Lunta ja pakkasta

Niin se vain on jo marraskuu! Huomasin unohtaneeni yhen tekstin luonnoksiin keskeneräisenä, palailen sen pariin tässä joskus. Nyt kuitenkin hirviän palelun ja väsymyksen keskellä iski semmone ajatus, että koska Lasten suuri lelukirja on ilmestynyt, on mitä ilmeisimmin aika kirjoittaa joulupukille!

Khyyllä.

Eli rakas joulupukki, jos saisin toivoa ihan mitä vaan niin toivoisin tänä vuonna kuusen alta löytyvän:

- iRobot Roomba robotti-imurin. Ihan saakelin kallis vehje, mutta oishan se nyt vaan ihanaa ko tätä jatkuvaa karvakaaosta harventaisi minun, siipan ja kahen imurin lisäksi vielä robottikin! Mieti miten siistiä oisi tulla töistä imuroituun kotiin!

- Jumpsuitin. Mikä olisikaan lokoisampi asuste köllötellä joulun pyhät ko aikuisten potkupuku. En myöskään sellaisen hankkimisen jäläkeen käyttäisi kotona töitten jäläkeen luultavasti enää mitään muuta vaatetta. Sitten pitäisikin enää päättää väri.

- Finlaysonin mörkölakanat minulle ja siipalle. Koska missä muissa lakanoissa vois olla parempi kölliä, jos ei mörkölakanoissa? Kysynpähän vaan!

- Collarit. Ei oo yhtään siistejä käyttöcollareita, koska viimeisetkin ratkesi haaroista jo kesällä. Maailman parhaat käyttöhousut vapaa-aikaan.

- Tivoli Audio model one radio bluetooth-ominaisuudella. Vois kuunnella keittiössä mökää samalla ko kokkailee tai istuu iltaa. Värinä vois olla esim. musta/hopea.

- Hyviä kirjoja. Näen itseni jo sieluni silmin jumpsuitissa hautautuneena sohovalle lukemaan hyvää kirjaa. John Irvingin uusin Ihmeiden tie on vielä lukematta, samoin bloggari Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Aloin myös vastikäään käytyäni pitkäksi venyneen tauon jäläkeen kirjastossa lukia uuestaan Stephen Kingin Musta torni -sarjaa (koska tajusin, että edellisestä kerrasta on aikaa joku kymmenen vuotta, enkä muista noista kirjoista enää juuri mitään), joten netkin kirjat voisi kelevata. Jos vaikka kirjaston laina-aika ei riitäkään näitten läpikahlaamiseksi (mitenhän tuota aikaa lukia on nykyään palijon vähemmän...) Edelleen jostain syystä kiinnostaa tuo Kaikki se valo jota emme näe Anthony Doerrilta, kun en sitäkään ole saanut vieläkään luettua.

- Kylpytakin. Saunan tai suihkun jäläkeen oisi ihana hengailla kunnon froteekylypytakkiin kietoutuneena.

Nonni, kai sitä siinä jo oliki! Huomaan kylymyy'en keskellä ja väsyneenä haaveilevani kaikesta lämpimästä, pehemiästä ja mukavuutta lisäävästä. :D Tietenki myös runsaasti unta ja lepoa voisin ottaa lahajaksi, rajattomasti rahaa ja tämmösiä. 

Mutta hei, koska oikiasti on vasta viies marraskuuta, niin ei vielä ihan hulluna aleta höpöttää sitä joulua. Ootetaan nyt vielä ainaki viikko. :D No ei kai, mutta faktahan se on, että kyllä se jouluki sieltä pikkuhilijaa tulee. Käytiin tuossa iltasella elukan kanssa vielä pihalla ja siellä tuoksui ihana pakkanen ja talavi. Ihana vuojenaika, kerta kaikkiaan.

No mutta, ei mulla nyt muuta, palataan joskus paremmalla ajatuksella!

Tuntsan taikaa

Käytiin tuossa taannoin päivän mittanen reissu Tuntsalla nollaamassa päätä ja nauttimassa syksyisestä luonnosta vielä ennen lumien tuloa. Päädyttiin tällä kertaa vallottamaan Peuratunturi, eikä sitä hidastanut ees se, että jossain vaiheessa matkalla kohti Tuntsaa tajuttiin, että kartta jäi kotia. Sille sattui kesällä pieni kastumisvahinko ja kuivattelin sen saunan lauteilla ja kuivattelun jäläkeen se oli tietenki sitten viikattu kaappiin, eikä palautettu autoon... 

Sää ei oikeen suosinu, ajoittain tihutti enemmän ja vähemmän vettä ja tuuli oli meleko kova, mutta hetkittäin se aurinkokin siellä pilikahteli ja joka tapauksessa mukavaa oli, eikä ees eksytty, kiitos kompassin. Tässäpä siis vielä muutama kuva tuolta reissulta:

Peuratunturin huippu

Ennen Peuratunturiin nousua, suon laijalla, kaukaisuu'essa Sauoiva

Sama mötikkä Peuratunturin huipulta ihailtuna

Jutinaattori ettii riekkojen tuoksuja huipun tuulista

Jätettiin auto Peuratunturin muristalle ja käppästiin sieltä kuusikon ja suon laijan kautta tunturin tyvelle ja kiikuttiin sitten huipulle, jossa pietettiin pieni evästauko ja palattiin sitten korkiamman kautta tunturikoivikon ja -kuusikon läpi autolle. Iliman kompassia oisi saattanut kyllä tulla hätä, vaikka Peuratunturin tyvelle oliki heleppo löytää ja huipulta näki autolle asti, alako takasinpaluumatkalla tunturikoivikko muutamine kuusineen näyttää yllättävän äkkiä aivan samanlaiselta joka suuntaan ja vaikka huipulta oli ottanu suunnan ja pari kuusta sekä kivikon, jota kohti piti suunnistaa löytääkseen autolle, alako välillä meleko nopiasti epäilyttää, että entä jos käveleeki huti autosta? Iliman kompassia sitä ois varmaan enemmänki alakanu epäillä ittiään, ei siis ole mitään leikkiä tuo kikkailu tuolla erämaassa merkattujen reittien ulukopuolella. Vaikka kuinka paino matkan varrella mieleen minkä näköisistä kuusista oli tullu ohi ja koitti jättää merkkejä omista liikuistaan, ei niitä sitten takasin tullessa kuitenkaan meinannu hoksia. Ja merkiksi kuusen latvaan auton viereen kiinnitetty muovipussi oli kyllä yhtä tyhyjän kanssa, se lakkasi näkymästä varmaan sen jäläkeen ko oli poistuttu kymmenen metriä autolta kohti tunturia. 

Eksymisen mahollisuutta ei siis kannate yhtään aliarvioija, vaan kompassit ja kartat kannattaa piettää messissä ja pakata reppuun tulentekovehkeet ja evästä sekä juomaa yli tarpeen, vaikka aikoiski tehä vaan pikku reissun. Koskaan ko ei tiijä, miten sää tuolla erämaassa käyttäytyy tai jos tuleekin vahingossa suunnistaneeksi harhaan. 

Takaisin kotia päin valuttaessa pysähyttiin vielä Piimäkurun laavulle paistamaan makkarat ja keittämään kahavit, vesisaje teki kelistä hieman haastavan taivasalla oleskelun kannalta. Ja jäätiimpä paluumatkalla vielä tuntsalaiseen liikenneruuhkaanki jumiin hetkeksi, poroja oltiin nimittäin justiinsa kokoamassa erotusaitaan ja ajamassa tien yli. Ihanan rentouttava ja päätä puhistava reissu joka tapauksessa, luonnon voimaa ressinpoistajana ei kannate kyllä yhtään vähätellä. 

Ja ohan se Tuntsa vaan semmone sydämenryöstäjä, että sinne halajaa aina uuestaan ja uuestaan. Seuraavan tunturin valloitusta ootellessa. Kenties Sorsan huiputus?

Vanahojen astioitten kauneus ja kirous

Voi että, pakkohan se on vaan tunnustaa, mutta minä sitten rakastan vanahoja astioita ja esineitä, jos se ei vielä ole kaikille tullut seleväksi!

Vietävän vetävää on etenkin tuo vanaha värikäs lasi... Aiemmin olen ollut hurahtanut tuohon Oiva Toikan Kastehelmeen (kyllä, edelleenkin kelepaisi tuollainen kaksikerroksinen tarjoiluvati ja ihania lasisia kahavikuppeja kaikissa eri väreissä) mutta viime aikoina olen alakanut lämmetä myös Riihimäen lasin Grapponia-sarjalle. Siinäkin jostain syystä viehättää eniten tuo vihiriä väri, mutta myös muut värit on kauniita. Ja net Nanny Stillin suunnittelemat lasipullot eri väreissä on mielettömän hienoja kans! Esim. nämät Stella polarikset ja Grapponian pullot eri väreissä. Ja kun pulloihin päästään, niin näitä Helena Tynellin Aurinkopulloja ois kans kiva joskus omistaa! Jostain syystä vihiriät ja sinisen sävyt kutkuttaa silimää eniten, mutta ei tuo keltanenkaan paha ole... Ei ollenkaan. Tätä pelekästään silimäkarkiksi tarkoitettua lasia edustaa myös Carmen kääntömaljakot, joita voisin sommitella yläkerran senkin päälle. Toisaalta Festivotkin viehättävät, mutta noissa Carmeneissa (taipuuko tuo sana nuin :D) olis taas sitä väriä... Festivoja pitäisi ehottomasti olla iso ryhymä ja niissä pitäisi olla pallokynttilät. Mutta siis kaikenlainen vanaha lasi kiinnostaa, Riihimäen lasin ja Nuutajärven/Iittalan lisäksi Karhulan lasi sekä myös Humppilan lasi. 

En muista selitinkö jo aijemmin, miten iskin silimäni tuohon Humppilan lasin Revontulet-maljaan (nimenomaan ruskeana) ko sellainen on meillä kotona ollut minun lapsuuessani. Melkoinen suru iski, ko äiti sitten kertoi, ettei sitä kyseistä maljaa enää ole, vaan se on ainakaan tullut hyllystä alas ja särkynyt... Nyt minä en sitten saa tuota kulhoa mielestäni ja luulen, että jostain se on pakko kotiuttaa jossain vaiheessa. Muuta ruskiaa Humppilaa siellä kotona taitaisi edelleen olla (mielestäni tämmönen ruskia Pentti Santalahden maljakko sekä ruskea Kasvimaalla ) mutta eivät viehätä minua ollenkaan niinkö tuo Revontulet. Revontulet voisi toki olla kaunis myös kokonaan kirkkaana ja vihiriänä. Tämä tarjoilukulho sen sijaan meiltä löytyykin nyt kirkkaana, mutta tuo vihiriäkin on aika kiva.

Mutta ettei tämä liian heleppoa olis, niin kyllä mulle muutkin ko lasiset astiat kelepais. Jostain syystä olen alakanut pitää näitä Arabian sinisiä Kosmos-teekuppeja himottavina. Olen outo. Samaan aikaan kummasti kiinnostaa myös kaikki Arabian puhalluskoristeiset kahavikupit, joilla ei tee sitten mitään, mutta jokka ovat vaan niin somia! Näihin ei varmaan kannattaisi hurahtaa, ko sitten joutuu keräilemään ihan urakalla ja erilaisiahan riittää... Ja kyllähän se kaikenlainen vanaha Arabia aina kiehtoo, kun monet vanahat astiat tahtovat vaan olla niin nättejä. Näitä syviä Sampo-lautasia meillä on neljä ja voisin ottaa muutaman lisääkin. Sitten näitä valkoisia SOT-mukeja (kuvassa ylärivin toinen vasemmalta) joita on valmistettu 1930-1950 -luvuilla löytyy myös muutama, muotoilun perusteella ei uskoisi nuin vanhaksi, ja ihan mielelläni näitäkin voisin ottaa vielä muutaman lisää.  Lisäksi Arabialta kelepaa myös muut käyttöesineet, eikä pelekästään astiat. Esimerkiksi vanahoja keraamisia kukkaruukkuja, kuten esimerkiksi tätä Kerää eri väreissä voisi muuttaa meille. Ja tietysti erilaiset maljakot voisivat olla kivoja.

Ja tuoreempikin Arabia toki kelepaisi, olen nimittäin tullut jotenkin siihen tulokseen, että meillä oleva yksinäinen vihiriä 24h sarjan kuppi on oiva kaakaon juomiseen ja voisi kaivata seuraa. 

Ja hei, toki myös Kupittaan savella on kauniita astioita ja maljakoita...  Ja vanhoja emaliastioita ois kiva saaha kans, hyväkuntoiset kelepaa edelleen käyttöön ja huonompikuntoiset päätyisivät koristeeksi. Punaisen Pehtoori-pannun haluaisin ehottomasti, ihan vaan koristeeksi. Yleensäkin siis kaikki vanaha ja värikäs vetoaa meikään, voi ettäkö pääsisi sellaisia ihania aarreaittoja penkomaan... Näin yhtenä yönä untakin, että pääsin jotenkin töitten kautta jollekin kirppikselle niin, että se oli vain meijän käytössä ja siellä oli kaikkea ihanaa myynnissä, eikä ketään muuta jostain syystä kiinnostanut yhtään. :D

Johtunee siitä, että olen viime aikoina pyörinyt ahkerasti kirppisblogien parissa ja huokaillut kateudesta, sillä kirppiksiltä tuntuu löytyvän niin palijon kaikkea ihanaa ja jotku vielä osaavat sisustaa kotinsa näillä kirppislöydöillä niin kauniisti. Harmittaa, että täällä meijän perällä ei oikein heleposti lähetä tekemään kunnon kirppiskierrosta eikä välttämättä tehä kovin heleposti löytöjäkään... Nettikirppikset on toki vaihtoehto, mutta siellä hinnat kipuaa usein piliviin eikä "löytöjen" tekeminen ole juuri mahollista tai ainakaan heleppoa. Plus että esimerkiksi lasiastioitten postitus on aina riskaabelia. Toki jokusen Krouvi-tuopin sekä Kastehelmen sokerikon ja kermakon olen netin kautta hankkinut ja monia muita katsellut, mutta ostaminen on vielä toistaiseksi jäänyt. Huonekalutkin ovat jääneet nettikirppiksillä pelekän ihailun tasolle, samoin vanahat tekstiilit ja kankaat.

Oi että! Pakko lähtiä pois tästä koneen ja googlen ääreltä tekemään jotain järkevää, ennenkö iskee ihan suunnaton astiakateus...

Perjantaifiilis

Ah miten ihanaa ko on perjantai ja tulin hoitaneeksi kauppa-asiat jo eilen, joten saatoin tänään vaan töitten jäläkeen kurvata Matkahuollon kautta suoraan kotia. Ja mikä parasta, ihastelemaan uusia jouluverhojani! On net niin kivat, kattokaa nyt:

Piti tulla siniset verhot hopealla, vaan eipä tullut. Pakko kait se on uskoa, että sininen joulu on ollu pois muodista viimiset aika monta vuotta. Hauskintahan tässä on, että näitten verhojen myötä koko joulu alakaa näyttää erittäin punaiselta, vaikka olen kovasti vannonut sinisen ja hopean liittoon joulutekstiileissä. No, minkäs teet! 

Vaikka kiven alla se nämät punaisetkin tekstiilit tuntui olevan, jotenkin tuntuu että nykyään joulutekstiilienkin pitää olla niin helekkarin valakosta ja vaaliaa. Hyi sanon minä. Kyllä joulussa pitää olla tunnelmaa, vaaliaa ja valosaa ehtii olla sitten kesällä. Mutta jokainen tietysti tyylillään, minulle ei vaan siitä valakosesta ja vaaliasta tule joulutunnelmaa. 

Ostin samalla näihin verhoihin mätsäävät lakanatkin kahtena kappaleena ja täytyy sanoa, että myös kummatkin niistä vaikuttivat oikein ihanilta. Etenkin punakultaisista tuli ihana luksusfiilis, olivat nimittäin puuvillasatiinia ja lakanoissa oli nappikiinnitys! Saa nähä toimivatko käytännössä, mutta ideana ainaki ihana, koska meikäläistä aina ajoittain kiusaa täkin valuminen ulos pussilakanasta. Vaaliammat lumihiutalealakanat taas oli ihanan kevyet, aivan ko lumihiutaleetki. Tosin vähän hirvittää, että kuinka kestävät käytössä kun olivat niin ohuet, mutta toisaalta näitten lakanoitten käyttösesonki on tietysti aika lyhyt aina kerrallaan. 

Nyt tästä perjantaista ei sitten enää puutukaan ko iltalenkki, sauna, kynttilät sisään ja ulos, iltapalaksi lämpimät voileivät ja Vain elämää töllöstä. Kuulostaa loistokkaalta perjantailta!

Jouluhömppää

Ja niin se aika kääntyi lokakuuksi ja meikäläisen mieli jo kohti joulua. En vaan voi sille mitään, muttako pimeys alakaa laskeutua aiemmin ja aiemmin, tähtitaivas tuikkii ja pakkanen nipistelee aamuisin, niin ajatukset alakaa kummasti hiipiä kohti vuojen lämminhenkisintä aikaa. 

Äläkää käsittäkö väärin. Pidän ehottoman vääränä esimerkiksi jouluvalojen laittamista aikasemmin ko marraskuun lopulla ja sitä aikaisemmat glögit ja joululaulut on syytä nauttia hyvinkin salassa, mutta ajatustyön aloittaminen jo hyvissä ajoin on ihan sallittua. Ja valmistelujahan saa toki tehä. On ihan okei ostaa punaisia kynttilöitä alennusmyynnistä kesäkuussa. Meillä siippa ei esimerkiksi reagoi enää mitenkään, ko lappaan Ikeassa punaisia kylyppärinmattoja kärryyn ja mutisen siitä, että vessaan (joka ei vielä edes ole valamis) on hyvä hankkia jouluksi omat matot jo valamiiksi. 

Joulujuttujen miettiminen on meikäläiselle myös stressinhallintaväline ja keino nukahtaa esimerkiksi sillon, ko kaiken maailman ajatukset jyllää illalla päässä tuhatta ja sataa. 

Ja kyllä, saatoin tilata jouluverhot.

Kun arki vie sata nolla

Tästä vaikenemisesta pitkiksi ajoiksi alakaa tulla ikävä tapa! Mutta tiijättekö sen tunteen, ko työpäivän jäläkeen on olo, niinkö ois survottu mehulingosta läpi ja kotiin päästessä yksinkertaisesti haluaa keskittyä kaikkeen muuhun, eli siihen olennaiseen. 

Kuten ruuan tekemiseen, kodin pitämiseen ees jonkinlaisessa järjestyksessä, elukkaan, siippaan, pyykkikoneeseen, saunaan, jonkinlaiseen urheiluntynkään, sohovalla makaamiseen ja tarkkaan harkittuun hömppään telekkarista. Ja ah, nukkumiseen. 

Ei siinä sitten hirviästi enää jää aikaa millekään muulle. Ja kun sitten sitä siunattua vähän pitempää vapaa-aikaa on tarjolla esimerkiksi viikonloppuna, niin senkin haluaa käyttää mahollisimman hyvin sen mukaan, mitä olotila kulloinkin vaatii. Useimmiten se on ollut ihan kaikkea muuta, paitsi tietokoneella napottamista. Tai jos napotankin koneella, niin keskityn enemmän lukemaan, kuin tuottamaan itse sisältöä. 

Samaan aikaan viikot vetää menemään kaasu pohojassa ja kohta on jo joulu, ja tammikuussa saamani joulumaton käyttöönotto lähempänä ko arvaiskaan. Hullua!

Mutta mää uskon, ettei tämä ole loputtomiin tätä. Tällä hetkellä työ nyt vaan imee aika tehokkaasti mehuja, vaikka itse asiakastyö ei varsinaisesti hirveän kuormittavaa vielä olekaan. Kaikki muu irrallinen työhön liittyvä sälä on, ja tietysti sekin, että asiakastyössä tulee vastaan asioita, jokka on tuttuja lähinnä paperilla, pakottaa käyttämään aikaa sen kertaamiseen, että mitäs tässä tilanteessa oiskaan järkevää tehä. Kummasti se ajatus siitä aina sitten kirkastuu, mutta vaatii se isomman prosessin ko siinä vaiheessa, jos työelämää oiski takana jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan nautin työstä ja toisina hetkinä tekis mieli vaan jäähä viikoksi kotia nukkumaan. 

Pari viikkoa olin tuossa välissä jotenkin niin ressissä, etten saanu ees nukuttua ko näin joka yö unta jostain työhön liittyvästä asiasta. Eikä yhtään auta, että oon teheny vitosen arvosen työn oman ammattikuntani työhyvinvoinnista! Joskus se ressi on vaan semmosta laatua, että vaikka aattelee ite, ettei ees ressaa, niin silti jollaki tasolla kuitenkin tekee niin. 

Ja tällaiseksi omaa rauhaa rakastavaksi sosiaaliseksi introvertiksi oon saanu kyllä viimisen parin kuukauen aikana olla ihan kiitettävästi esillä ja verkostoitua, esitellä ittiäni ja tavata uusia ihimisiä, että aivan bueno homma paeta piakoin päiväksi Tuntsaa vallottamaan. Tulee tarpeeseen.

Vitsit, nytkin pitäisi oikiastaan olla tekemässä ruokaa, että on sitten evästä huomenna töihin ja murua rinnan alle myös töitten jäläkeen. Toisaalta voisi myös ehkä mennä jollain "leipää ja mitä kaapista sattuu löytymään" mentaliteetillä, ko nyt ei ehkä vaan jaksa. Pitäisi tehä vähän kaikkea muutakin tässä taas. 

No mutta, hengissä ollaan kuiten! Sitä en uskalla luvata, että koska jaksasin taas panetua tähän kirjottamiseen kunnolla, mutta ehkä sekin päivä tässä vielä koittanee. Lintujen talaviruokinnan, maton virkkauksen ja jalan juoksukuntoiseksi kuntouttamisen ohessa, kuka ties.

Ajatuksia rakentamisesta

Olen tässä puoliaktiivisesti ja vasemmalla silimällä seurannut tällä hetkellä vellovaa keskustelua rakentamisen saralla ja etenkin puhetta tiukentuvista rakennusmääräyksistä ja pyrkimyksistä niin kutsuttuihin nollaenergiataloihin. Mikään asiantuntija en ole, mutta silimäilyni ovat olleet hieman huolestuneita. 

Tässä suolakurkkuleipääni kera lasillisen maitoa mutustuessani, päätin minäkin vähän heilutella lusikkaani sopassa. Korostan, että minulla ei ole mitään uuden rakentamista vastaan niin kauan, kunhan se tehään järjellä. Ei siis niin, että unohetaan ympäröivät olosuhteet, tai lähetään toteuttamaan jotain, mikä on teoriassa mahollista sillon, ko kaikki menee prikuulleen nappiin, mutta ei käytännössä. Ja minusta nuot uu'et rakennusvaatimukset ikävä kyllä kuulostavat juuri siltä. 

En myöskään sano, että kaikki nykyaikainen talotekniikka on saatanasta ja kaikkien pitäisi siirtyä ehottomasti heti takaisin painovoimaiseen ilimanvaihtoon ja vanahanaikaisiin rakennusmenetelmiin (vaikka pakko todeta sen verran, että jos tämä meijän 50-luvulla rakennettu talo tässä edelleen seisoo ihan elinvoimaisena, niin jotakin sen rakentamisessa on täytynyt tehä oikein) vaan peräänkuulutan mahollisuutta valita. 

Että jos tätä taloa ei vielä tähän mennessä ole onnistuttu pilaamaan remonteilla, niin en ole kiinnostunut sitä tekemään tulevaisuu'essakaan. Meillä ei esimerkiksi kaivata koneellista ilimanvaihtoa. Itelläni on jo jonkin verran sisäilimaongelmahistoriaa takana nuoresta iästäni huolimatta jo usiammasta paikasta, siitä lisää esimerkiksi tässä: http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/tulehduksia-iho-oireita-ja-hengitysvaikeuksia-sisailmaongelmat-vaivaavat-humanistista-tiedekuntaa/736916/

(Ohuesti vituttanee sekin, että kyseisessä jutussa viitattiin opiskelijoihin lähinnä sivulauseessa, vaikka tuolla kyseisellä käytävällä sijaitsi meijän ainejärjestön huone, terapiamateriaalivarastot, opetuslabra ja terapiahuoneet joissa itekin pidin kaikki opiskelijaterapiat. Jonka lisäksi nuin 95 % meijän luennoista pidettiin kyseisen siiven kolomannessa kerroksessa tai kyseisten tilojen välittömässä läheisyy'essä. Terapiahuoneissa oli aina iltapäivällä niin paksu ilima, että sitä oisi voinu kirjaimellisesti leikata jollakin. Mutta se on toki ihan toinen tarina se.)

Eikä se asumishistoriakaan tietenkään mikään maailman paras ole, matkalle on mahtunut maakellarilta haisevia kylyppäreitä, silimiä kirvelevän kuivaa sisäilimaa ja ties mitä. Tällä hetkellä asumuksessa ilimassa ei ole ollut mitään valittamista ja se on aika palijon se, ko kantaa mm. kaulallaan sisäilimaongelmien suurentamaa imusolumuketta.

Meillä ei esimerkiksi haise mikään "vanaha talo", josta joskus kuulee höpistävän. Uskokaa ihimiset, semmosta hajua ei ole olemassakaan. Vanaha talo ei haise millekään. Jos se haisee, siinä on jotain vialla. Ihan sama oikiastaan, oliko kyseessä vanaha vai uus talo, mutta jos se haisee, niin kaikki ei ole okei. Kerran Oulussa kaupassa ollessani satuin bongaamaan vanahemman miehen, joka selitti keskustelukumppanilleen jotain vanahan talon hajusta. Meinasin mennä koputtamaan häntä olokapäälle ja sanoa, että anteeksi herra, mutta tet haisetta minun nokkaan kyllä ihan vaan homeelta. Tämä oli suurin syy, miksi kyseiseen ihimiseen ees kiinnitin mitään huomiota, koska hän yksinkertaisesti lemahti niin kauas homeelta.  

No mutta.

 

Oman tilanteen haluan ehottomasti pitääkin tällaisena ja tämän vuoksi tiloja saneeratessa ja mahollista lisätilaa rakentaessa on hyvinkin pietettävä tarkka huoli siitä, ettei tule omalla toiminnallaan pilanneeksi mitään. Met siis pärjätään esimerkiksi painovoimaisella ilimanvaiholla oikein hyvin, joten miksi mennä muuttamaan jotain, mikä toimii hyvin? Toisaalta meillä kyllä suositaan aika palijon luonnonmukaisia materiaaleja, viherkasveja on jonkin verran, eikä kasata muutenkaan turhaa kemikaalikuormaa. Ja mitä tulee tuolta ulukoa tulevaan suodattamattomaan korvausilimaan, niin epäilempä, että se mitään jumalatonta myrkkyä olis. Jollain muulla tilanne voi olla ihan toinen.

Ja jo tokkeensa lisäeristettykin meillä on, mutta rakenteet ja materiaalit huomioon ottaen. Ei muovia. 

Ei siis kävisi mielessäkään, että lisärakentaminen tapahtuisi jotenkin täysin poikkeavalla tavalla tai että harkitsisin hetkiäkään rakentavani uutta taloa, joka toimisi vastoin näitä järkeväksi havaitsemiani periaatteita. Voisin rakentaa uuden talon, jos sen toteuttaminen olisi mahdollista tehdä järjen rajoissa, mikä ei ikävä kyllä tällä hetkellä näytä enää tulevaisuu'essa mahdolliselta. 

Ja siltikin edelleen, vaikka olisi esimerkiksi mahollista rakentaa hyvin toimiva ja hengittävä hirsitalo, en tiijä siltikään tekisinkö sitä, koska yksinkertaisesti vanhassa on jotain, mitä ei voi uuteen saaha. Minä nyt vain jostain syystä satun laskemaan painoarvoa näille ihanan paksuille ja ääntä eristäville muhaseinille ja sille tunnelmalle, joka näitten seinien sisällä vallitsee. 

Mutta summa summarum, olipa kyseessä vanaha taikka uusi talo, yhteistä kaikille on se, ettei mikään pelaa, jos ei niistä pijä huolta ja korjaa asioita ajallaan. Siitä meillä on aivan liian palijon nykyään esimerkkejä täällä Suomessa. Toki korjaaminenkaan ei pelasta, jos rakennus on susi jo syntyessään, eikä vanaha rakennus ole tae hyvälle, jos siitä ei ole pijetty asianmukaisesti huolta tai tehty vääriä ratkaisuja. 

Tätä silimällä pitäen tulevaisuus näyttää aika ankialta. Ketään muuta, jota huolettaa nämät suunnitellut tiukennukset rakennusmääräyksiin? Pyritäänkö säästämään energiaa (sikäli mikäli sitä ees nyt sitten säästyy) tervey'en kustannuksella maassa, jossa ihimisillä alakaa olla takana jo meleko pitkä historia sisäilma-altistumista, homeongelmia ja muuta? Parhaimmat lienevät altistuneen sisäilmaongelmille jo päiväkodissa, eikä loppua näy...