmaan onnistukaan, ensimmäinen pitempi eräreissu lienee se ikimuistoisin), oli silti varsin ihanaa. Matkaa tehtiin jo entuu'estaan hyväksi havaitulla kombolla, eli pakettiauto ja teltta. Tällä kertaa pakettiauto vaihtui kuitenkin nelivetoiseen versioon, sillä siippa bongasi meille uu'en perheenjäsenen sopivasti juuri ennen juhannusta. Tilaa tässä meijän omassa menopelissä on toki aavistuksen vähemmän ko sisätiloiltaan ekstrakorkiaksi rakennetussa hiacessa ja muutenkin sisätilat kaipaa vielä vähän fiksiä ja laittoa (eikä se kyllä tietenkään ulukomuodollakaan koreile :D) mutta on ihan vallaton menijä! Renkaat ei tosiaan ole ihan huipuimmasta päästä ja minun piti välillä puristaa kauhukahavasta suurin piirtein kaksin käsin, mutta niin sitä vain kesytettiin meleko huonojakin teitä. Ei jää kalareissut enää ainakaan kulukupelistä kiinni. :)



Siinä se meijän menijä esittelee parhaita puoliaan. Tai seikkailuauto, niinkö siippa sano. :D Mutta pijemmittä läyryämisittä, siirrytään niihin maisemakuviin! Joita on palijon, katotaan lätkinkö kaikki tähän vai pitääkö tätä juttua jakaa hieman osiin.


Peuratunturi

Lunta Sauoivan rinteillä

Peurahaara
Juhannuksen leiripaikaksi valikoitui tuttu ja turvallinen Lentokentän laita Tuntsalta, Peurahaaran kupeesta. Edelliskesänä haaveilin juhannuksen vietosta juuri tuolla ja nytpähän on sekin unelma toteutettu! Ja kyllä, Tuntsalta löytyy ihan oikiasti paikka nimeltä Lentokenttä. Se on suht suuri, lähes puuton alue suurin piirtein keskellä ei mitään, Puitsin tien varressa. Lentokentältä on hyvät näkymät Sauoivalle, joka sijaitsee Värriön luonnonpuistossa ja toisessa suunnassa häämöttää Peuratunturi. Ja ohi virtaa Tuntsajokeen laskeva oja, eli Peurahaara. Kuvat eivät oikein tee oikeutta nuille tuntureille, Sauoivalla korkeutta on 614,6 metriä merenpinnan yläpuolella. Ei toki vielä mitään Suomen korkeimpiin tuntureihin verrattuna (listan kärkipäätä miehittää Enontekiö), mutta Sallan rajojen sisäpuolella toiseksi korkein heti Sorsatunturin (628,5 m mpy) jäläkeen. Näyttäisipä tuo Peuratunturikin sinnittelevän heti viidentenä nuin 530 metrin huipullaan, jos oikein silimäilin nuita korkeuksia. Ovatpahan molemmat päässeet myös mukaan luetteloon Suomen korkeimmista kohdista. Luonnossa Sauoiva vaikuttaa mielestäni huomattavan palijon jylhemmältä. En tiijä mikä tuossa Muumilaakson mörköä etäisesti muistuttavassa möhkäleessä viehättää, mutta heti ensimmäisen kerran ko näin kyseisen tunturin, menetin sydämeni sille. Sauoivaa pitää palata ihailemaan uu'estaan ja uu'estaan.



Ja juhannushan on tunnetusti se keskikesän juhula. :D Tuntsalla sitä ei ihan heti uskoisi, ko tuntureitten rinteillä kalijottaa vielä lunta ja lehti ei ole koivussa ehtiny täyteen mittaansa. Liekkö syynä tänä vuonna varsin myöhässä ollut kesä, mutta haaveet saunavastasta sai kyllä hau'ata. Olisi mennyt enemmän ittensä ruoskimiseksi pelekillä oksilla iliman lehtiä. :) Tosin kuulin myös tarinan, että Lentokentältä hieman etiäpäin olisi Papulammella jo heti alakukesästä täysi lehti koivussa ko muualla vasta aavistellaan tulevaa vihiriää, että Tuntsa osaa kyllä olla varsin yllättävä paikka.


Ja reissu Tuntsallehan ei olisi mitään, jos ei kiikuttaisi yhtenä päivänä Kuskoivan päälle. Tällä kertaa tosin ihan autolla, koska pojat on poikia ja miehet ei aikuistu koskaan, eikä leikki lopu vaan ainuastaan lelut kallistuu. Köröteltiin siis meijän maastomenijällä Kuskoivan huipulle asti. Pakkohan se oli Keijo-Gaaleppi (joo, jos minä nimeän kukkia niin teen sitä taatusti myös autoille) siellä huipulla ikuistaa. Passaapi värien puolesta aika hyvin maisemaan, vai mitä ootta mieltä? Ja kyllä, ko on kerran kuntoillu tunturin päälle niin ihan hyvin sinne voi jo seuraavalla kerralla ajaa autolla. :D

Venäjällä net tunturit vasta lumisia oliki

Puitsitunturi


Viime reissulla maisemien ihailua häiritsi rankaksi yltynyt saje ja sumu, mutta tällä kertaa tuuri oli astettta parempi ja kirkas keli mahollisti tähyilyn aina Venäjälle saakka. Näkyipähän tuolta aina Kovdorin kaivokselle saakka. Vaikka Kuskoiva ei korkeu'essa komeile listan kärkipäässä, näkymät sen huipulta on silti todellakin kiipeämisen arvoiset. Kuskoivan huipulta voi bongata listan tuntureita, muun muassa minulle niin rakkaan Sauoivan sekä Värriötunturin kaikkine huippuineen.







Ihimettelemistä Kuskoivalla riittää myös esimerkiksi nuissa suunnattomissa horisonttiin jatkuvissa mettissä, jokka vaihtuvat vihiriästä siniseen, yksittäisissä tunturin huipulla sinnittelevissä puissa, kivirakassa ja huipulle kasatuissa kivikasoissa. Kuulin jäläkeenpäin, että nuihin kivikasoihin pitäisi aina käy'essään käydä viemässä uusi kivi. Minulta on nyt kaksi kiveä jäänyt laittamatta, mutta korjasin sentään tuon kivikasan päälle alas tipahtaneen poron sarvia muistuttavan oksan, että ehkä se lasketaan?



oman elämänsä Nuuskamuikkunen



Kivikkoisilla rinteillä riittää nähtävää ja kiikaroitavaa tuulen suhistessa. Kuskoiva on täydellinen paikka pienelle tai vähän pitemmällekin tau'olle. Jos hyvä tuuri käy, saattaa siellä löytää puhelimeenkin kuuluvuutta (mikäli sellaiselle nyt tuolla erämaassa yleensäkin tarvetta on). Varsin hieno paikka ja voin luvata, että tuonnekin suuntaan uudestaan. Seuraavalla reissulla pitäisi ehkä jalakautua sen verran, että tulisi valloitettua Kuskoivan pahkakin.




Kuskoivan lisäksi käytiin tuona päivänä myös Nuolusojalla ja ajelemassa pitkä ja huonokuntoinen tie Luuntaittumaojalle ja todettiin, ettei kala ollu vielä syönnillä. Pitkän seikkailupäivän jäläkeen leirissä ootteli hämyinen ja pilivinen maisema, joka lupaili sajetta. Sitäkin saatiin, mutta teltassa on ihan mukava herätä sateen ropinaan. Ite juhannusaattona käytiin seikkailemassa niin Räntselmän tulistelupaikalla ko Tuntsajokivarressa, mutta kuvia sieltä ei ole, johtuen osittain sateista säästä ja osittain siitä, että ongintayrityksien jäädessä tyhyjiksi keskityin lähinnä lukemaan uusinta Avotakkaa (nappasin reissuun lähtiessä matkaan juhannuslukemiseksi juuri tällaisia tilanteita varten). :) 

saunan kiuas mallia tee-se-itse

keskiyön aurinko, kuva napattu nuin minuuttia yli 12 yöllä

kiuas kävi niin kuumana, että luukkuna toiminut kivikin halakesi
Juhannusaaton ilta valakeni kuitenkin kauniina ja kuulaana ja päästin saunan lämmityksen ohessa ihailemaan sitä kuuluisaa keskiyön aurinkoakin. Ja kyllä, mitä olisi suomalainen juhannus jos ei saunan lämmittämistä. Vaikka sitten Tuntsan kairassa. Myöhempi tarkastelu osoitti, ettei oltu ees ensimmäiset saunanlämmittäjät Peurahaaran varressa (ja tuskin viimeisetkään). Tuolla kivikasalla ja pressuviritelmällä (sekä nelijän tunnin ahkeralla lämmittämisellä) saatiin aikaan oikein makoisat, joskin hieman nokiset savusaunatyyppiset löylyt. Lämpöä ja löylyä riitti niin, että lopulta piti lähtiä "kesken kaiken" pesun kautta pois. Ei muuten ollut sinä yönä kylymä mennä telttaan nukkumaan. Juhannuspäivänä saunan lämmitykseen riitti enää vaivaiset kaksi tuntia ja taas saatiin nauttia ihanista löylyistä viilenevässä illassa. Melekeen menin käymään jo Peurahaarassa kastautumassa, mutta en sitten ihan uskaltanut kuitenkaan. Ehkä sitten ko on ihan oikia telttasauna. Mutta unohtumaton kokemus tämäkin, suosittelen kaikkia muitakin saunaintoilijoita kokeilemaan. Luonnonmateriaalien lisäksi meillä oli rakennusaineena muutama tiili, arina ja pressu, sekä nauloja.

Peuratunturi toisesta suunnasta

Sauoiva Jänesvittikolta päin

Venäjän puolen lumihuiput

Koska juhannuspäivänä keli oli ihan eri tavalla lämmin ja aurinkoinen aijempaan verrattuna, suunnattiin uu'elleen Luuntaittumaojalle ongelle. Tässä maisemia matkan varrelta, Jänesvittikon päältä. Mietiskeltiin tuossa vaiheessa myös Peuratunturin valloittamista, mutta se jäi vielä toiseen kertaan, sillä veri veti ongelle. Tällä kertaa käytiin Luuntaittumassa ongella myös hieman ylempänä. Luuntaittuma on ojana varsin viehättävä, etenkin aurinkoisella kelillä. Silloin matkan varrella olevat läpinäkymättömät pöheiköt eivät pelota niin palijon ja ojan varressa onnistuu autuaasti unohtamaan, että ollaan todellakin keskellä ei mitään ja luonnon elukoitten valtakunnassa. Takaisin palatessa pietettiin ruokatauko melekosen sakian koivikon keskellä ja siinä hernekeittoa Trangialla lämmitellessä koira alakoi käyttäytyä hieman kummasti, pukkasi kylykeen kiinni ja murisi mettälle. Liekkö hirvet katselleet meitä puskan keskeltä vai jopa ite mettän kuningas, joka oli taimikossa vihaisesti viskellyt kiviä pois paikoiltaan ja kaivellut muurahaiskekoja.

riekko

pikkutassu

mamabear
Matkalla pois pöheiköstä kohattiin jossain määrin harvinainen tuntureitten eläjä, riekko. Olipahan se mettän kuningaskin, tai tässä tapauksessa kuningatar, jättänyt reitille jäläkiä vierailustaan, tällä kertaa kera jäläkikasvun. Että eipähän tuo ollu ollenkaan mahoton ajatus, vaikka joku karhu olisi meitä saman tien päässä puskan suojista haistellut. Pelekäämään en kuitenkaan osaa ruveta, ainakaan ennenkö alakaa hämärtää. Toki yksin mielikuvitus alakaa hyvin nopiasti tiheässä ja läpipääsemättömän tuntuisen taimikon keskellä juoksemaan, mutta eipä se auta. Onneksi on nuot omat turvamiehet mukana. Josko se erämaan karhu vielä sen verran pelekäisi ihimistä, että pysyisi kaukana. Vaikka olisihan se hienoa päästä joskus näkemään karhu luonnossa ihan kunnolla (mieluiten ehkä auton turvista kuitenkin). Tosin tuommoista emää pentunsa kanssa ei toivottavasti tarvitte kohata ikinä. Koputan puuta.

Luuntaittumaoja


Toki sitä piti sitten käyä vielä myös Luuntaittuman vakipaikoilla ongella. Maisemat ite ojan varressa on ihan hienot, joskin paikoittain tunnelma on hieman hämyisä ja jopa aavistuksen pelottava. Muutoin matkan varrella on lähinnä mahottoman tihiää pöheikköä (kuten alin kuva osoittaa), eikä paikka oikein houkuttele jäämään pitemmäksi aikaa. Leiriytymisen suhteen suosin suht avointa maastoa kuitenkin pienellä yksityisyyttä ja näkösuojaa tarjoavalla puustolla. Tiheät pöheiköt ei innosta, ei sitten yhtään. Plus että pahinpaan sääskiaikaan tuolla on varmasti kavereita. Juhannuksen aikoihin sää oli sen verran viiliä, ettei seuralaisia ollu vielä haitaksi asti (toista se on nyt ko on hieman lämmennyt!) Sen verran täytyy myös sanoa, että eri paikoista huokuu erilaisia fiiliksiä. Joissain paikoissa on ihan selekiästi negatiivinen ja jotenkin huono viba, eikä semmoseen tee mieli jäähä pitemmäksi aikaa (tästä esimerkkinä yksi vanaha kämpän kentura Nuolusojan varressa, jokainen käyntikerta siellä nostaa niskakarvat pystyyn, ihan niinkö siellä olisi tapahtunut jotain ikävää tai jokin paha tarkkailisi mettän suojista.) Sitten on taas niitä paikkoja, joissa hyvät fiilikset suorastaan virtaa jalakapohojien kautta ylöspäin. Sellaiseen paikkaan leiriytyy mielellään.

Sunnuntaina sitten purettiin leiri pois ja palailtiin pikkuhilijaa sivistyksen pariin. Matkan varrella pysähyttiin vielä kuitenkin muun muassa Nuoluskurussa (niitä löytyy Tuntsalta usiampi), mutta sieltä ei järkkärillä otettuja kuvia ole. Ainuastaan kännykkäkuvia, jokka löytyy Instagramista (@vihainenitalappilainen). Mutta voin sanoa, että kuvat ei todellakaan tee sille(kään) kurulle oikeutta, vaan menkää ja käykää ite kattomassa.

Semmonen juhannus se, pointsit sille joka jakso kattoa kaikki kuvat ja lukia sepustukset! Nyt minä lähen napsauttamaan saunan päälle ja suunnittelemaan uusia kujeita!

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kun kanssa lähden tiedät sen, taakseni kääntyisi en koskaan

Nyt ko tilanne alakaa vähän rauhoittua, on pakko tulla tänne katkaisemaan yli juhannuksen jatkunut hilijaisuus ja tehä pieni paljastus:


Met nimittäin tanssimma omia häitämme tuossa perjantaina, joten juhannuksen jäläkeinen viikko meni vähän niinkö valamistautuessa tähän asiaan. Joskaan ei ollut niin kiire, etteikö häitä edeltävänä iltana oltaisi oltu vielä ongella kaheksan aikaan illalla. :) Juhulat oli pienet mutta mukavat ja meijän näköiset ja vihkitilaisuus tapahtui tämmösten pakanoitten ollessa kyseessä minun lapsuu'enkodin takapihalla.

Juhlat oli kaiken kaikkiaan varsin ihanat ja haluan täälläkin kiittää kaikkia osallistujia. Lämpöä ja rakkautta kaikille! <3

Ja mikään muuhan tässä ei muuttunut ko meikäläisellä sukunimi. :D Että mikäs tässä, ihan rouvana! Arkeen koitan palata tässä kunhan kerkiän, juhannukselta on kuvamateriaalia tarkoitus päivittää tänne heti ko jaksan. Voi olla, että tämä viikko menee vielä siipan lomasta nauttiessa. 

Terkuin onnellinen itälappilainen.

PS. Unohdin toki hehkuttaa, että meijän sormukset ovat Kalevala-korun mallistosta ja minulla nimeltään Kelo, siipalla Kaira. :)

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Sateinen päivä

Tänään on satanut koko päivän vettä. Se ei oikiastaan haittaa, sillä välillä tällaiset päivät, ko saje piiskaa ikkunoita ja puuskittainen tuuli kurittaa heinää pellolla on ihan mukavia. Ei ole oikiastaan pakko tehä mitään, jos ei taho. Paitsi käyttää koiraa ulukona toteamassa säätila ja yhessä tuumin päättää, että parempi palata pikaisen reissun jäläkeen takaisin sisälle lämpimään köllimään. 

Tekee mieli keittää teetä ja kääriytyä sohovan nurkkaan lukemaan jotain hyvää kirjaa. Tai lukemaan vanhaa ja hyväksi havaittua uudelleen, koska ei ole muistanut käy'ä kirjastossa. Ehkä jopa reipastua sen verran, että leipoo hieman patonkeja.

Tai sitten ei. 

Mielessä olisi kaikenlaista, mistä voisi kirjottaa tänne, mutta nyt tuntuu jotenkin siltä, että ei jaksa. Otankin tässä nyt luultavasti jo varhaisen laskun juhannukseen ja alan virittäytyä tunnelmaan ja miettiä blogia sitten joskus juhannuksen jäläkeen uu'estaan.

Siispä hyvät keskikesän juhulat kaikille jo etukäteen!

torstai 11. kesäkuuta 2015

Höpinöitä

Huh, kylläpäs tuo aika sujahtaa niin kuin siivillä! Ja toisaalta on ihana miettiä, että on vasta kesäkuun 11. päivä ja ihana (sekä toivottavasti lämmin ja aurinkoinen) kesä melekeen vasta edessä. Ainakin jos on kelejä kattominen. Vaan enpä valita, välillä on ihan hyvä nauttia vesisateesta, yllättävistä raekuuroista, ukkosesta ja täydellisistä sateenkaarista.


Vesisateesta huolimatta meijän aitaproggis etenee ihan kivasti ja nyt on jo ihailtavana enemmän valamista, ko keskeneräistä aitaa. Tosin keskeneräiseksi tuo aita vielä hetkeksi jää, sillä aitatarpeita tuli ostettua liian vähän. Ootteko koskaan kuullut miehestä, joka toteaisi, että ei helekkari, meillä on ihan liikaa näitä aijantoloppia ja muita, ollaan ihan ylimitoitettu tämä tarve? Niinpä, en minäkään. :D


Ehkä kiitos vesisateen puissakin alakaa olla jo melekeen täysi lehti (nämät kuvat ovat toukokuulta, jolloin lehestä ei ollut vielä tietoakaan), vaikka lämpö ei ihan hirviästi ole viime aikoina tosiaan hellinyt. Aidan teon ohella ollaan ehitty heittää muutamat kalareissutkin, joskin meleko laihalla saaliilla. Luotto kelien lämpenemiseen on kuitenki kova ja juhannussuunnitelmatki etenee varsin mukavasti. 


Ite ajattelin tänä viikonloppuna panostaa juhannusreissun valamisteluun leipomalla lihapiirakoita nuotiolla lämmitettäväksi. Ite tehyt lihapiirakat ovat herkkua kaupan valamiisiin verrattuna, joskin aiheuttavat jonkun verran työtä. Varsinkin ko pitää pyöräyttää erikseen gluteenittomat ja vehenäjauhoversiot. Pakkaseen voisi myös tekaista gluteenitonta patonkia edellisten hyvin onnistuneitten sämpylöitten innoittamana. Haluaisin kokeilla myös gluteenittoman rieskan tekoa, mutta sitä varten pitäisi lämmittää leivinuunia. Se ei toki näin koleilla keleillä haittaa, mutta kovasti elättelen toivoa, että viikonlopuksi sentään vähän lämpiäisi. Tai viimeistään juhannukseksi. Voi kyllä olla, että pitää pakata villahousut mukaan...


Juhannuksena olisi tarkoitus kalastaa ja ihan vaan nauttia leirielämästä ja luonnon rauhasta. Suosi sää, tai ei. Ainakin nyt pitkän aikavälin ennusteita tiiratessa näyttäisi siltä, että pitää varustautua sadekamppeilla. Noh, ennusteet ehtii muuttua vielä moneen kertaan, mutta ei varmaankaan ole hätävarjelun liijoittelua kaivaa sadetakkia kaapissa ja kehitellä jonkinlaista sateensuojaa oleskelua varten. Omatekoisen telttasaunan kehittely ainakin sai kovasti pontta taas näistä sääennusteista!


Nyt tekisi hirviästi mieli lähtiä pihalle paistamaan iltapalaksi makkaraa, mutta toisaalta laiskottaa niin palijon, että taijan jäähä tähän sohovan nurkkaan loppuillaksikin. Tässä "maalla" asumisessa yhistyy kyllä hämmentävällä tavalla kaikki mökkielämän ihanuu'et, kuitenki sillä rajauksella että myös mukavuu'et löytyy. Elän vissiin vieläki jotaki kuherruskuukautta tämän paikan kanssa. :D Vielä ko olisi vene, että voisi lähtiä soutelemaan.


Nyt täytyy ehkä kuitenkin sen verran nousta tästä, että lähen kaivelemaan jotaki iltapalaa kaapista. Tänään on vaivannut jokin ihimeellinen väsymys, toivottavasti tässä ei ainakaan ole kipiäksi tulossa. Palataan taas kun mieleen juolahtaa jotain höpöttelemisen arvoista!

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Mietteitä naisen elämästä

Tämä teksti on syntynyt joskus ajat sitten, mutta koska tälläkin hetkellä hitaasti mutta varmasti nistitään gradu-stressissä syntyneitä kiloja, juolahti mieleeni, että voisi julukaistakin tämän. Ja koska Jenny julkaisi Hikikinkussa aihetta sivuavan, varsin hyvän kirjoituksen. Joskus aijemmin seittemän lisäkilon saaminen oisi varmaankin pysäyttänyt maailman, nyt se on kuitattu lähes olankohautuksella ja ajatuksella siitä, että pitäisi varmaan liikkua vähän enemmän ja syyä vähän vähemmän. Mutta kuten Booginalle tänään totesin, meikä on varsinainen hobitti ja rakastaa ruokaa yli kaiken, joten ensisijaisesti olen panostanut siihen liikkumiseen ja koittanut syyä ihan tavallisesti vaan. Kyllä se siitä ajan kanssa suttautuu. Reilu kilo oli jo viimeksi puntaroidessani hävinnyt jonnekin (about kuukau'essa, ei nyt mikään huippusuoritus mutta suoritus kuitenkin siihen nähen, että oon vaan lenkkeilly ja hyötyliikkunu). Mutta here we go: 

Tänään minä aattelin paasata vaihteeksi jostain ihan muusta, ko yleensä. Tai no, paasata ja paasata, pikemminkin vaan raatailla muuten vaan. Koska tuntuu siltä.

Minua yksinkertaisesti surettaa ja ahistaa se, miten palijon joka puolella on niitä naisia, jokka tuntuu arvottaman oman ittensä pelekän ulukonäön pohojalta. Mikä on ihan absurdia, koska ulukonäköki on vaan yksi niistä asioista, jokka muuttuu elämän myötä. Vaikka met tehtäis mitä, met ei pysytä ikuisesti samannäköisenä. Paitsi no, jos leikellään itestämme semmone muovinen hirviö, jonka naamassa ei liiku enää mikään osa, mutta.

Monen naisen ongelma tuntuu olevan paino ja net omat mitat: ko on tuota läskiä siellä ja täällä ja painan liikaa ja näin. Moni on onnistunut aijemmin kovalla työllä ja sisulla työstämään ittensä ihailtaviin mittoihin (joskin olleet silloinkin tyytymättömiä) ja sitten hieman livenneet siitä kaikesta liikunnasta ja terveellisyy'estä - hups, kiloja tulikin takaisin ja rytinällä. Tai ehkä vaan viis, ko pudotettuja on kymmenen, mutta silti.

Ja se jos mikä tuntuu maailmanlopulta. Siltä niinkö ois pettäny ittensä. Hävettää ja täytyy ruoskia ittiänsä ja miettiä että miksi, miksi tein tämän ittelleni ko olin saanut jo niin palijon.

No, minusta jotenki tuntuu, että terveellisistä elämäntavoista, liikunnasta ja ruokavaliosta on tullu siitäki jotain semmosta, mitä ihimiset vaan suorittaa, sisäistämättä oikiastaan miksi. Pitää olla tietyn kokoinen ja tietyn näköinen, muuten ei voi kelevata ja kaikki muutkin nostaa puntteja ja vetää vihersmoothieta välipalaksi. Sen sijaan, että tehtäisiin jotain, koska se on mukavaa, nautinnollista ja vieläpä hyväksi tervey'elle. Vaaditaan itteltä liikoja ja pyritään elämään niin kurinalaista elämää, että ei yksinkertaisesti jakseta sitä. Tehään tavallisista, arkisista asioista ressaavia suorituksia, joita täytyy pyöritellä mielessä tunnista toiseen ja sitten podetaan huonommuutta, kun ei tehty jotain oikein. Turhau'utaan, heitetään koko homma läskiksi, saahaan morkkis ja ruoskitaan ittiä entistä kovemmin. Masennutaan siitä, ko ei onnistuta, mietitään miksi olen tällainen luuseri, ko muutki pystyy ja minä en. Sisuunnutaan, aloitetaan uu'estaan, vaajitaan taas liikoja ja mennään mettään ja pahasti. Hukataan kaikki nautinto ja rentous. Ikuinen kierre, joka päättyy aina siihen, että peilin eessä seisoo tyytymätön nainen, joka oikiasti ja syvästi itkee omia kilojaan ja on omissa nahoissaan tyytymätön ja huonovointinen. Eikä siinä auta ees se, vaikka vieressä seisois oma hellu ja tuhat muuta, jokka sanoo, että oot aivan hyvä justiinsa tuommosena ko oot.

Kate Moss taisi olla se, joka joskus heitti sen legendaariseksi muodostuneen "nothing tastes as good as skinny feels". Oli kyllä niin väärässä se emäntä ko olla vaan ja voi. Kun minä olen ollut hoikimmillani, minua paleli aina, meleko usiasti väsyttikin, perseen päällä ei ollut mukava istua ja yhistettynä lyhyeen tukkaan minut saattoi sotkia pieneen poikaan. Ei kovin imartelevaa. Silloin seittemäntoistavuotiaana saatto syyä melekolailla mitä vaan sen näkymättä missään - tuli juostua jalan paikasta toiseen ko ajokorttia ei ollut ja kyllä kai se aineenvaihuntaki pelas vielä ihan erilailla. Toisaalta en myöskään syönyt karkkia, sipsiä tai popcorneja, minun herkkua oli suklaa- ja jogurttipäällysteiset rusinat ja jäätelö. Eikä sitä varmaankaan tullut syötyä mitenkään erityisen terveellisesti kuitenkaan. Varmaankin vaan liian vähän, luulen.

Ei varmaan tartte kertoa kellekään, ettei oo ollu enää kakskymppisenä sama ko silloin. En toki mene pyörimällä eteenpäin, mutta jokusia kiloja olen paksuuntunut kyllä (kirjoittajan huomio, gradukevään myötä usiammankin). Parasta, mitä tiijän, on hyvä ruoka, juoma ja seura. Elän juhulapyhistä, koska silloin saa syyä. Ruoka on arjen luksusta ja mikään ei oo parempaa, ko herkullinen ruoka ja lasi hyvää viiniä perjantai-iltana. Ja kyllä, lihomisesta olen sotia käynyt itteni kanssa, vähän inhonnutkin, alottanut päämäärätietoisia taisteluita ja ties mitä, saamatta kuitenkaan kovin ihimeellisiä aikaseksi. Paino on heijannut elämäntilanteitten mukaan, tippunut ko on ollut kiire ja stressiä ja sitten taas noussut, tippunut taas ko on ollut fyysistä aktiivisuutta ja noussut taas ko se on vähentynyt. Ja niin edelleen. Olen repinyt hiuksia päästäni kaiken tämän vuoksi. Kunnes lopultakin koitti se tympääntymisen päivä, jolloin en enää yksinkertaisesti jaksanut. Lakkasin välittämästä koko ulukonäöstä, totesin itelleni, että olen hyvä näin ja se siitä. Ei pijä käsittää väärin, en ole lakannut huolehtimasta ulukonäöstäni, minä en vain enää stressaa asiasta tippaakaan. En tiijä miksi näin on, mutta minä en vaan jaksa.

Jotenkin vaan järkeilin maalaisjärjellä, ettäkö tekee asioita siksi, että net on kivoja ja niistä nauttii, syö ihan tavallisesti sillon ko on näläkä ja herkuttelee aina välillä, niin se on aivan hyvä. En ole käynyt puntarilla varmaan puoleen vuoteen, eikä sitä käytetäkään meillä enää juuri muuhun ko koiran punnitsemiseen. Jonka siippa tekee. (Tämä silloin, ikävä kyllä jou'uin taipumaan hetki sitten ja toteamaan gradun aikana hankitut lisäkilot, jokka kylläkin tiesin tosiksi jo ennen sitä puntariakin. :D)

Ehkä on vaan niin palijon muuta ressattavaa, ettei jaksa enää miettiä jotaki vaivaisia mahamakkaroita? Kunhan syö hyvin, siis ihan tavallisesti, ja liikkuu riittävästi, niin homma pysyy kyllä kasassa. Aika yksinkertaista, eikö. Toki en ole omiin liikkumisiini siinä mielessä ollenkaan tyytyväinen tällä hetkellä, että lihaskunto on jäänyt ihan täysin. Lisäksi olen antisosiaalinen reenaaja ja ahistun toisista ihimistä ympärilläni, vihaan joukkuelajeja enkä voisi kuvitellakaan meneväni ryhymäliikuntatunnille, joskin aijon voittaa tämän kammon jonain päivänä, ehkä. (Kirjoittaja huomauttaa jälleen, sitten tämän tekstin olen alakanut sentään riehua kahavakuulan kans!) Punttien heiluttelun puuttuessa niska-hartiaseutu menee koko ajan jumiin ja kärsin toistuvista päänsäryistä, mikä ei ole yhtään mukavaa. Haaveena oisi myös ehkä jonain päivänä päästä takaisin kiinni saleiluun niin, että ehkäpä onnistuisin kasvattamaan vähän lihaksia ja voimaa. Kuka ties. Tiedostan myös sen, että oisin aika äkkiä takaisin entisissä mitoissani, jos voisin toteuttaa täysipainoisesti intohimoani eli juoksemista. Mutta tällä hetkellä en valitettavaa kyllä juokse ollenkaan. (Jotain edistystä, juoksen ihan pieniä matkoja ja portaita!) Se on jättänyt aukon myös meikäläisen henkiseen hyvinvointiin enkä oo ihan onnistunu parsimaan sitä koloa umpeen vielä millään. Päämääränäni on juosta vielä joskus. Jos jalaka sen vaan sallii. Jos ei, niin sitten ei.

Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä juuri sen takia minulla on varsin hyvä olo omissa nahoissani.

Ja ohan se vähän tämä kaikkialla vellova fitness-buumi. Vaikka enää ei onneksi ihannoidakaan sairaalloisen laihoja naisia, niin kyllä se nykyihanneki meleko pahoja paineita asettaa. Jokaisella Irmalla ja Pirkolla pitäisi olla net Anna Virmajoen pakarat. Ja sitten net Irma ja Pirkko kilivan kyykkäävät ja syövät sitä parsakaalta ja rahkaa pakotettu hymy naamalla, vaikka ois kuinka pahaa (toim. huom., minusta parsakaali on hyvää, rahkasta en niin välitä ko se pistää pakin sekaisin ja turvottamaan). Entismuinoin minäki olin vaan ihan simakka hoikka emäntä, nykymittapuulla olen laiha läski.

No, minunpahan ovat laihat läskini. Ja mitä sitten, vaikka oisinki vähän vähemmän läskiä ja vähän enemmän lihasta? Hetkauttaisiko se minun elämääni suuntaan taikka toiseen? Tuskin. Hirviän monesta suusta olen kuullut sen, että jos sormia napsauttamalla saisi sen unelmien kropan, niin ihimiset voisivat sen jäläkeen hyvällä omallatunnolla herkutella sitä jätskiä ja syyä hyvin. Olla ressaamatta kiloista ja näyttää hyviltä kaikissa niissä vaatteissa, joita on aina halunnu käyttää, mutta ei oo ikinä kehannu. No, kauankos ajattelisitte sen unelmakroppanne kestävän tällaisessa käytössä? Niinpä, tässä piilee ehkä osittainen ongelman ydin. Pyrkimys kohti jotain sellaista tiettyä pistettä, jonka saavutettua voisi ottaa rennosti ja nauttia elämästä. Muttako ei voi. Jos se piste on saavutettavissa vaan ittensä ruoskimisella ja totaalisella kurinalaisuu'ella, niin mitenpä luulette siellä päätöspisteessä sitten elävänne sitä rentoa ja onnellista elämää?

Niinpä.

Miksei siis ottaa rennosti ja nauttia elämästä jo nyt? Kun omaa kehoa kuuntelee ja rakastaa, se yleensä tuppaa kertomaan meille sen, mitä se oikiasti tarvii. Ja jos kolome kiloa pienemmän painon ylläpitäminen vaatii jatkuvaa taistelua, niin onko se todella sen arvoista? Vai oisko vaan helepompaa ottaa hiukan rennommin ja antaa kehon etsiä se luonnollinen paino. Ja huomata sitten ehkä, että on ylikontrollilla ja stressillä estänyt ittiään pääsemästä siihen tilaan, mihin on pyrkinytkin. Samalla saattaa myös huomata olevansa palijon onnellisempi ja vapautuneempi ja jopa nauttivansa siitä, mitä tekee. Miettikää, minä oon kohta 25 (meni jo..) ja hoksannut vasta nyt tämmösiä asioita. Jos eläisin satavuotiaaksi, se ois jo yks nelijäsosa meikän elämästä. Kuinka monta vuotta oisinkaan vielä tuhulannu lisää, jos oisinki tajunnu tämän asian vasta vaikkapa kolomekymppisenä?

Koko tämän liirumlaarumin onkin tarkoitus toimia kannustuksena kaikille Irmoille ja Pirkoille (ja miksei vähän Sirpoillekin), että voitaisiin heittää turha niuhottaminen roskiin ja hyväksyä omat pienet epätäy'ellisyytemme. Toki huonoja päiviä tulee aina kaikille, mutta ainaki minä oon ihanki hyväksyny sen, että oon tämmöne ihan tavallinen martta, eikä minun tartte olla mikään superfitmodelbikinibeibe, ellen minä sitä ihan tosissani taho. Ja jos rehellisiä ollaan, niin en taho. Tahon ainuastaan olla terve ja hyvinvoiva minä, joka jaksaa tehä asioita ja viihtyy oman elämänsä tärkeimmän ihimisen eli ittensä kanssa.

Ja tällä hetkellä kyllä aika pitkälle siltä tuntuu (jopa gradukiloistakin huolimatta. mainittiinko gradukilot nyt varmasti riittävän monta kertaa? :D)