Kotopuoli ylitti viime vuonna uutiskynnyksen tällä aivan lyömättömällä idealla Ei tapahdu mitään -viikosta. Koska kyseessä oli ihan lyömätön hitti, Ei tapahu mitään -viikko tulee taas 6. - 12.10. Jos oravanpyörässä ahistaa, niin ei muutako suunta kohti Sallaa. Siellä ei tapahu sitten yhtikäs mitään. Itekin voisin kernaasti lähtiä, muttako satun olemaan kyseisellä viikolla kiinni muissa hommissa täällä länsirannikolla. Oma traditionaalinen rentoutumisviikko lienee sitten syysloma, mutta en kyllä uskalla luvata, että silloin ei tapahtuisi mitään.
Hilijaisuus, rauhallisuus, luonto ja erämää on niitä asioita, joita omassa kotipaikkakunnassani arvostan kaikista eniten ja minusta on ihan huippua, että net on valijastettu matkailun valttikorteiksi. Eihän met millään menolla ja meiningillä palijoa kyllä kilipailla voitaiskaan. Hyvä, että matkailun puolellakin on tajuttu, mikä on meijän todellinen vetovoimamme. Ollaan keskellä ei-mitään ja sen sijaan, että siitä olisi tehty ongelma, olemme hienosti osanneet kääntää sen eduksemme. Ja jos iteltäki kysytään, ei se mikään ongelma kyllä ole, vaan juuri positiivinen asia. Eikä Salla suinkaan ole kaukana kaikesta, vaan kaikki on kaukana Sallasta. Eihän sieltä nyt loppujen lopuksi niin pitkä matka ole esimerkiksi vaikkapa Rovaniemelle. Vai johtuuko tämäkin nyt vaan sitten siitä, ettäkö ite on tottunu siihen, että välimatkat on pitkiä ja paikasta toiseen pääseminen kestää, tiiä häntä. Sitä paitsi kaikki on niin suhteellista, olen jossain elämäni vaiheessa köröttänyt täällä kaupungissaki bussilla kaheksan kilsan matkaa puoli tuntia päivittäin, ruuhka-aikaan kevyesti 45 minsaakin. Maantietä pitkin 45 minuutissa ehtii aika palijon kauemmas.
Niinkö ei varmaan ole jääny kellekään epäseleväksi, minä en tosiaankaan koe ongelmaksi sitä, että olen Sallasta kotoisin. En myöskään ole kokenut jääneeni mistään paitsi sen takia, että olen viettänyt siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En ole katkera, ko en ole saanut kasvaa jossain suuressa kaupungissa. Jos on menon ja meiningin ystävä, tykkää chillailla päivät kaupungilla tekemässä ostoksia, istua sairaan kalliilla kahavilla kahavilassa ja käyä joka viikko elokuvissa, keilaamassa, syömässä ulukona, kiertää eri baareja ja bilettää, niin silloin Salla ei varmaankaan ole oikia paikka ja on varmasti ollut ahistava kokemus joutua siellä jumittamaan. Minulla ei tätä ongelmaa kuitenkaan valitettavasti ole, vaan lähinnä isot ihimismassat, jonot, kiire, ainainen melu ja ruuhka, yltiöpäisen tiivis rakentaminen ja luonnon puuttuminen ahistavat. Lisäksi minusta tuntuu, niin absurdilta ko se jonkin korvaan voikin kuulostaa, että täällä ei ole _mitään_ tekemistä.
Ittehän viihytän ittiäni esimerkiksi neulomalla villasukkia, leipomalla, keräämällä marjoja ja sieniä, käymällä kalassa ja tulevaisuuessa myös mettällä. Luen hyvää kirjaa, siivoan (!!!) tai lähen valokuvaus- ja oleskelureissulle mettään. Tykkään kulijailla ulukona, käyä lenkillä tai ulukoiluttaa koiraa rauhassa ja hilijaisuuessa ja päivän päätteeksi lämmäyttää saunan ja painella sitten villasukat jalassa ajoissa nukkumaan. Ihailla kirkasta ja kuulasta yötaivasta, paistella makkarat nuotiolla ja kuunnella hilijaisuutta. Kiivetä korkian vaaran päälle ihailemaan maisemaa ja juua kahavit kaikessa rauhassa. Tehä hikipäässä halakohommia. Olen sosiaalisella tavalla antisosiaalinen ihiminen, perhekeskeinen. Joskus on kiva nähä ihimisiä, joskus on kiva olla näkemättä ristin sielua. Kotihiiri, joka laittaa kotia nätiksi. Meno ja meininki on meikäläisen juttuja vain pieninä annoksina silloin tällöin, ostosten tekeminen useimmiten äärimmäisen turhauttavaa ja tuskaisaa, sumpitki kiehautan mieluummin ite ja pätkin naamaan sitä itte leipomaani pullaa. Ruoanlaittokin on useimmiten hyvin antoisaa touhua, tietysti joskus on mukava istahtaa ihan valamiseen pöytään nauttimaan.
Olen siis tosiaankin hyvin potentiaalinen paluumuuttaja ja tarkoitus olisikin palata kotikonnuille pitemmäksikin aikaa ko nelijäksi kuukau'eksi, jos vain elämä sallii ja työpaikka löytyy. Minustahan tulee siis puheterapeutti. Jos että tiijä, mitä puheterapia tarkoittaa, niin kuukkeloikaa.
Tässä on suunnilleen vuojen vanaha juttu vähän toisaalta, Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti viime lokakuussa (3.10.2013) siitä, miten puheterapia painiskelee isojen ongelmien kanssa, kun ei löy'y rahaa terapiaan tai terapian tekijöitä. Huonoin tilanne on juuri näillä ei-vetovoimaisilla korpikunnilla. Väistämättä tuli tuolloin juttua lukiessani ja tulee edelleen mieleen oman alueen asiat ja se, että työntekijöiden saaminen syrjäisemmille alueille voi olla hyvinkin vaikiaa. Esimerkiksi Oulun alueella taas meistä puheterapeuteista on reippaasti ylitarjontaa. Minulla ei onneksi ole mitään tarvetta jäähä puheterapeuttien ylikansoittamalle alueelle tappelemaan niistä harvoista työpaikoista, johon olisi enemmän ja vähemmän tulijoita, ja josta on sitten pidettävä kynsin hampain kiinni kun kerran sattuu jonkun saamaan. Mieluummin annan sen mahollisuuen jollekin, joka on siltä alueelta kotoisin ja haluaisi jäähä jatkossakin tänne asumaan.
Haaveissa olisi tehä sekä arvioivaa, että kuntouttavaa työtä ja mielellään ihan monipuolisesti eri-ikäisten ihimisten kanssa, vaikka lapset meikälle se ykkösjuttu onkin. En tosiaan haaveile esimerkiksi mistään neurologisen osaston hommista tai spesifistä yhteen häiriöryhmään keskittymisestä. Kai meijän joidenkin vaan täytyy haluta sinne, minne muut ei halua lähtiä töihin? Minusta olisi ensiarvoisen tärkiää kyetä tarjoamaan mahollisuus puheterapiaan myös niille, jokka nyt sitä eivät syystä tai toisesta saa (esimerkiksi aivoverenkiertohäiriöön sairastuneet, etenkin iäkkäät ihimiset), vaikka kovasti voisivat tarvita ja terapialla olisi mahollisuus parantaa heijän elämänlaatuaan. Ja ohan tässä taustalla puhtaasti ihan itsekkäät syyt, ko minusta vaan tuntuu, että sinne minä kuulun. Toisaalta haluan myös, että esimerkiksi mahollisesti joskus syntyvillä lapsillani olisi mummolat suhteellisen lähellä ja mahollisuus elää samanlaista luonnonläheistä elämää kuin itekin pienenä. Eihän sitä ikinä tiiä, mihin elämä kulijettaa ja jos joskus tuntuu siltä, voi työ- ja asuinpaikkaa myös aina vaihtaa.
Hilijaisuus, rauhallisuus, luonto ja erämää on niitä asioita, joita omassa kotipaikkakunnassani arvostan kaikista eniten ja minusta on ihan huippua, että net on valijastettu matkailun valttikorteiksi. Eihän met millään menolla ja meiningillä palijoa kyllä kilipailla voitaiskaan. Hyvä, että matkailun puolellakin on tajuttu, mikä on meijän todellinen vetovoimamme. Ollaan keskellä ei-mitään ja sen sijaan, että siitä olisi tehty ongelma, olemme hienosti osanneet kääntää sen eduksemme. Ja jos iteltäki kysytään, ei se mikään ongelma kyllä ole, vaan juuri positiivinen asia. Eikä Salla suinkaan ole kaukana kaikesta, vaan kaikki on kaukana Sallasta. Eihän sieltä nyt loppujen lopuksi niin pitkä matka ole esimerkiksi vaikkapa Rovaniemelle. Vai johtuuko tämäkin nyt vaan sitten siitä, ettäkö ite on tottunu siihen, että välimatkat on pitkiä ja paikasta toiseen pääseminen kestää, tiiä häntä. Sitä paitsi kaikki on niin suhteellista, olen jossain elämäni vaiheessa köröttänyt täällä kaupungissaki bussilla kaheksan kilsan matkaa puoli tuntia päivittäin, ruuhka-aikaan kevyesti 45 minsaakin. Maantietä pitkin 45 minuutissa ehtii aika palijon kauemmas.
Niinkö ei varmaan ole jääny kellekään epäseleväksi, minä en tosiaankaan koe ongelmaksi sitä, että olen Sallasta kotoisin. En myöskään ole kokenut jääneeni mistään paitsi sen takia, että olen viettänyt siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En ole katkera, ko en ole saanut kasvaa jossain suuressa kaupungissa. Jos on menon ja meiningin ystävä, tykkää chillailla päivät kaupungilla tekemässä ostoksia, istua sairaan kalliilla kahavilla kahavilassa ja käyä joka viikko elokuvissa, keilaamassa, syömässä ulukona, kiertää eri baareja ja bilettää, niin silloin Salla ei varmaankaan ole oikia paikka ja on varmasti ollut ahistava kokemus joutua siellä jumittamaan. Minulla ei tätä ongelmaa kuitenkaan valitettavasti ole, vaan lähinnä isot ihimismassat, jonot, kiire, ainainen melu ja ruuhka, yltiöpäisen tiivis rakentaminen ja luonnon puuttuminen ahistavat. Lisäksi minusta tuntuu, niin absurdilta ko se jonkin korvaan voikin kuulostaa, että täällä ei ole _mitään_ tekemistä.
Ittehän viihytän ittiäni esimerkiksi neulomalla villasukkia, leipomalla, keräämällä marjoja ja sieniä, käymällä kalassa ja tulevaisuuessa myös mettällä. Luen hyvää kirjaa, siivoan (!!!) tai lähen valokuvaus- ja oleskelureissulle mettään. Tykkään kulijailla ulukona, käyä lenkillä tai ulukoiluttaa koiraa rauhassa ja hilijaisuuessa ja päivän päätteeksi lämmäyttää saunan ja painella sitten villasukat jalassa ajoissa nukkumaan. Ihailla kirkasta ja kuulasta yötaivasta, paistella makkarat nuotiolla ja kuunnella hilijaisuutta. Kiivetä korkian vaaran päälle ihailemaan maisemaa ja juua kahavit kaikessa rauhassa. Tehä hikipäässä halakohommia. Olen sosiaalisella tavalla antisosiaalinen ihiminen, perhekeskeinen. Joskus on kiva nähä ihimisiä, joskus on kiva olla näkemättä ristin sielua. Kotihiiri, joka laittaa kotia nätiksi. Meno ja meininki on meikäläisen juttuja vain pieninä annoksina silloin tällöin, ostosten tekeminen useimmiten äärimmäisen turhauttavaa ja tuskaisaa, sumpitki kiehautan mieluummin ite ja pätkin naamaan sitä itte leipomaani pullaa. Ruoanlaittokin on useimmiten hyvin antoisaa touhua, tietysti joskus on mukava istahtaa ihan valamiseen pöytään nauttimaan.
Olen siis tosiaankin hyvin potentiaalinen paluumuuttaja ja tarkoitus olisikin palata kotikonnuille pitemmäksikin aikaa ko nelijäksi kuukau'eksi, jos vain elämä sallii ja työpaikka löytyy. Minustahan tulee siis puheterapeutti. Jos että tiijä, mitä puheterapia tarkoittaa, niin kuukkeloikaa.
Tässä on suunnilleen vuojen vanaha juttu vähän toisaalta, Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti viime lokakuussa (3.10.2013) siitä, miten puheterapia painiskelee isojen ongelmien kanssa, kun ei löy'y rahaa terapiaan tai terapian tekijöitä. Huonoin tilanne on juuri näillä ei-vetovoimaisilla korpikunnilla. Väistämättä tuli tuolloin juttua lukiessani ja tulee edelleen mieleen oman alueen asiat ja se, että työntekijöiden saaminen syrjäisemmille alueille voi olla hyvinkin vaikiaa. Esimerkiksi Oulun alueella taas meistä puheterapeuteista on reippaasti ylitarjontaa. Minulla ei onneksi ole mitään tarvetta jäähä puheterapeuttien ylikansoittamalle alueelle tappelemaan niistä harvoista työpaikoista, johon olisi enemmän ja vähemmän tulijoita, ja josta on sitten pidettävä kynsin hampain kiinni kun kerran sattuu jonkun saamaan. Mieluummin annan sen mahollisuuen jollekin, joka on siltä alueelta kotoisin ja haluaisi jäähä jatkossakin tänne asumaan.
Haaveissa olisi tehä sekä arvioivaa, että kuntouttavaa työtä ja mielellään ihan monipuolisesti eri-ikäisten ihimisten kanssa, vaikka lapset meikälle se ykkösjuttu onkin. En tosiaan haaveile esimerkiksi mistään neurologisen osaston hommista tai spesifistä yhteen häiriöryhmään keskittymisestä. Kai meijän joidenkin vaan täytyy haluta sinne, minne muut ei halua lähtiä töihin? Minusta olisi ensiarvoisen tärkiää kyetä tarjoamaan mahollisuus puheterapiaan myös niille, jokka nyt sitä eivät syystä tai toisesta saa (esimerkiksi aivoverenkiertohäiriöön sairastuneet, etenkin iäkkäät ihimiset), vaikka kovasti voisivat tarvita ja terapialla olisi mahollisuus parantaa heijän elämänlaatuaan. Ja ohan tässä taustalla puhtaasti ihan itsekkäät syyt, ko minusta vaan tuntuu, että sinne minä kuulun. Toisaalta haluan myös, että esimerkiksi mahollisesti joskus syntyvillä lapsillani olisi mummolat suhteellisen lähellä ja mahollisuus elää samanlaista luonnonläheistä elämää kuin itekin pienenä. Eihän sitä ikinä tiiä, mihin elämä kulijettaa ja jos joskus tuntuu siltä, voi työ- ja asuinpaikkaa myös aina vaihtaa.
Yksinkertaistaen ja tiivistäen, haluan muuttaa takaisin sinne, missä oleskelu tuntuu minusta hyvältä. Olen myös siitä onnekkaassa asemassa, että siippakin tuntee valtavaa vetovoimaa napapiirin paremmalle puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuliko kommentoitavaa? Kerro ihimeessä!