Musta tuntuu mustalta

Huippua, minut on haastettu! Kummasti alakoi tehä mieli aktivoitua, ko Milla ja Sitä kuusta kuulemine, minkä juurel koti on paiskasi minua haasteella, jossa on tarkoitus esitellä haluamansa määrä kotona esiintyviä värejä. Kivaa, olen ehottomasti mukana! 

Ja nappaan heti ekaksi väriksi meleko synkiän kaverin, mutta joka on vaan ihan pakko esitellä, nimittäin musta. 

Oikiastaan mustaa ei voi esitellä iliman, että esiin nousee net muutkin värit, mutta jätetään net nyt vielä toistaiseksi teijän arvailujen varaan. :D Mustaa on meillä runsain mitoin (ja on ollut enemmänkin), mutta se on pikkuhilijaa saanut ei-niin-dominoivan-roolin ehkä osittain sen vuoksi, etten asuta huusholleja enää yksinäni. Tässä sitä kuitenkin esimerkiksi nuissa kalusteissa, valokuvakehyksessä, kehystetyssä kortissa, Marilyn-taulussa ja kaiken keskelle töräytetyssä uusimmassa joulukoristelöydössäni, nimittäin mustaksi spray-maalatussa olkipukissa! Joulukoristeista lupaan kuitenkin höpistä sitten lisää, ko ajankohta on parempi, joten ei takerruta siihen pukkiin nyt.

Tätä en suostu mieltämään joulukoristeeksi, koska kaivan sen esille aina suurin piirtein lokakuussa. Se onkin enemminkin tunnelmavalo-oksa. Ja kyllä, musta.

Musta on myöskin keittiönpöy'ällä oleva liina ja löytyypä sieltä pöy'ältä musta kynttiläkin. Ja seinältä löytyy kasapäin mustavalakosia valokuvia. Tämä kuva on yli vuojen takaa ja seinällä olevat kuvat ovat sen jäläkeen hieman lisääntyneet, mutta koska keittiönpöy'ällä vallitsee tällä hetkellä kamala kaaos, en viittinyt ottaa uutta kuvaa. Idean kuitenki ymmärrätte.

Musta on myös yläasteella ite tekemäni laatikosto, joka toimittaa roinasäilytyksen virkaa. Tämäkin on stailauskuva, todellisuu'essa laatikoston päällä on meleko palijon enemmän roinaa esimerkiksi tuossa roinakupissa. 

Tekstiileissä vilahtelee mustaa muuallakin ko keittiönpöy'ällä, sitä löytyy matoista lattialta,  kylyppärin pyyhkeistä ja tyynyistä makkarissa. Toki esimerkiksi kylyppärin pyyhkeet vaihtelevat mielialan mukaan ja niitä löytyy myös muissa värivaihtoehdoissa.

Nämä veijarit killuvat olokkarin seinällä ja ovat hattuja matkan varrelta. Kielii meikäläisen suosikkiväristä myös pukeutumisen puolella; useimmiten se on ollut mustaa. Ripauksella värejä. 

Ja viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, meijän sisustukseen sopiva piski. Joka leikkii tässä urpoa vankia. 

Musta on oikeen mukava väri, ko sitä piristää muutamalla kaverilla. Tulevaisuu'essa, sitten ko toivottavasti joskus olen rikas ja asutaan Talossa, sisustelen kotia vielä ihan uuteen uskoon. Käyttäen samoja elementtejä, tuoden mukaan ehkä jotain uutta. Vaikka tämä onki vaan semmone väliaikainen koti, oon kuitenki halunnu, että myös täällä tuntuu kodilta.

Täällä taas

Anteeksi meleko pitkäksi venynyt hilijaisuus. Ensin oli kiirettä, sitten netti teki lakon viikoksi ja sittenkö netti saatiin takaisin toimimaan, on taas ollut kiirettä. Lisäksi tämä lumeton marraskuun pimeys vie meikää ihan satanolla ja ko oon pitkän päivän tuijottanu tietokoneen ruutua sisäilmaongelmaisessa tilassa, tekee illalla kotiin päästyä lähinnä vaan mieli maata sohovan nurkassa siemailemassa glögiä ja kääriytyä vilttiin vielä tiukemmin.

Nytkin pitäisi oikiasti tehä opiskelujuttuja, mutta en perkele jaksa. Pitää sitten pyhittää viikonloppu levon sijasta niille. Voi ko hommat loppuisi tekemällä, nyt ei vaan taas siltä tunnu. 

No tämä on taas tätä. Helepottaisi kovasti jos sataisi sen valakian peitteen maahan, ettei oisi aina niin pimiää. Pari päivää lumen kanssa oli jo palijon pirtiämpiä, sitten tuli taas vesisaje ja vei kaiken mennessään. Minua ei haittaisi niinkään pimeys, mutta pitäisi olla sitä lunta. 

Huhhuh.

En lupaa aktivoitua vielä hetkeen, ei oo montaa juttua tehtävänä, mutta niissä vähäsissä onki sitä enemmän. Ittepäisyyspäivän aikoihin pitäisi olla jo vähän helepompaa. Toki saattaa tulla välillä akuutti tarve tehä jotaki ihan muuta ko opiskeluhommia, mutta parempi ko ei lupaa mitään niin ei tule paineita, vaikka ennemmin oiski talavihorroksessa sohovalla.

Mutta en ole kuollut siis, elekää siitä huoliko.

Joskus kuva kertoo enemmän ko tuhat sanaa

Siispä tänään yksinkertaisesti muutama kuva onnellisesta lapukasta ja toive siitä, että kyllä se oikia talaviki vielä sieltä tulee.

Ei mikään labradorinnoutaja vaan sallalainen halonkantaja. Koti, miksi olet niin kaukana, minulla on ikävä sinua. Valloitettiin meijän körmyn kans ekaa kertaa Kukkura.

Itä-Lappi ja sen ongelmat nuoren ihimisen näkövinkkelistä

Juuri kun kaikki ovat ehtineet alakaa kuvitella, että meikäläisen silimissä pohojoinen ja etenkin itäkaira siintää unelmien utopiana ja lintukotona, on hyvä tiputtaa teijät alas sieltä kuvitelmistanne. Usein on heleppo nähä, että kaikki paha ja paska on seurausta nykyajan poliittisista linijauksista, mutta ei se nyt ihan niinkään mustavalakosesti aina mene. Kyllä met osataan kussa niitä asioita ihan itekin.

Minä arvotan kotiseutuni hirviän korkialle elinympäristön vuoksi. Meijän kunta tarjoaa loputtomiin mettää ja erämaata, josta nauttia. On mettästys- ja kalastusmahollisuus, mettiköitä, joissa kulukia ja soita, joita pitkin rämpiä hillojen ja karpaloitten (tai paremman kunnon) perässä. Tuntureita, joitten huipulle kiivetä. Maisemaa, jota ikuistaa kameralla. Asumisen välijyyttä, tilaa toteuttaa ittiään. Rauhaa ja hilijaisuutta. Näissä piilevät pitkälti net syyt, joitten vuoksi haluan palata takaisin. Siellä on asioita, joita minä arvostan, kaupungissa ei niinkään. Aijemmin olen tästä jo kirjotellutkin.

Paluumuuttoa Itä-Lappiin ei kuitenkaan ole tehty kovin helepoksi. Yksinkertaisesti jo sen vuoksi, että työpaikkoja ei ole, ihimisiä on koko ajan vähemmän ja palavelut uhkaavat luisua käsistä. Koko ajan on se peleko persiissä, että tässä saattaa käy'ä huonosti ja liu'utaan entistä pahempaan paikkaan. Moni sortuukin siihen ihastuttavaan pessimismiin, että mitä se mikään hyövyttää. 

Väärin, ei näin.

Asiat eivät muutu, jos niitten eteen ei olla valamiita tekemään töitä, tai jos kukaan ei ees yritä. Myöskään se ei auta, että jos joku yrittää, niin sitä ei sitten perkele vie millään kyllä voija tukia. Itälappilaiselta ihimiseltä tuntuisikin puuttuvan se yhteen hiileen puhaltamisen meininki. Jos joku hullu erehtyy esimerkiksi perustamaan kotipaikkakunnalleen yrityksen, on konkurssi eessä vuojen päästä, sillä paikkakuntalainen perkele käy ennemmin vaikka naapurikylästä hakemassa saman asian, ko se oli siellä kaks euroa halavempi. Tai vaikka ei ois ollu ees halavempi. Siitä naapurin liikkeestä ei vaan voi käy'ä mitään, ko sehän saattaa vaikka saakeli soikoon rikastua minun rahoillani. 

Kyräily ja kateellisuus, sillä ko ei vaan päästä kovin pitkälle.

Toki tässä ollaan vaikeitten asioitten äärellä, sillä jos jokin maksaa ihan älyttömän palijon enemmän kotikylässä, on ymmärrettävää, että ihan oman budjetin vuoksi sen haluaa ostaa jostaki muualta halavemmalla. Ja sitten ko vaan harvat hakee tavaran kotikylän yrittäjältä, on pakko nostaa hintoja, että pärijää. Seuraa noidankehä. Jos hinta sen sijaan on vaan hieman kalliimpi, ite voin mieluusti maksaa sen, koska tuen samalla oman alueeni ihimistä ja mielestäni usiamman pitäisi olla valamis samaan. Puhumattakaan siitä, mikäli kyseessä on vielä jokin oman alueen yrityksen laadukas tuote. Laadusta ja hyvästä palavelusta maksaa mielellään. Selekiää ylihintaisuutta, ahaneutta tai ylimielisyyttä ei taas kato kukaan hyvällä. Suuruu'enhullu ei pijä olla, eikä tavotella kuuta taivaalta. Peiliin kannattee kattoa niin yrittäjän ko asiakkaanki. Mitä minä voisin tehä toisin, oman kotiseutuni ja asuinpaikkani hyväksi? Mikä on tärkeintä, raha, vai sittenkin jokin muu?

Met ei kukaan kuitenkaan pärijätä yksin. Yrittäjä ei pärijää iliman asiakkaita, eikä asiakas pärijää iliman palaveluita. Harva yksilö pärijää läpi elämänsä pyytämättä koskaan apua toiselta, eikä kukaan pysty yksin tekemään ihimeitä tai saamaan aikaan suuria muutoksia. Jos met ei olla valamiita yhessä hartiavoimin paiskomaan hommia, niin ehkä met sitten ansaitaankin hilijalleen kadota maailmankartalta? Ajattelemalla, että toisen saavuttama hyvä on iteltä pois, ei kyllä kovin pitkälle pötkitä. Kateellisuu'en ja sisäänpäin kääntyneen meiningin sijasta meijän pitäisikin kaikkien pyrkiä ajamaan yhteistä hyvää ja negatiivisen asenteen sijaan yrittää suhtautua asioihin positiivisesti. On niin kovin kuluttavaa olla katkera ja toivoa toiselle pahaa, eikä se pitemmän päälle hyövytä ittiä mitenkään, toisin ko yhessä toimiminen.

Kunnallisella tasolla ollaan myös vaikeitten asioitten äärellä. Ikärakenne on täysin vinksahtanut ja suurin osa porukasta alakaa olla ikääntynyttä. Rahaa täytyy käyttää jatkuvasti enemmän ja enemmän ikääntyneitten palaveluihin, mutta siinä rytäkässä ei pijä unohtaa, ettei tilannetta pitkällä juoksulla saaha korjautumaan, jos kuntaan ei saaha uutta, nuorta ja työikäistä väestöä, jokka mahollisesti myös synnyttävät kuntaan uusia asukkaita. Tälle väestölle on tarjottava erilaisia palaveluita, ko sille ikääntyneelle ja niiden olisi oltava toimivalla mallilla.

Eihän kukaan halua, eikä edes pysty palaamaan takaisin kuntaan, jolla ei ole tarjota mitään. Tärkeinpänä asiana tietystikin työpaikka. Mikäli jokin työpaikka voitaisiin saaha järjestymään ja siihen olisi tulossa halukas ihiminen, joka toisi mukanaan ehkä jopa perheen, pitäisi sellaiseen ehdottomasti tarttua. Laskea, mikä on järkevää pitkällä aikavälillä. Työvoiman ja uusien asukkaitten houkuttelemiseksi kannattaisi ehottomasti esimerkiksi tarjota palakallista harjoittelumahollisuutta eri aloilla. Näin kuntaan saahaan yleensäkin tulemaan joku, joka voijaan onnistua sitouttamaan myös pysyväksi asukkaaksi. Pahinta, mitä voijaan tehä, on torpata nuori ja omasta vapaasta tahostaan paluumuutosta haaveileva ihiminen. Tällaiset ihimiset pitäisi nähä arvokkaana voimavarana, eikä suhtautua heihin sillä asenteella, että voit sinä tänne tulla, mutta älä luule meiltä mitään saavasi. Jos ihimiset mielletään rasitteeksi, joista aiheutuu vaan kuluja, mennään mettään ja pahasti. 

Iliman asukkaita ei ole kuntaa.

Lyhytnäköisyys tuntuu vaivaavan myös tehtäessä päätöksiä erilaisista investoinneista. Jos jokin tulee siinä hetkessä halavemmaksi, ei se tarkoita sitä, että se olisi pitemmällä aikavälillä sitä. Lisäksi on aina aivan valtavasti puolia, jotka vaikuttavat kyseisen asian hintaan. Päätös siitä, että vähennetään vaikkapa koulunkäyntiavustajien määrää luokassa lain sallimissa rajoissa minimiin, vaikka usiammalle olisi tarvetta, tarjoaa siinä hetkessä säästöjä, mutta näyttäytyy tulevaisuu'essa ihan eri tavoin. Ehkä siinä luokassa juuri se oppimisvaikeuksista kärsinyt lapsi ei saakaan riittävästi tarvitsemaansa tukea ja ongelmat kasaantuvat ja kertaantuvat ajan myötä. Lopulta niihin joudutaan puuttumaan palijon kalliimmalla rahalla, maksaen moninkertaisesti enemmän. Mitä pitempään ongelmat kasaantuvat, sitä vaikiampi niihin on puuttua. Jos lapsi olisi saanut riittävän tuen, oltaisiin näiltä kaikilta ongelmilta ehkä voitu välttyä.

Ennaltaehkäisy tulee useimmiten huomattavan palijon halavemmaksi, ko ongelmien korjaaminen jäläkikäteen. Tätä ei valitettavasti yleensä haluta nähä. Ilimeisesti se moninkertainen raha on palijon helepompi maksaa sitten joskus myöhemmin, kuin se summa siinä hetkessä.

Menee nyt enemmän yleismaailmallisten ongelmien puolelle, mutta olen peräänkuuluttanut aijemminkin, ja peräänkuulutan edelleen, että onko raha tosiaan ainut, joka nykymaailmassa merkitsee jotain? Jos näin on, niin onko se teijän mielestänne ihan tervettä? Miksi kaiken pitää olla niin kustannustehokasta, voitot pitää saaha maksimiin ja aina pitää tienata enemmän ja enemmän ja tehä kaikki mahollisimman halavalla? Eikö se, että pärjää ja tulee toimeen omillaan, riittäisi? Entäpä se, että asiat hoijettaisiin hyvin ja laadukkaasti? Ei kait met voija loputtomiin aina vaan säästää ja säästäkään?

Ehkä lopulta sitten vaan rikkaimmilla on oikeus olla ja elää. Se, kenen pankkitilillä on eniten rahaa, on paras ihiminen, jolla on eri oikeu'et ko meillä muilla.

Mutta palatakseni tiivistäen takaisin alakuperäiseen aiheeseen, mielestäni itälappilaisilla ihimisillä on asenneongelma, joka pitäisi saaha korjattua. Onko se mahollista, onkin sitten ihan toinen tarina. Mielestäni on, mutta se vaatii ihimisiltä palijon, eikä kaikilla ehkä ole halua nähä omaa nokkaa kauemmas. Sen lisäksi kunnallisella tasolla pitäisi tehä päätöksiä katsoen pitkälle aikavälille ja keskittyä myös siihen, miten nuorta, työikäistä väestöä saataisiin muuttamaan kuntaan. Investoinnit uusien työpaikkojen saamiseksi ovat enemmän ko tärkeitä, mutta näitäkin päätöksiä tehtäessä tulee muistaa piettää myös järki päässä.

Eihän nämät mitään maagisia ja maatakaatavia juttuja ole, mutta halusimpahan net kuitenki ääneen todeta. Minun paasaukseni ei ratkaise yhtään mitään, mutta jos se etes yhen ihimisen saa ajattelemaan asioita, niin ollaan jo voiton puolella. Meijän elämää itäkairassa vaikeutetaan jo ihan tarpeeksi valtion ja poliittisten paskapäätösten nojalla sekä keskittämispolitiikkaa harjoittaen, niin ei viitsitä lisätä ite enää yhtään sitä kurjuutta ja katkeruutta. 

Meilläkin on harjoitettu kunnan sisällä syrjivää keskittämispolitiikkaa lakkauttamalla joka ainua kyläkoulu. Tulee vaan mieleen, että jos met ei ees oman kunnan sisällä tajuta eikä haluta tarjota palaveluita tasapuolisesti koko kunnan asukkaille, vaan pakotetaan lapset kulukemaan pitempiä matkoja "säästöihin" ja "parempaan opetukseen" vedoten, niin miksi net valtion tasollakaan haluaisi ymmärtää tämmösiä asioita? Uskon, että keinot järjestää opetusta myös muualla ko kirkonkylällä oisi olleet olemassa, niinkö oisi olemassa keinot valtiollisella tasolla pitää Itä-Lappi tulevaisuu'essaki elinvoimaisena ja asuttuna. 

Aina vaan niitä keinoja ei erinäisiin (teko)syihin vejoten haluta käyttää. Ja ehkä sille rahanpaskalle, johon kaikki tässä elämässä tuntuu kuluminoituvan, tosiaan sitten on jotain parempia käyttökohteita. 

Olen hieman provosoiva tänään. 

Sunnuntain kokkailuja

Kylläpä taas sää suosii meitä, ei voi muuta sanoa. Sataa toista päivää putkeen vettä ja näin koiranomistajana alakaa jokseenki raivostuttaa tuo jatkuva saje. Lenkillä käyminen on sinänsä ihan ok ko on tamineet, jokka piettää vettä, joskaan ei nautinto. Ärsytystä aiheuttaa eniten se koiran jatkuva kuuraaminen, vaikka kävisit vaan pyörähtämässä ulukona, on koira heti ihan märkä ja rapanen. Asiaa ei yhtään helepota tuo meijän aivan liian pieni eteinen, jonka matto on nyt jatkuvasti märkä, valokatkasija aivan idioottimaisessa paikassa ja tunnelma vähintäänkin trooppinen ja märältä koiralta haiseva. Ulukoilutamineet ei kuivu, vaikka patteri pöhisee täysillä. 

Vähän olin kyllä raivona sen sisälle kantautuvan lumenki kanssa, mietin, että oliko tämä viime talavenaki näin tuskaa mutta sitten muistin, ettei viime "talavena" ollut lunta. Joten ei. 

No mutta, koska ilima on mitä hirvein, ajattelin jakaa teille sunnuntain piristykseksi loistavan arkiruokavinkin (tai kyllä tämä pyhänäkin menee, ainaki meisille). Oon nimittäin kokkaillu tänään makkara-tomaatti-pinaatti -vuokaa, joka on heleppo ja nopia tehä, mutta myös ihan sikahyvää. Sopii loistavasti pottumuusin kanssa, joskin meikäläinen syö tätä ihan semmosenaan myös ko en jaksanu alakaa itelleni värkätä muusia.

Oon tämän reseptin (tai ajatuksen siitä) poiminu jostain seittemän-kaheksankymmentäluvun tarkan markan säästöoppaasta, jossa neuvottiin tekemään arkiruokaa esimerkiksi edullisemmista sian osista ja makkarasta. Reseptiä en muistanu ottaa tarkkaan ylös, mutta muistan, että siinä laitettiin makkaraa, pinaattia ja tomaattia ja tältä pohojalta väsäsinkin sitten tämän reseptin, joka kuuluu yksinkertaisuuessaan näin:

Makkara-tomaatti-pinaatti -vuoka

paketti lenkkiä

pari tomaattia

pakastepinaattia

valkosipulinkynsi

sipuli

raastettua juustoa

basilikaa

chilijauhetta

mustapippuria

Sulata jäinen pinaatti ja valuta. Levitä pinaatti uunivuoan pohjalle ja pilko päälle lenkki. Pilko sipuli (voi jättää renkaiksi tai kuutioi'a, ihan oman maun mukaan) ja valkosipuli, heitä vuokaan makkaran päälle. Pilko tomaatit ja asettele vuokaan makkaran päälle. Mausta basilikalla, mustapippurilla ja ripauksella chilijauhetta. Viimeistele komeus juustoraasteella ja paista uunissa nuin 200 asteessa, kunnes juusto on sulanut ja hieman ruskistunut ja tomaatit pehmenneet. 

Ja on muuten hyvää. Vähän erilaista twistiä makkaraan, ko sitäki tulee aina sillon tällön laitettua ruoaksi kaikkien terveysintoilijoitten kauhuksi. Ja onhan tässä sitä paitsi perinteiseen uunimakkaraan verrattuna nuita rehujakin vähän enemmän mukana ja juuston voi valita kevyempänä jos tahtoo (meillä syyään tällä hetkellä Oltermannia, koska kaikki muu kyllästyttää :D). Vietin lauantaina meleko pitkän tovin suunnittelemalla "ruokalistaa", koska ollaan siipan kanssa siitä huonoja, että mennään aina kauppaan sillä ajatuksella, että ostetaan "ruokaa", eikä oikein osata suunnitella etukäteen mitä voitaisiin syyä. Usein tuleeki sitten veettyä sillä kanaa ja wokkivihanneksia/salaattia -linjalla, mikä alakaa pitemmän päälle tympiä. Listasinkin ylös kaikki mieleeni juolahtaneet ruokajutut, joita on ikinä kokkailtu/mitä tiijän ja aattelin lyyä net listat johonki näkyvälle paikalle. Loppuu se tuskailu, että mitäköhän voitaisiin syyä. 

Ja tuleepahan tehtyä enemmän semmosia perinteisiä kotiruokia, jokka tahtoo heleposti unohtua ko miettii tarjottavaa evästä. Minä nimittäin kaikenlaisen ruokasäätämisen jäläkeen uskon kasviksilla ja vihanneksillä ryyditetyn kotiruuan voimaan. Kokkasin koiralleki tänään kotievästä ko nappulat alakaa olla loppu, enkä jaksa lähtiä yksinäni hakemaan sitä 15 kilon säkkiä. Herra syö kyllä muutenkin kapuloitten lisukkeena kotiruuan jäämiä, kalaa, maitotuotteita, kananmunaa ja raakaa lihaa/luita, mutta nyt keittelin vielä kasvissosepuuron kermaviilin ja lihan lisäksi, pitää sillä jatkaa tuota evästä siihen asti, kunnes pääsee eläinkauppaan. Osan nakkasin pakkaseen, niin sieltä voi sitten heleposti ottaa aterian lisukkeeksi. Jos oisi hirviän aikaansaava, voisi tietysti tehä koiralle aikuisena kaikki eväät ite ja elättää se luitten lisäksi kotikokkailuilla, mutta vähän epäilen taipuvani edelleen valamiin nappulan heleppou'en eessä ja syöttäväni kotievästä vaan osittain. Eipä se toisaalta, uskon kyllä, että laadukas koiranruoka tehostettuna lisukkeilla ajaa asiansa. Ainut vaan, että se laadukkaampi eväs on suhteellisen kallista ja sitä on tuolla syrjäkylillä vähän hankala saaha. No, onneksi internetin ihimeellinen maailma on olemassa.

Mutta nyt muitten touhujen pariin, on huomenna harvinaislaatuisesti "vapaapäivä", mikä tekee ihan terää ja tulee tarpeeseen tämän kellojen siirron kanssa. Ollaan möhkäleen kanssa tänä aamuna herätty ihan kesäajassa vielä, ja tässä vaiheessa päivää alakaa tuntua siltä, että uni vois viijä voiton jo. Vielä en kuitenkaan aatellu luovuttaa, vaan parsia vähän sukkia. Omenapiirakkaaki aijoin leipoa, mutta unohin kananmunat kauppaan, niin sepä siitä sitten.

Hyviä viikon viimisiä hetkiä ja reipasta alakavaa uutta viikkoa! Vaikka sää näyttääki aika masentavalta ainaki alakuviikon osalta...

Bannerin vaihos

Hoi kaiffarit, olin ihan kokonaan unohtanut aikoneeni vaihtaa banneria jossain vaiheessa syksyä ja nyt ollaan kyllä kelien puolesta jo seuraavan bannerin kohalla menossa. Koska tykkään tästä syksyfiilistelystä niin palijon, niin halusin nyt kuitenki nakata sen esille!

Toivottavasti tekin tykkäätte. Ja parempi myöhään, ko ei millonkaan, vai mitä?

Samaan syssyyn totean myös, että menneen syyslomareissun kuvat painottuu sitten lähinnä tuonne Instagramin puolelle, ellen sitten uuelleenjulukase niitä täällä, sillä järkkäristä loppui tietysti akku kesken reissun, enkä muistanut sitten laittaa sitä laturiin. Muutaman otoksen olen toki napannut, jokka voin ehkä jakaa täälläkin.

Herkutteluhetkiä varten

Ulukona on eilinen myräkkä laantunut ja tilalle astunut plus-asteita, vesisajetta, loskaa ja jäätyviä tienpintoja. Aamulenkki koiran kanssa olikin suorastaan nautinnollinen ko vettä rätkytti suoraan silimille ja osa kaduista oli vielä putsaamatta loskasta, kaikki risteysalueet ihan tukossa ja auratut tienpinnat liukkaita. Eilisen aikana tuli kyllä ihan tolokuttomasti lunta, saa nähä mikä sen kohtalo on nyt ko mittari on lämmön puolella ja vettä sataa. Tietysti nyt sitten alakaa taas net tappoliukkaat kelit, joitten kanssa taisteltiin täällä koko viime "talavi". Pientä ahistuksen hikiä pukkaa taas niskaan, kummasti alakaa kaivata sitä oikiaa talavia ja nelijää vuojenaikaa. Koti-ikävä painaa ja tekisi mieli jäähä nököttämään tänne nelijän seinän sisälle. Pyörän talavirenkaatki on tietenki vaihtamatta vielä.

Roppakaupalla hyviä syitä kääriytyä siis sohovan nurkkaan kahavikupposen kera ja kirjoitella hieman blogia. Jos muistatte niin loman alakupuolella hieman leivoin ja lupasin jakaa teillekin reseptejä. Aattelinki lykätä tänne sekä fetapinaattipiirakan, että gluteenittomien karjalanpiirakoitten ja korvapuustien reseptin. Leipominen on hirviän mukavaa hommaa ja syöminen vielä kivempaa. Oon kyllä semmone possu, että todellakin pikemminkin elän syödäkseni ko syön elääkseni.

Tämän piirakan ohojeen nappasin Yhteishyvästä, mutta sovelsin sitä omanlaisekseni ja tein eerilaisen pohojan. Ostin oikian fetan sijasta salaattijuustokuutioita, joskin hieman rasvaisempaa versiota (ja kyllä kannatti, niitä rasvattomia kumipalleroita ei kannate tähän piirakkaan sotkia). Minun pinaattini oli myös kokonaisena pakastettua, joten se olisi ehkä kannattanut hienontaa ennen täytteeseen laittamista. Piirakka myös unohtui ehkä aavistuksen liian pitkäksi ajaksi uuniin, sillä paistoaika oli yllättävän lyhyt. Ei tämä mitään älytöntä herkkua ollut, mutta hyvää kuitenkin ja mukavaa vaihtelua tekemiini suolaisiin piirakoihin. Resepti kuuluu näin:

Fetapinaattipiirakka

pohja:

½ prk kermaviiliä

75 g voita

psylliumia

2½ dl tattarijauhoja (myös muut gluteenittomat jauhot käy, itte tykkään piirakkapohjissa tattarista)

1 tl leivinjauhetta

täyte:

2 valkosipulinkynttä

150 g pakastepinaattia

1 prk kermaviiliä

2 kananmunaa

ripaus suolaa ja mustapippuria

100 g fetajuustoa 

Yhdistä kermaviili ja pehmeä voi. Lisää joukkoon psyllium ja anna turvota hetki. Sekoita nopeasti joukkoon yhdistetyt jauhot ja leivinjauhe. Itse taputtelin taikinan kostutetuin kasin suoraan piirakkavuokaan, taikinan voi myös kääriä folioon/kelmuun ja nostaa jääkaappiin täytteen tekoajaksi ja sitten kaulita ja nostaa piirakkavuokaan, mutta gluteeniton taikina tahtoo olla hieman hankala käsiteltävä.

Sulata ja valuta pinaatti. Pilko valkosipulinkynnet. Halutessasi voit kuullottaa pannulla tilkassa öljyä, ite heitän täytteeseen sellaisenaan. Sekoita kulhossa kermaviili, kananmunat, mausteet ja pinaatti. Kaada täyte piirakkavuokaan pohjan päälle. Ripottele fetajuusto täytteen päälle. Paista 225 asteisen uunin alaosassa nuin 25 minuuttia.

Gluteenittomien karjalanpiirakoitten tekeminen taas on ihan oma lukunsa. En muutenkaan ole karjalanpiirakoitten kanssa mikään mestari ja gluteeniton taikina tuo taas tähän omat haasteensa. Jostain syystä tällä kertaa piirakoista tuli kuitenkin ihan ekstrarumia, rypytys ei onnistunut sitten ensinkään ja piirakat aukesivat uunissa. Ulukonäkö ei onneksi kuitenkaan vaikuta makuun ja ite tehyt piirakat ovat ehottomasti parempia ko kaupan valamiit. Jouluksi piirakat minulle saa kyllä kuitenki vääntää äiti, sen verran meni hermo tällä kertaa näitten kanssa. Ja kyllä leivinuunissa paistamisella on myös oma vaikutuksensa piirakoitten makuun. Ohje on mukailtu tavallisten piirakoitten ohojeesta.

Gluteenittomat karjalanpiirakat

2 dl vettä

1 tl psylliumia

2 dl Sunnuntai hienoa gluteenitonta jauhoseosta

3 dl tattarijauhoja

½ tl suolaa

reilu ½ dl ruokaöljyä

täytteeksi litra riisipuuroa

Lämmitä vesi,  lisää psyllium ja anna turvota hetki. Lisää suola, jauhot ja lopuksi öljy, sekoita taikinaksi. Pyöritä jauhotetulla pöydällä taikina ohueksi tangoksi, leikkaa parin sentin paloiksi ja pyöritä palat palloiksi. Laita taikinapallot odottamaan kelmun tai leivinliinan alle. Litistä pallot yksitellen kasaan tattarijauhoissa pyöritellen ja kaulitse ohueksi soikeaksi levyksi. Varo, ettei taikina tartu pöytään kiinni (käytä riittävästi tattarijauhoja kaulitsemiseen). Laita riisipuuroa piirakan keskelle ja rypytä reunat. Nosta pellille (sähköuunissa leivinpaperin päälle) ja paista piirakat mahdollisimman kuumassa uunissa muutaman minuutin ajan (varo, ettei leivinpaperi syty palamaan, leivinuunissa en käytä leivinpaperia ollenkaan). Itte säädän sähköuunin yli 250 asteeseen, leivinuunissa asteita saa olla lähemmäs kolmesataa. Kuoren väri ei paistettaessa juuri muutu, puuro voi hieman ruskistua. Kastele kypsät piirakat maito-voi -sekoituksessa ja nosta vetäytymään.

Gluteenittomien korvapuustien ohojeen olen löytänyt täältä, enkä ala sitä nyt tähän uudestaan kirjottamaan, vaikka yleensä ite leivonki kuivahiivalla ja ainahan sitä muutenki jokainen leipoja tekee omannäköisiään pullia. En itte ehkä laita ihan nuin palijon psylliumia ja täytteeseen laitan voin sulatettuna, jolloin sitä ei tartte nuin palijon. Tällä ohojeella pullasta tulee mielestäni lähes yhtä hyvää ko aidosta vehenäpullasta (siippa tosin väitti mauttomiksi, mutta ainakaan toistaiseksi en vielä jaksa leipoa sille omia pullia). Gluteenittomien leivonnaisten kohalla olennaista on se, että taikina kohotetaan vain kertaalleen, sillä muuten leivoksista tulee littanoita. Eli esimerkiksi pullat leivotaan suoraan ja kohotetaan vasta pullina ennen paistamista. Taikinaa ei siis kohoteta ennen leipomista ollenkaan.

Tämmösiä. Leipominen sähköuunin varassa ja pienessä keittiössä on kyllä aina oma haasteensa, ootan kovasti jo sitä, että pääsen paistamaan herkkuja leivinuunissa. Minulla olisi yksi hyvältä kuulostava gluteeniton rieskaresepti jemmassa, mutta sitä aijon kokeilla vasta sitten, ko pääsen paistamaan rieskan leivinuunissa. Gluteenivamman julumuuksia on kyllä myös tosiaan se, että mummon leipoma rieska on sulijettu pois meikäläisen ruokavaliosta (joskin aina silloin tällöin syön sitä palan ja kärsin seuraukset). Karjalanpiirakat on onneksi äitin leipoma lähes yhtä hyviä ko tavallisetki, joten eroa ei muista eikä huomaa.

Tänäänkin olisi kyllä hyvä päivä leipoa, mutta taijan pyhittää tämän päivän kuitenki muille hommille, koska ainua mitä tekee mieli on piparkakut ja niitä ei viitti ihan vielä leipoa. Net on kuitenki ohojelmassa ennen joulua. Aijon kokeilla tällä kertaa gluteenittomille piparkakuille suunniteltua reseptiä ja jaan kokemuksen toki tänne teillekin. Viime vuonna yksinkertaisesti vaihoin piparkakkureseptin jauhot vehenäjauhoista gluteenittomiin ja vaikka piparit hyviä olikin, taikina käyttäytyi jokseenkin hallitsemattomasti.