tiistai 27. syyskuuta 2016

Kun arki vie sata nolla

Tästä vaikenemisesta pitkiksi ajoiksi alakaa tulla ikävä tapa! Mutta tiijättekö sen tunteen, ko työpäivän jäläkeen on olo, niinkö ois survottu mehulingosta läpi ja kotiin päästessä yksinkertaisesti haluaa keskittyä kaikkeen muuhun, eli siihen olennaiseen. 

Kuten ruuan tekemiseen, kodin pitämiseen ees jonkinlaisessa järjestyksessä, elukkaan, siippaan, pyykkikoneeseen, saunaan, jonkinlaiseen urheiluntynkään, sohovalla makaamiseen ja tarkkaan harkittuun hömppään telekkarista. Ja ah, nukkumiseen. 

Ei siinä sitten hirviästi enää jää aikaa millekään muulle. Ja kun sitten sitä siunattua vähän pitempää vapaa-aikaa on tarjolla esimerkiksi viikonloppuna, niin senkin haluaa käyttää mahollisimman hyvin sen mukaan, mitä olotila kulloinkin vaatii. Useimmiten se on ollut ihan kaikkea muuta, paitsi tietokoneella napottamista. Tai jos napotankin koneella, niin keskityn enemmän lukemaan, kuin tuottamaan itse sisältöä. 

Samaan aikaan viikot vetää menemään kaasu pohojassa ja kohta on jo joulu, ja tammikuussa saamani joulumaton käyttöönotto lähempänä ko arvaiskaan. Hullua!

Mutta mää uskon, ettei tämä ole loputtomiin tätä. Tällä hetkellä työ nyt vaan imee aika tehokkaasti mehuja, vaikka itse asiakastyö ei varsinaisesti hirveän kuormittavaa vielä olekaan. Kaikki muu irrallinen työhön liittyvä sälä on, ja tietysti sekin, että asiakastyössä tulee vastaan asioita, jokka on tuttuja lähinnä paperilla, pakottaa käyttämään aikaa sen kertaamiseen, että mitäs tässä tilanteessa oiskaan järkevää tehä. Kummasti se ajatus siitä aina sitten kirkastuu, mutta vaatii se isomman prosessin ko siinä vaiheessa, jos työelämää oiski takana jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan nautin työstä ja toisina hetkinä tekis mieli vaan jäähä viikoksi kotia nukkumaan. 

Pari viikkoa olin tuossa välissä jotenkin niin ressissä, etten saanu ees nukuttua ko näin joka yö unta jostain työhön liittyvästä asiasta. Eikä yhtään auta, että oon teheny vitosen arvosen työn oman ammattikuntani työhyvinvoinnista! Joskus se ressi on vaan semmosta laatua, että vaikka aattelee ite, ettei ees ressaa, niin silti jollaki tasolla kuitenkin tekee niin. 

Ja tällaiseksi omaa rauhaa rakastavaksi sosiaaliseksi introvertiksi oon saanu kyllä viimisen parin kuukauen aikana olla ihan kiitettävästi esillä ja verkostoitua, esitellä ittiäni ja tavata uusia ihimisiä, että aivan bueno homma paeta piakoin päiväksi Tuntsaa vallottamaan. Tulee tarpeeseen.

Vitsit, nytkin pitäisi oikiastaan olla tekemässä ruokaa, että on sitten evästä huomenna töihin ja murua rinnan alle myös töitten jäläkeen. Toisaalta voisi myös ehkä mennä jollain "leipää ja mitä kaapista sattuu löytymään" mentaliteetillä, ko nyt ei ehkä vaan jaksa. Pitäisi tehä vähän kaikkea muutakin tässä taas. 

No mutta, hengissä ollaan kuiten! Sitä en uskalla luvata, että koska jaksasin taas panetua tähän kirjottamiseen kunnolla, mutta ehkä sekin päivä tässä vielä koittanee. Lintujen talaviruokinnan, maton virkkauksen ja jalan juoksukuntoiseksi kuntouttamisen ohessa, kuka ties.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Ajatuksia rakentamisesta

Olen tässä puoliaktiivisesti ja vasemmalla silimällä seurannut tällä hetkellä vellovaa keskustelua rakentamisen saralla ja etenkin puhetta tiukentuvista rakennusmääräyksistä ja pyrkimyksistä niin kutsuttuihin nollaenergiataloihin. Mikään asiantuntija en ole, mutta silimäilyni ovat olleet hieman huolestuneita. 

Tässä suolakurkkuleipääni kera lasillisen maitoa mutustuessani, päätin minäkin vähän heilutella lusikkaani sopassa. Korostan, että minulla ei ole mitään uuden rakentamista vastaan niin kauan, kunhan se tehään järjellä. Ei siis niin, että unohetaan ympäröivät olosuhteet, tai lähetään toteuttamaan jotain, mikä on teoriassa mahollista sillon, ko kaikki menee prikuulleen nappiin, mutta ei käytännössä. Ja minusta nuot uu'et rakennusvaatimukset ikävä kyllä kuulostavat juuri siltä. 

En myöskään sano, että kaikki nykyaikainen talotekniikka on saatanasta ja kaikkien pitäisi siirtyä ehottomasti heti takaisin painovoimaiseen ilimanvaihtoon ja vanahanaikaisiin rakennusmenetelmiin (vaikka pakko todeta sen verran, että jos tämä meijän 50-luvulla rakennettu talo tässä edelleen seisoo ihan elinvoimaisena, niin jotakin sen rakentamisessa on täytynyt tehä oikein) vaan peräänkuulutan mahollisuutta valita. 

Että jos tätä taloa ei vielä tähän mennessä ole onnistuttu pilaamaan remonteilla, niin en ole kiinnostunut sitä tekemään tulevaisuu'essakaan. Meillä ei esimerkiksi kaivata koneellista ilimanvaihtoa. Itelläni on jo jonkin verran sisäilimaongelmahistoriaa takana nuoresta iästäni huolimatta jo usiammasta paikasta, siitä lisää esimerkiksi tässä: http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/tulehduksia-iho-oireita-ja-hengitysvaikeuksia-sisailmaongelmat-vaivaavat-humanistista-tiedekuntaa/736916/

(Ohuesti vituttanee sekin, että kyseisessä jutussa viitattiin opiskelijoihin lähinnä sivulauseessa, vaikka tuolla kyseisellä käytävällä sijaitsi meijän ainejärjestön huone, terapiamateriaalivarastot, opetuslabra ja terapiahuoneet joissa itekin pidin kaikki opiskelijaterapiat. Jonka lisäksi nuin 95 % meijän luennoista pidettiin kyseisen siiven kolomannessa kerroksessa tai kyseisten tilojen välittömässä läheisyy'essä. Terapiahuoneissa oli aina iltapäivällä niin paksu ilima, että sitä oisi voinu kirjaimellisesti leikata jollakin. Mutta se on toki ihan toinen tarina se.)

Eikä se asumishistoriakaan tietenkään mikään maailman paras ole, matkalle on mahtunut maakellarilta haisevia kylyppäreitä, silimiä kirvelevän kuivaa sisäilimaa ja ties mitä. Tällä hetkellä asumuksessa ilimassa ei ole ollut mitään valittamista ja se on aika palijon se, ko kantaa mm. kaulallaan sisäilimaongelmien suurentamaa imusolumuketta.

Meillä ei esimerkiksi haise mikään "vanaha talo", josta joskus kuulee höpistävän. Uskokaa ihimiset, semmosta hajua ei ole olemassakaan. Vanaha talo ei haise millekään. Jos se haisee, siinä on jotain vialla. Ihan sama oikiastaan, oliko kyseessä vanaha vai uus talo, mutta jos se haisee, niin kaikki ei ole okei. Kerran Oulussa kaupassa ollessani satuin bongaamaan vanahemman miehen, joka selitti keskustelukumppanilleen jotain vanahan talon hajusta. Meinasin mennä koputtamaan häntä olokapäälle ja sanoa, että anteeksi herra, mutta tet haisetta minun nokkaan kyllä ihan vaan homeelta. Tämä oli suurin syy, miksi kyseiseen ihimiseen ees kiinnitin mitään huomiota, koska hän yksinkertaisesti lemahti niin kauas homeelta.  

No mutta.
 
Oman tilanteen haluan ehottomasti pitääkin tällaisena ja tämän vuoksi tiloja saneeratessa ja mahollista lisätilaa rakentaessa on hyvinkin pietettävä tarkka huoli siitä, ettei tule omalla toiminnallaan pilanneeksi mitään. Met siis pärjätään esimerkiksi painovoimaisella ilimanvaiholla oikein hyvin, joten miksi mennä muuttamaan jotain, mikä toimii hyvin? Toisaalta meillä kyllä suositaan aika palijon luonnonmukaisia materiaaleja, viherkasveja on jonkin verran, eikä kasata muutenkaan turhaa kemikaalikuormaa. Ja mitä tulee tuolta ulukoa tulevaan suodattamattomaan korvausilimaan, niin epäilempä, että se mitään jumalatonta myrkkyä olis. Jollain muulla tilanne voi olla ihan toinen.

Ja jo tokkeensa lisäeristettykin meillä on, mutta rakenteet ja materiaalit huomioon ottaen. Ei muovia. 

Ei siis kävisi mielessäkään, että lisärakentaminen tapahtuisi jotenkin täysin poikkeavalla tavalla tai että harkitsisin hetkiäkään rakentavani uutta taloa, joka toimisi vastoin näitä järkeväksi havaitsemiani periaatteita. Voisin rakentaa uuden talon, jos sen toteuttaminen olisi mahdollista tehdä järjen rajoissa, mikä ei ikävä kyllä tällä hetkellä näytä enää tulevaisuu'essa mahdolliselta. 

Ja siltikin edelleen, vaikka olisi esimerkiksi mahollista rakentaa hyvin toimiva ja hengittävä hirsitalo, en tiijä siltikään tekisinkö sitä, koska yksinkertaisesti vanhassa on jotain, mitä ei voi uuteen saaha. Minä nyt vain jostain syystä satun laskemaan painoarvoa näille ihanan paksuille ja ääntä eristäville muhaseinille ja sille tunnelmalle, joka näitten seinien sisällä vallitsee. 

Mutta summa summarum, olipa kyseessä vanaha taikka uusi talo, yhteistä kaikille on se, ettei mikään pelaa, jos ei niistä pijä huolta ja korjaa asioita ajallaan. Siitä meillä on aivan liian palijon nykyään esimerkkejä täällä Suomessa. Toki korjaaminenkaan ei pelasta, jos rakennus on susi jo syntyessään, eikä vanaha rakennus ole tae hyvälle, jos siitä ei ole pijetty asianmukaisesti huolta tai tehty vääriä ratkaisuja. 

Tätä silimällä pitäen tulevaisuus näyttää aika ankialta. Ketään muuta, jota huolettaa nämät suunnitellut tiukennukset rakennusmääräyksiin? Pyritäänkö säästämään energiaa (sikäli mikäli sitä ees nyt sitten säästyy) tervey'en kustannuksella maassa, jossa ihimisillä alakaa olla takana jo meleko pitkä historia sisäilma-altistumista, homeongelmia ja muuta? Parhaimmat lienevät altistuneen sisäilmaongelmille jo päiväkodissa, eikä loppua näy...