maanantai 26. tammikuuta 2015

Hiihtokau'en avaus

No nyt on sitten vihdoinkin sukset korkattu pienellä 5,4 km lenkillä ja täytyy sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt! Vaikka se tiijossa olikin, niin täytyy silti edelleen todeta, että hiihto todellaki on välineurheilua parhaimmillaan. Oli nimittäin ihan eri meininki suksia menemään kunnon vehkeillä, edellisillä hiihtokokeiluilla oon onnistunu lähinnä tappamaan hiihtoinnostusta surkeilla suksilla, jokka ei pitäneet sitten yhtään, mutta ei kyllä myöskään juuri luistaneet, vaikka mitenpäin voiteli. 

Voinkin erittäin lämpimästi suositella nuita Peltosen Nanogripejä kaikille, jokka haluaa päässä hiihtämisen suhteen mahollisimman helepolla tai tilat/taijot ei mahollista voiteluoperaatioita. Minulle luvattiin, että senkö nakkaat lau'at jalakaan ja lähet suksimaan ja niinhän se kyllä oliki. Pitoa löytyi ihan kiitettävästi, eli jokaista metriä ei todellakaan tarvinut hiihtää kahteen kertaan tai rutistaa suksia kaikin voimin latuun hiihtäessä ylämäkeen, mutta toisaalta myös luistoa löytyi ja suksi kuluki kivasti eteenpäin. 

Mitään himovauhteja näillä ei luvattu esimerkiksi mäessä saavan, mikä ei toisaalta tämmöstä pitkän aikaa hiihtämätöntä yksilöä toisaalta haittaakaan, kunhan potkulla suksi kuitenkin liukuu eteenpäin eikä tökkää samantien. Tykästyin siis kyllä, ainakin tällaisella muutaman pakkasasteen kelillä olivat mitä mainioimmat hiihtää! Myös Rossignolin monot tuntuivat meikäläisen jalakaan varsin passelilta ja lämpöä luulisi riittävän kylymemmillekin keleille, lähes olemattomalla pakkasella jalat kävivät suorastaan kuumina, ei kuitenkaan niin, että se olisi hiihtämistä mitenkään haitannut. Oman osansa saattoi tietysti tehä myös jalassa olleet kompressiojuoksusukat. Kunnon vaatteet oli muutenki plussaa, urheilukerrastossa ja hiihtopuvussa ei tullut liian kuuma, vaikka hiki vähän valuikin, mutta ei myöskään palellut. Kylymemmällä ilimalla väliin passaa sitten lisätä fleecekerrastoa.

Ensimmäiset pari sataa metriä tuntui kyllä ihan siltä, että ei helekkari, ehän minä jaksa hiihtää mihinkään ja sitten sen jäläkeen ko alakujärkytys tasaantui, tuli vaan semmonen fiilis, että no kyllähän tässä nyt eteenpäin pääsee, mutta ei tämä erityisen kivaa ole. Sittenkö vähän lämpeni ja alakoi taas saaha kiinni siitä, että miten näillä lau'oilla oikein kuuluikaan suihkia eteenpäin, tulikin semmoinen olo, että perskeles, tämähän on muuten mukavaa. Pitemmällekin olisi tehenyt mieli hiihtää, mutta ajattelin piettää ensimmäisen lenkin maltillisena jo ihan sen takia, että jäsenkorjaaja käski aloittaa urheilun varovasti. Loppumatkasta oli jo varsin vapautunut olo, kun ei tarvinut enää miettiä juuri ollenkaan jaloissa olevia suksia ja käsissä olevia sauvoja, vaan rytmi tuli jo vähän niinkö itestään. Melekosta räpistelyä se hiihto varmaan tästäki huolimatta vielä oli, mutta pikkuhilijaa etiäpäin.

Sitten hieman näistä oululaisista hiihtoladuista. Näin maanantaina about puoli yhen-puoli kahen välillä päivällä ladut oli ihan hyvässä kunnossa (tuli käytyä vissiin ihan kreivin aikaan, nyt ulukona nimittäin pyryttää ihan kunnolla lunta), joskin sen oloiset, että ihan kiitettävästi on hiihtäjiä riittänyt. Ja niitähän kyllä riittikin, kellonaikaan nähen ihimisiä tuli ajoittain ihan ruuhkaksi asti vastaan. Kello nelijän jäläkeen voikin olla, että porukkaa riittää vähän turhankin palijon... Eteenpäin kuitenkin pääsi, eikä kenenkään toisen hiihtäjän vuoksi tarvinnut hermojaan menettää (kuten viime aikoina jossain päin Suomea on kuulemma tapahtunut). Ja koska suuria mäkiä ei ainakaan tällä perällä (pohojoinen) yksinkertaisesti ole, ei oo niin justiinsa, vaikka latu-ura ei ihan priimakunnossa olisikaan.

Se, ettei isoja mäkiä (tai mäkiä yleensäkään) pahemmin hiihtäessä vastaan tule, on toisaalta sekä plussa että miinus. Näin pitkästä aikaa aloittelevana hiihtäjänä on ihan jees, ettei tarvitse laskia mitään hulluja mäkiä heti aluksi, mutta toisaalta se tasaisen lykkiminen on myös vähän tympäisevää. Ihan pienet pinnanmuodon vaihtelut vähän usiamminkin ko aliskaan laskiessa ei olisi yhtään haitaksi. Maisema on myös hyvin tylsä ainakin Niittyaron kentän suuntaan mentäessä, mutta kovin ihimeellisiä ei täällä kaupunkiolosuhteissa voine vaatiakaan. Iso miinus on myös se, että aktiivisemmin täällä hiihtäessä sukset menevät varmaan suhteellisen nopiasti meleko huonoon kuntoon, sillä jokaisen aliskan kohalla latu on harmaata lunta, jossa on hiekkaa ja tiepölyä seassa. Harmillisesti näitä paikkoja ei voi oikein mitenkään kiertääkään ja toisaalta suksien ottaminen pois jalasta on myös meleko hankalaa kesken laskun. Pyöräteitä en lähtisi täällä ylittämään ollenkaan hiihtämällä, koska niillä on lähes aina hiekotushiekkaa, mikä tuonee oman ärsyttävän lisänsä täällä hiihtämiseen. Ylityksiä kun tässä kaupunkialueella väistämättä sattuu reitille. Hieman ärsyttää myös se, että jonkun matkaa joutuu kävelemään monot jalassa, ennenkö ladulle pääsee. Onneksi matka on kuitenki ihan naurettavan lyhyt ja tuleepahan sitten lämmiteltyä ennen hiihtoa ja toisaalta himmailtua hiihon lopuksi.

Miinus on myös mielestäni se, että hiihtäminen onnistuu lähinnä niin, että täytyy palata samaa reittiä takaisin, eikä lenkin kiertäviä latuja taija ainakaan tässä lähialueella pahemmin olla. Ite olen henkilökohtaisesti enemmän nuitten lenkkien ystävä. Mutta aina ei voi voittaa. Kovin elämyksellistä tuo hiihto ei siis täällä ole, mutta kuntoilumuotona ihan kätevä, jos lunta ja kelejä vain riittää.

Olen kyllä erittäin tyytyväinen, että tulin nuot sukset ostaneeksi! Piti ottaa pari kuvaakin todisteeksi tästä riemukkaasta tapahtumasta, mutta muistin tietenki asian vasta sitten, ko istahin suihkun jäläkeen tähän koneen ääreen. No, seuraavalla kerralla sitten.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Gluteenittomia leipäreseptejä

Ei tullut vissiin tänä viikonloppunakaan milijoonia lotossa, pitänee siis siirtää sitä suunnittelemaani Japanin reissua oottelemaan seuraavaa milijoonapottia. Tarkan markan linjauksella oon ollu tänään muutenkin liikkeessä, sillä leipasin "jämäleipiä", eli gluteenitonta leipää kaapista löytyneistä jämistä. 


Tein siis muutaman pienen patongin ja "perunarieskaa". Kolome pientä patonkia saivat inspiraationsa auki olleesta kuivahiivapussista, perunaleipäset taas ruualta yli jääneistä puikuloista. Patonkeihin kaatelin myös kaikki maholliset jauhopussin pohojat, joten net ei todellakaan ole mitään vaaleita ranskalaisia patonkeja. Tarkkaa ohojetta juuri nuille, jotka eivät pahemmin etes uunissa ottaneet väriä, on siis hankala antaa. Yllättävän hyvältä net kuitenkin maistuivat, kuten voi päätellä siitä, että kuvaushetkellä ksi patonki on jo lähes syöty...

Pienet patongit, kolme kpl
2 dl vettä
n. 2 tl psylliumia
puoli pussia kuivahiivaa
½ tl suolaa
n. 5-6 dl jauhoja (minulla kaikkea tattarista Sunnuntain hienojen ja karkeiden kautta aina kaurahiutaleisiin ja -leseisiin)
2 rkl öljyä

Lämmitä vesi, sekoita siihen psyllium ja anna turvota hetki. Lisää suola ja öljy. Sekoita toisessa astiassa jauhot ja kuivahiiva, lisää nesteeseen ja vaivaa taikinaksi. Jaa taikina kolomeen osaan ja kaulitse yksitellen levyksi. Tässä vaiheessa voit halutessasi maustaa patonkia esimerkiksi juustolla, yrteillä tai valakosipulilla. Ite laitoin yhen patonkin sisään sulatettua voita ja kaksi valakosipulin kynttä murskana. Rullaa levyt patongeiksi ja anna kohota lämpimässä paikassa noin 20 minuuttia. Ennen paistoa tee pintaan viillot ja voitele patongit vedellä. Paista 225 asteessa 10-15 minuuttia.

Perunarieskoja tai paremminkin perunaleipiä olen tehenyt usiamman kerran aikasemminkin, yleensä ylijääneestä perunamuusista. Tällä kertaa yli jäi kuitenkin ihan pelekkiä kuorineen keitettyjä Lapin puikulapottuja nelijä kappaletta. Ovat kaupassa varsin tyyriitä pottuja, eikä niitä raaski heittää haaskuun, mutta koska niitä oli vain muutama, ei perunasalaatti ollut oikein mielekäs vaihtoehto. Niinpä päätin kokeilla perunaleipäsiä suoraan perunasta muusin sijaan ja hyvin onnistui. Enemmän rieskamaisia nuista tulisi varmaan esimerkiksi Jytte-jauhoista, mutta niitähän minulla ei sattunut olemaan, joten menin tattarilla ja hienolla Sunnuntailla.

Peruna"rieskat" (n. 9 kpl)
perunamuusin tähteet tai keitettyjä perunoita
(maitoa)
½-1 tl suolaa
1 muna
3½-4 dl jauhoja (tai muusin jämien/perunoiden mukaan)
1-2 rk voisulaa

Kuori ja muussaa perunat ja notkista sose/muusin jämät lorauksella maitoa. Sekoita joukkoon suola ja kananmuna, sekä jauhoja sopivassa suhteessa perunasoseeseen nähden (jos muusia ei ole kovin palijon, vähempikin riittää, ohojeessa taisi alunperin lukia, että nuin ½ l muusia). Sulata voi ja sekoita joukkoon. Vaivaa taikinaa vain sen verran, että saat ainekset sekaisin. Nostele pellille leivinpaperin päälle taikinakasoja ja taputtele leipäsiksi jauhotetuin käsin. Pistele leipäset ja paista 250 asteessa noin 15 minuuttia tai kunnes leipäset ruskistuvat hieman pinnasta.

Nykyisillä ruuan hinnoilla on pakko olla ihan innokas jämäkokkaaja, vaikka niistä hinnanalennuksista nyt kovasti kohkataankin. Huomenna ajattelin vielä pyöräyttää suolaisen piirakan, johon tulee pitsanteosta ylijäänyttä kinkkua, pekonia ja paprikaa, sekä juustonloppu. Etenkin gluteenittomat tuotteet ovat niin hinnoissaan, että kaadoin patonkitaikinaan jo vanahaksi menneen jauhopussin loput, koska päiväyksestä huolimatta näyttivät olevan vielä ihan käyttökelepoisia. 

Monen euron pientä jauhopussia ei ihan huvikseen viitti heittää hukkaan. Muutaman kerran olen onnistunut homehduttamaan tuoreita gluteenittomia leipiä pöy'älle, kun en ole tajunnut heti laittaa niitä pakkaseen ja se jos mikä risoo, varsinkin ko saattaa joutua maksamaan pussissa olevasta kolomesta leivästä lähemmäs viisi euroa (!). Harvoinpa sitä tuoretta leipää ees raaskii ostaa, joten siinä mielessä on kiva välillä vähän leipoa ite. Tosin siihen pitää sitten olla niitä gluteenittomia jauhoja.

Totuushan on, että gluteenittomat tuotteet on naamattoman kalliita ja siinä mielessä tätä vaivaa ei toivoisi kenellekään. Itelläni kun verikoe myös näytti, ettei keliakiaa ole, mutta siitä huolimatta jou'un muuttamaan vessaan asumaan, mikäli erehyn suuremmissa määrin vehenää, ruista tai ohoraa laittamaan suuhuni. En siis saa sitä (naurettavan pientä) korvausta erikoisruokavaliostani, koska virallisesti minulla ei ole keliakiaa (ja todellisuu'essa kyseessä onkin luultavasti yliherkkyys nuille eellä mainituille kotimaisille vilijoille). Toivoisinkin, että nyt ko nuita hintoja lasketaan "suomalaisten talou'en auttamiseksi" niin laskettaisi myös niitä gluteenittomien tuotteitten hintoja. Vapaaehtoisesti tai huvin vuoksi en näitä sairaan palijon kalliimpia (ja silloin tällöin myös ikävä kyllä aika pahoja) tuotteita söisi, vaan kun on pakko.

Pitänee sitten aktivoitua tuossa ite leipomisessa kuhan pääsee vähän isompaa keittiöön ja leivinuunin äärelle. Huomenna kuitenki vielä suolasta piirakkaa vapaapäivän kunniaksi. Jos sää sallii, graduvapaata voisi viettää myös käymällä kokeilemassa niitä suksia lopultaki, nyt ko pikkuhilijaa saisi taas ruveta liikkumaan. Mukavaa sunnuntain jatkoa, minä paneu'un nyt vielä hetkeksi uuteen koukutukseeni, Initial D -animeen. Piti nyt sitten vielä semmonenki päivä nähä, että meisi kattoo animea. :D

lauantai 24. tammikuuta 2015

Hyvin vihainen entinen Itä-Lapin lukiolainen

Kylläpäs taas hieman keittää. Oon seuraillu vähän sivummalla tuota keskustelua toisen asteen koulutuksen säästöistä ja tiivistämisestä ja hieman epäluuloisena katsellut, kun ministeri Kiuru on toimittanut, ettei mitään leikkauslistoja ole tai toimipaikkoja lakkauteta, vaan säästöt syntyvät esimerkiksi sitä kautta, että eri toimipisteet tiivistävät yhteistyötä. 

Yhteistyön tiivistäminenkin olisi ollut jo hieman punainen vaate, mites yksi ope kulukee moneen eri kuntaan opettamaan ko välimatkat on mitä on? Tai kysytäänkö, että kuka siihen haluaa alakaa? Ajelemaan paikasta toiseen ko välimatkat on pitkät, talavisin pimiää ja tiet usein huonossa kunnossa. Voijaan siis ilimeisesti sanoa hyvästit kaikille päteville opettajille lopullisesti, niinkö kukaan hullu nyt muutenkaan oisi halunnut johonki Lapin perähikiälle tulla opettajaksi ko eläminen siellä on kaikin puolin tehty niin hankalaksi. No mutta hei, onhan meillä verkko-opetus ja videoneuvotteluluennot! Ai niin muttako pitkin Lappia nettiyhtey'et tökkii edelleen ja vehkeet on vanahoja.

Muutamalla yliopistotason videoneuvotteluluennolla istuneena voisin todeta, että se on kyllä kaukana kunnon opetustilanteesta, eikä ikinä voi korvata fyysisesti läsnä olevaa opettajaa. Puhumattakaan siitä, että videoneuvotteluluennot esimerkiksi Helsingistä Ouluun kahen eri yliopistonkin kesken tuntuvat olevan teknisesti ihan mahottomia suorituksia, varsinkin jos mukana on vielä vaikka Tampere ja Turkukin... Milloin kaatuu koneet, milloin äänet ei kuulu, tai kuuluu ääni, mutta ei näy kuva, puhe pätkii, diat ei näy, dioja ei saaha toimitettua toiseen yliopistoon, luennoitsija lähtee kuvaruudun ulukopuolelle selittämään jotain unohtaen mikin ja kameran tai piirtää taululle, opiskelijoiden mikki ei toimi, jolloin kysymyksiä luennoitsijalle ei voi esittää/kysymyksiin ei voi vastata, luennoitsija ei tajua toistaa paikan päällä kysyttyjä kysymyksiä, jotta videoporukkakin kuulisi, alakuperäinen luento ei näy kun tekniikka pettää ja katsotaan luento sitten jäläkikäteen nauhalta iliman minkäänlaista mahollisuutta osallistua ja lista sekö vain jatkuu.

Kaiken kaikkiaan lähes kaikista videoneuvottelukursseista on jäänyt käteen mielikuva pienellä ja epäselvällä ruudulla näkyvästä ihimisestä, joka jää täysin etäiseksi. Vastavuoroisesti videoporukka jää myös täysin etäiseksi luennoitsijalle, kasvottomaksi pieneltä ruudulta näkyväksi massaksi. Luentojen sisällöt jää hajanaisiksi ko aina sieltä täältä leikkaantuu pätkä oleellista sisältöä pois tekniikan tai yhteyksien pettäessä. Opiskelijan aktiivisuus jää nollaan, eikä luennoitsija voi arvostella kurssisuoritusta minkään muun ko tentin perusteella (no niinkö yliopistossa nyt muutenkaan arvosteltaisi muutoin, mutta esim. lukiossa meininki on ainaki ennen ollut vähän eri). Keskittyminen videoneuvotteluluentoon on äärimmäisen hankalaa ja jatkuvat tekniset ynnä muut edellämainitut ongelmat turhauttavat, syövät motivaatiota ja lopulta tappavat kiinnostuksen mennä etes paikalle, ko ei siellä kuitenkaan mitään opi ja diat voi ite lukia kotonakin. Ainakin ittelleni siis täysin sopimaton opiskelumuoto. Mutta nämäthän on vaan minun kokemuksia tuolta logopedian opiskeluitten puolelta, en tiijä onko jossain homma hallussa paremmin. Epäilen. Henkilökohtaisesti en myöskään tunne ketään, jonka mielestä videoneuvotteluluennot ovat hyviä tai että siellä on heleppo oppia.

Tässä suhteessa tietysti helepotuksen huokaus, ko Kiuru päätti nyt sitten tulla kaapista ulos ja myöntää, että kyllä niitä lukioita sittenki sieltä Lapista leikataan. Oli vaan vähän niinkö lipsahtanu mielestä moinen homma. Että ei kuulkaas ees tartte alakaa värkkäämään niitten hankalien videoyhteyksien sun muitten kanssa, ko lyyän reippaasti vaan koko puliju alas ja ajetaan net suurimmaksi osaksi vielä varsin epäkypsät nuoret ihimisenalut kauas kotoa ja itsenäistymään. Kyllä on kallis tikki vanahemmille ko pitää lapselle vuokrata asunto kaupungista. Tai voihan net lapsukaiset laittaa vaikka asuntolaan. Sitten sitä sydän syrjällään koitetaan kotua käsin paimentaa ko ei voi yhtään tietää, että käykö se lapsi sitä koulua siellä kuinka hyvin ja meneekö se ajoissa nukkumaan, syökö hyvin ja terveellisesti, huolehtiiko siistey'estä, minkälaisessa porukassa se oikeen pyörii ja niin edelleen. 

Toki kaikki voi mennä ihan hyvin ja täysin iliman ongelmia. 

Niin, kyllähän net amiksetki pärjää, vaikka ovat jo vuosia joutuneet lähtemään ammattikoulutuksen perässä toiselle paikkakunnalle meleko monelta kylältä. Jep, pärijää, mutta meikäläisen mututuntumalla ja tuttavapiirin kokemuksia kuunnellessa on syntyny kutina siitä, että huomattavasti suurempi osa siitä porukasta, joka lähti maalikyliin amikseen, sekoili ja pölijäili ja venytti opiskeluitaan ko yhtäkkinen vapau'enhuuma tyrmäsi. Että eka vuosi meni poikain kanssa ryypiskellessä ja touhutessa omiaan koulun jää'essä täysin toissijaiseksi. Seuraavina vuosina sitä sitten urakalla parsittiin. Tai ehkä saatiin potkut koko koulusta ja jäätiin haahuilemaan iliman minkäänlaista suuntaa elämälle.

Faktahan on se, että tuossa ikävaiheessa osa porukasta tarvii enemmän sitä peräänkattomista ja niskasta kiinni ottamista ja tietynlaista holhousta. Toiset on sitten niitä enemmän ittenäisempiä, jokka hommaa töitä ja maksaa vuokrat ite ja muutenki tarttuu elämän syrjään huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa palijon kypsemmällä tavalla kiinni. 

Itte olen Sallan lukion ylipiä abi vm. 2009. Vaikka meijän abi-hupparissa lukeeki kovin reteesti, että "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä", näin jäläkikäteen katottuna ei ollu ollenkaan hullumpi homma, että sai käyä lukion omalla kotipaikkakunnalla äitin ja isin helemoista käsin. Ei tarvinnut pahemmin vaivata päätä sillä, että mistä ruoka ilimestyy syötäväksi tai vessapaperi vessaan. Ei pijä käsittää väärin, kodin työt on meikäläiseltä hoitunu niin kauan ko muistan, mutta omat roposet eivät olleet se ratkaiseva tekijä siinä, ilimestyikö jääkaappiin jauheliha, josta tehä ruokaa, vai ei. Sen sijaan saattoi ihan rauhassa keskittyä opiskeluun ja siihen oheistoimintaan siinä ympärillä. Aina ei ollut ihan kivaa, mutta hengissä selevittiin. Ehkä osittain siksi, ettei tarvinut olla aivan vieraassa ympäristössä ko ihimissuhteet ja muut elämän "suuret" asiat heitti aikuistumisen kynnyksellä olevan ihimisen elämässä häränpyllyä. Toisen ja kolomannen opiskeluvuojen välissä saattoi alakuvuojesta syntyneenä viettää villin ja vapaan "aikuisen" kesän. Olla niin fiksu ja kypsä, vastuussa itestään. Jos vain sai auton jostain lainaksi ja oli tienannu vähän rahaa, saattoi pakata kimpsut ja kampsut, tankata auton, ostaa siideriä ja lähtiä tyttöjen kanssa ex-tempore mökkeilemään. Ja silti syksyn koittaessa sai palata turvalliseen kotisatamaan vailla huolta huomisesta. Ei tarvinu miettiä, että millä maksaa vuokran tai että käyttääkö viimiset latit ruokaan vai johonki muuhun.


Wanahojen tanssit ja meikäläisen punainen pää :D
Penkkareista, kyllä, olin hattivatti, vieressä joku hullu...
Päätöntä menoa kaheksantoistakesäsenä, lähössä lukion päättäjäisiin
Vauhissa ystäväni Booginan kaa joskus vuonna 2008
Myöskään pienen lukion opetustasosta ei hirviästi ole valittamista. Itteäni kiinnosti lähinnä äidinkielen opiskelu ja ainut tavoite koko lukio-opiskelulle oli kirjottaa laudatur äidinkielestä. Kaikki muu tuli siinä ikäänkö ohessa. Tämän tavoitteeni saavutin ja muutenki kirjotin ihan passelit paperit ja lukiotodistukseni huonoin arvosana taisi olla kasi. Mielestäni se on ehoton plussa, että suurin piirtein kaikki opettajat tuntee jokaisen opiskelijan ja on mahollisuus saaha varsin yksilöllistäkin opetusta. Valinnanvaraa kursseissakin löytyi minusta ihan kiitettävästi ja mahollisuus opiskella kursseja tarvittaessa myös itsenäisesti. Wanhojen tansseja muistelen vieläki lämmöllä ja penkkaritki oli ihan mainiot, vaikka paikallinen baari oliki siihen aikaan remontissa, eikä päästy jatkoille sinne. No, siihen aikaan sentään oli vielä paikallinen baari. 

Unohtamatta sitäkään, että myös peruskoulut ovat kohta pulassa, ko ei saaha enää sinnekään sitten päteviä opettajia, koska ei ole enää mahollisuutta opettaa sekä peruskoulun että lukion puolella.

Voisipa tuo olla, että jos oisin joutunu käymään lukioni jossaki muualla, tässä saattaisi kirjotella ihan erilaista elämäntarinaa kantava ihiminen. Tai ehkä ei ees kirjottelisi ollenkaan, ehkä en olisi puoliksikaan näin innostunut kirjottamisesta saati rohkaistunut tekemään sitä julukisesti. Entiselle äikänmaikalle terkut, jos satut tätä lukemaan, kiitos ja anteeksi ko en tähän ikään mennessä vieläkään ole oppinut niitä perkeleen pilikkusääntöjä. Jos yhtään lohuttaa, niin ei niitä tunnu osaavan kukaan meikäläisen opiskelukaverikaan. 

Tämän sekavan romaanin pointtinahan oli siis, että kyllä on taas kaivettu esiin säästämisen paikka. Voi perkele kun ketuttaa. Kyllä on aivan pyllyllään tämä suomalainen politiikka nykyään. Miksi Suomessa tehään kaikilla elämän saroilla niin lyhytnäköisiä päätöksiä? Lisäksi voitaisiin oikiasti jo lopettaa tämä turhan paskan jauhaminen ja ihimisten silimään pissaaminen. Oottelen sitä ensimmäistä rohkiaa älykköä, joka astuu esiin ja ilimottaa, että meillä ei ole enää varaa piettää syrjäseutuja asuttuna. Siihenhän tämä on koko ajan menossa ja päättäjät kyllä kaikkensa yrittää.

torstai 22. tammikuuta 2015

Jäsenet paikallaan

Kylläpäs aika on taas kulunut nopiasti! Jännän äärellähän se suorastaan liitää ja graduhan epäilemättä on kovin jännä juttu... 

Olen koittanut keksiä kirjottelun aiheita, mutta jotenkin mikään ei ole napannut (ehkä se gradutekstin suoltaminen vaan on liian rankkaa, niin ei sitten illalla enää huvita), joten en ole sitten kirjottanut yhtään mitään. Inspiroivampia aikoja odotellessa aattelin rukata kokoon tämmösen ei-kuulu-mitään-erityistä -kyhäelmän. 

Suksetkin oottavat edelleen testiajoa, kun kelit hetkeksi hieman lauhtuivat, ei ollu sauvoja, ja nyt ko minulla on lopultaki net sauvat, on kelit taas reilusti miinuksen puolella. Eipä sen puoleen, liikkuminenkin on loppuviikon pannassa. Kävin eilen kalevalaisessa jäsenkorjauksessa ja loppuviikko pitää ottaa hissunkissun. Voin kyllä suositella kaikille, meikäläisen nilikka ei aikoihin ole liikkunut tällä tavoin! Selässäkin oli "hieman" jumitusta, olin niin juntturassa, että loppuvaiheessa hoitoa meinasi lähtiä taju ko paikat aukesi. 

Loppupäivä menikin sitten melekoisessa koomassa, väsymys oli kyllä ihan mahoton ja nukkumaan painelin kakskytä yli yheksän. Tänäänkin on vielä ollut hieman vetelä olo, mutta se kuulunee asiaan. Veikkaisin, että tästä on hyvä alotella sitten pikkuhilijaa taas urheilemaan, nyt ko paikat on ihan erilailla vetriät. Onneksi on myös varastossa vielä pari hierontakertaa, jos vaikka tulee onnistuttua rymyämään ittensä hiihtolavulla ihan tappokuntoon.

Hämmentävää kyllä, ensi viikko on jo tammikuun viiminen! Aika tuntuu kuluvan palijon nopiampaa nyt, ko hommaa on palijon vähemmän. Voiko tämä olla tosikaan?

No mutta, lupaan koittaa keksiä jotakin kiinnostava ja sisällöllisesti vähemmän köyhää kirjotettavaa tässä lähiaikoina, ehkä jopa viikonloppuna. Nyt menen jatkamaan viime viikkojen parhainta iltapuhdetta eli villasukkia. Mikään ei rentouta paremmin rankan gradutuksen jäläkeen ko villasukka ja jotain aivotonta hömppää telekkarista.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Armas arki nyt kutsuu meitä

Virallinen arkeen paluu on nyt suoritettu meijänkin huushollissa, eli joulukoristeet on kerätty veks, verhot vaihettu takaisin kevät/kesä/syys eli kaikki-muut-vuojenajat-paitsi-joulu -verhoihin ja gradutus potkaistu kunnolla käyntiin. 

Pakkanenkin hellii meitä ja tällä hetkellä Oulussa näyttäisi olevan semmoset 21 raitaa pakkasen puolella. Kaukana on kotiseu'un lukemat, jossa huijellaan kolomessakympissä ja sen paremmalla puolella. Täällä tuo kolomekymmentä olisikin jo hieman liikaa, kiitos meri-ilimaston ja purevan tuulen. Näillä keleillä vielä juuri ja juuri kehtaa pingviininä polokassa aamulla lipastolle. Tosin huomenna aattelin ehkä siirtyä jalakapeliin jos lämpötila on yhtä viileähkön puoleinen ko tänäänkin, on se sen verta jähämiää touhua tuo pyöräily pakkaskeleillä. En kuitenkaan valita, viime yönä sai hyvin raikastettua sohovatyynyt parvekkeella ja jos tässä oikein reipastun, heivaan ensi yöksi matot parvekkeelle. 

Raikas startti tälle vuojelle, vaikka tajusinki tuossa kalenteria tuijotellessa, että ollaan jo herran jestas miltei puolessa välissä tammikuuta.


Viime viikolla saattelin myös urheiluarkeni uu'elleen liikkeelle pitkän hilijasen kauen jäläkeen hakemalla kaupasta kahavakuulan ja net pitkään arpomani sukset. Mietiskelin, että kerta oon jo kaks vuotta haaveillu hiihtovehkeistä ja ko tänä talavena näyttäisi tuota luntaki riittävän, niin miksipä ei toteuttaa haavetta. Ja niinpä marssin Kärkkäiselle ja nappasin mukaani Peltosen Nanogripit kera Rossignolin monojen ja Rottefellan siteiden. Nuita Nanogripejähän ei tartte voijella ollenkaan, vaan ovat niin kutsutut pitopohojasukset. Hyvin pitäisi kuulemma päästä näillä tämmösen hiihdon pariin paluuta tekevänkin suksimaan. Se jääkin sitten nähtäväksi, ois teheny mieli lähtiä heti testaamaan, mutta koska sauvat puuttuvat vielä, se hijastaa hieman. Samoin tuo ulukona vallitseva kelikin kyllä. Tarkenemista kelillä ko kelillä edistin myös tilaamalla lopultakin nuitten kymmenen vuotta vanahojen miltei puhki kuluneitten toppahousujen tilalle uuet, net ei vaan ikävä kyllä ole vielä saapuneet perille. XXL-verkkokauppa tarjosi ystävällisesti miltei yheksänkympin pökät hintaan 29,90. Toivottavasti ois vielä oikiasti hyvätki, eikä ainuastaan halavat.

Keli ei kuitenkaan estä kahavakuulailua, vaan päin vastoin, suorastaan houkuttelee sisäliikunnan pariin. Niinpä teinki tuossa pienen kahavakuulareenin ja täytyy sanoa sohovan pohojalla liian pitkään makoilleena että piru vie, rankkaa, mutta tekipähän hyvää. Tekniikoita tarttee vielä vähän hijoa, mutta eiköhän se tästä ajan kanssa. Ei tämä nyt ihan kunnon punttireeniä hakkaa, mutta tilan ja rahan puutteen vuoksi ajattelin pitäytyä kahavakuulailussa nyt ainaki aluksi. Kattomma sitten keväämmällä uuestaan. Viimeistään sitten kotoSallaan suuntimia ottaessa taijan siirtyä kotoisan Hate and Pain Gymin asiakkaaksi, se kun on ihan ilimasta (tilat sponsored by isipappa). Ja onhan meillä sitten tilaa pyhittää kotoakin vaikka kokonainen huone reenailuun jos siltä tuntuu, vehkeet vaan tarttis hieman päivitystä, johon ei taija olla varaa vielä. 

Sosiaalista tapahtumaa en urheilustani aijo tehä. Vieläkään. Terveisin ikuisia traumoja koulun liikuntatunneilta saanut. 

Ja jotta arki urheilun kanssa lähtisi liikkeelle mahollisimman kivuttomasti ja terveenä, sain myös varattua ensi viikolle ajan sinne jäsenkorjaajalle. Tulee enemmän ko tarpeeseen sekin, terveisin kokovartalojumi ja vammane jalaka. Onneksi lahajakorttiin on sisällytetty myös pari kertaa hierontaa vielä lisäksi. Kiitos siippa, rakastan sinnuu.

Muutoin rahanmeno saakin nyt meikäläisen osalta olla toistaiseksi tässä (mitä nyt irtopohojavuokaan meinasin investoija vielä), kunhan alakuvuojen suurin investointi eli uusi pyykkikone (!!!!) saahaan vielä kotia asti. Tarjouksesta tarttui loppujen lopuksi mukaan Miele, jonka pitäisi kuulemma olla saksalaista laatutyötä. Minulle olisi se LG:n konekin kelevannut, mutta siippa vakuuttui sen verran palijon myyjän Mielen puolesta esittämästä puheesta, joten siihen sitten päädyttiin. Eipä se hintaero loppujen lopuksi ollut kuin reilun satasen ja tällä satasella nyt oletan saaneeni hilijasen ja ihan perkeleen kestävän koneen. Pitkää ikäähän sitä tuommoselta suht hintavalta vempeleeltä toki toivookin. Malttamattomana ootan jo ensimmäistä testipyöräytystä! Raahasin jätesäkillisen petivaatteitaki pestäväksi uuella koneella.

Tällä rahan tuhulauksella on vaan se ikävä puoli, että törsäämiseen ikään kuin turtuu ja alakaa kovasti tehä mieli uusia ostoksia. Oltaisiin myös uuen sohovan tarpeessa vanahan alakaessa käyä hieman pieneksi ja katteltiinkin jo muutamaa varteen otettavaa vaihtoehtoa, mutta onneksi sohovaa ei voi mennä tuosta nuin vaan ostamaan tietämättä tarkalleen tilan mittoja, johon kyseinen mööpeli olisi tarkoitus sijoittaa. Koska rakas karvalapsemme on tehenyt olohuoneen matosta selevää, myös semmonen tarvittaisiin ja nyt on näkynyt ihan hyviä tarjouksia, nuot hieman isommat matot ko tuppaavat olemaan meleko hintavia. Todellisuuessa ei taija olla järkiä ostaa sitä mattoakaan, joka tulisi sitten sohavan kanssa samaan tilaan, ennenkö tietää sohovan värin. Onneksi ei taija olla ees varaakaan hirviästi lähtiä tuhulaamaan.

Mutta ehkä niistä palasista, mitä meillä jo on, saanee aikaseksi kodin, varsinkin nyt ko pyykinpesun tulevaisuus on turvattu.

Pitäisi oikiastaan pyrkiä laittamaan rahaa säästöön, tulevat nelijä kuukautta käytännössä yhen ihimisen tuloilla ei mitään hirviää juhulaa ole. Varsinkaan kun jatkosta ei ole vielä minkäänlaista tietoa. Valitettavasti vaan nytkin pitää joka kuukausi syyä ja ihan pelekällä makaronillakaan ei viittis elää (no niinkö net gluteenittomat nyt ees mitenkään halapoja olis). Jonkinlainen ryhtiliike täytynee kuitenkin vielä tehä senkin suhteen ja koittaa kehittää joku säästösysteemi ja karsia ehkä sellaisista menoista, jokka ei nyt oo ihan ehottoman pakollisia. 

Paitsi pian koittavat synttärit aijon kyllä juhulia perhepiirissä eli siipan ja karvalapsen kans ja hyvällä omallatunnolla, sillä jokainen nainen täyttää vaan kerran elämässään kaksikymmentä. Plus viisi. 

Nyt kuitenki saunan lämpöön ja sitten voisi vaikka alottaa seuraavan sukkaprojektin, ah ihana vapaa-aika! Etellisten joululahajaksi menneitten tekeleitten erittäin epäselevään kuvaan onkin hyvä lopettaa tämä sepustus tällä kertaa. 


maanantai 5. tammikuuta 2015

Uuden vuojen aatteita

Täyttelin tuossa äsken kalenteria tulevan opiskelukevääni tiimoilta (aika tyhyjältä näyttää kurssien osalta, tasan kaksi kurssia jälijellä ja netkin alakaa vasta tuolla jossain maalis-huhtikuun tienoilla) ja juolahtipa siinä mieleeni, että tarttisi ostaa uusi kalenteri, sellainen vähän isompi, joka kattaa koko vuojen (opiskelijakalenteri  loppuu ei-niin-kätevästi siihen, missä lukukausi vaihtuu).

Mihinkään älyttömiin uuven vuojen lupauksiin minä en usko, enkä semmosia tee, mutta jotenki sitä näin alakutaipaleella kummasti alakaa miettiä asioita, joille pitäisi tehä jotain. Koska aikaa tulee olemaan gradun tekemisen ohella varsin ruhtinaallisesti (tai näin haluan uskotella), pitäisi urheiluharrastuksista saaha taas kiinni. Jotta se onnistuisi, pitäisi käy'ä jäsenkorjaajalla laittamassa paikat kuntoon (jonne sainkin joululahajaksi lahajakortin ihanalta siipaltani). Kun on tullut jo pitempään kiiressä, väsymyksessä ja ressissä syötyä oikiastaan ihan mitä mieli on sattunut tekemään, kaipaa myös jotenkin kummallisesti ryhtiliikettä ruokapolitiikan suhteen. Vähemmän karkkia ja saunasiidereitä, enemmän kasviksia ja hedelmiä, säännölliset ruoka-ajat, noutoruoka minimiin, kaikki hienot periaatteet, jotka kyllä tietää, mutta joista on kummasti menneen syksyn aikana onnistunut lipsumaan.

Jotenkin myös huomaa, että hirviästi pitäisi ostaa jotain uutta. Pyykkikone vetelee viimisiään ja uu'en hankinta alakaisi tosiaan olla ajankohtaista, nyt niitä olisi varmaan alennuksessakin. Kahavakuula pitäisi hankkia ja alakaa reenata sillä, se ko on palijon puntteilua kätevämpää pienessä kämpässä. Suksetkin olisi ihan kivat, hiihtäminen olisi mukavaa kuntoilua ja toisaalta olisi nastaa opetella uu'estaan luistelemaankin. Toppahousut on olleet lähes puhki kuluneet jo viimiset viisi vuotta ja niissä palelee ko mittarin lukema laskee -5 asteeseen.

Nyt vaan joku sammakkomies voisi minulle ennustaa, että minkälainen tästä talavesta on länsirannikolla tulossa? Ketuttaa ostaa sukset, jos niillä ei sitten pääsekään hiihtämään kertaakaan... Kahavakuulan ja toppahousut mitä suurimmalla todennäköisyy'ellä ostan, samoin hankitaan pyykkikone, mutta sukset on vielä hieman arvoitus. Niillehän tullee kyllä hyvin varmasti käyttöä tulevaisuu'essa sitten, mutta toisaalta niitten hankkimisen voisi sitten jättää myöhemmäksi. Toisaalta olen jostain syystä kehittänyt myös jonkin sortin haavekuvan siitä, missä hiihtelen jonnekin kämpälle yöpymään...

En tiijä, vaikeita päätöksiä! Ehkä täytyy ensin palata länsirannikolle ja kattoa siellä vallitseva säätila ja lumen määrä ja miettiä sitten asiaa uu'estaan. Hiihtolavutki kulukisi kuitenki suhteellisen lähellä, joten senkään puolesta homma ei oisi ongelma. 

JA AI NIIN. Punaiset vinkkelit! Pakkaskelin varpaanlämmittäjiksi. Voiko joulupukille esittää toiveita jäläkikäteen vai täytyykö oottaa ensi jouluun asti? Tosin jos nyt ostan vinkkelit, mennee lopputalavi varmaan plussakeleissä ja vesisateessa...

Kyllähän näitä tarpeita ihiminen tietysti keksii jos keksimään haluaa alakaa.

No, joka tapauksessa, mitään sen kummempia lupailematta, tarkoitus olisi tämän vuojen puolella suorittaa ryhtiliike liikkumiseen ja syömiseen eli toisin sanoen kokonaisvaltaiseen omaan hyvinvointiin liittyen.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Puissa lunta on valkeanaan

Joulu ja uusi vuosi sekä niitten välipäivät on kummasti sellaista aikaa, että kaikki ei-niin-pakollinen jää ja sitä keskittyy vaan olennaiseen eli oloiluun, syömiseen, läheisiin ihimisiin, sohovalla makaamiseen, seurusteluun ja elämästä nauttimiseen. Ja silti net päivät kuluu aina liian nopiasti, vaikka kuinka yrittäis ottaa ilon irti koko rahan eestä. Niinpä nyt ollaankin reippaina jo tammikuun puolella ja oon jättäny kotopuolelle taas hyvästit hetkeksi. Ettei vierotusoireet olisi käyneet liian rankoiksi, siirryin länsirannikon räntäsateen kautta vielä hetkeksi lomailemaan toiselle puolelle Suomineitoa kolomanteen kodintekeleeseen. 

Koti-ikävä on kylläkin aivan mahoton, eikä sitä poista ees se, että täällä on lunta ja pakkasta, tuoksuu ja näyttää näennäisesti samalta, täysikuu loimottaa kuusien välistä järven jäälle ja iltaisin on varsin hilijaista. Se ei vaan oo sama.

Siispä aattelin hetkeksi palata vielä menneeseen, kuvatuksien virkaa toimittavat nyt kylläkin Instagram-näpsäisyt, koska otin kyllä läppärin mukaan, mutta jätin kameran muistikortteineen Ouluseen. Ei sillä, että siellä kameran muistikortilla nyt niin hirviästi materiaalia olisi, yleensä muistin aina siinä vaiheessa ko kohtasin jotaki kuvaamisen arvoista että ai niin, ois voinu kameranki ottaa matkaan. Paikkasin tätä sitten kännykällä. Jonka kamera on auttamatta paska. Mutta koitetaan pärjätä. Nykki ois kyllä kamera ja jalusta ollu poikaa ko se täysikuu tosiaan möllötteli tuolta korkeitten kuusien välistä minua lähtiessäni ulukoiluttamaan koiraa.
 
 
Ensimmäisenä virallisena lomapäivänä ihimeteltiin elukan kanssa lumen palijoutta oikein urakalla. Meijän karvalapsi ei tälle elämälle ollu moisia nietoksia ennen nähänykään ja kyllähän niistä riittiki riemua. Riittää edelleenkin, toim. huom.

Muutamat aattoa edeltäneet päivät menivät perinteiseen tapaan joulun viettoon hilijaa (ja vähemmän hilijaa, kiitos karvaisten kavereitten) laskeutuessa. Adventtikynttilänjalaka täytyy jostakin löytää ehottomasti ensi jouluksi itellekin. Ja täytyy sanoa, että koko joulun paras hetki on melekeen aatonaaton ilta, ko joulukinkku tuoksuu, lahajat on paketoitu ja kuusi koristeltu ja koko koti valamiina vastaanottamaan joulun. Koiralapsosten mentyä nukkumaan makoilin vielä hetken sohovalla ja ihastelin joulukuusta. Aatonaattona pystyy jopa hetkittäin tavoittamaan sen lapsuu'en sietämättömän jännityksen kihinän kun tiesi, että jouluaatto on huomenna. Millään ei oisi malttanut nukahtaa ja toisaalta tiesi, mitä nopiammin nukahtaa, sitä pikemmin herää ja on aattoaamu.

Itse aatto sujui perinteitä kunnioittaen, tapanani on nousta aattoaamuna mahollisimman varhain ja hipsiä uu'elleen ihastelemaan edellisenä iltana koristeltua kuusta. Haettiin koiruuen kanssa aamun Lapin Kansa ja makasin sohovalla lukemassa sitä, juomassa aamukahavia ja kattomassa sivusilimällä aamun lastenohojelmia. Heräämisen ja riisipuuron välissä ehittiin käyä koiran kanssa pieni aamulenkkikin mettässä, saatiin aatoksi ihana pakkaskeli. Riisipuuron ääreltä on hyvä kattoa Lumiukkoa ja joulurauhan julistusta. Jouluaatto on ihana päivä siksikin, että saa vain olla ja möllöttää kotihousut jalassa ja kattella ikkunasta ulos ko hämärä alakaa pikkuhilijaa hiipiä ja lyhdyt tuikkivat valoaan pimeään. Sen verran täytyy tietysti sitten vetäistä toppatamineita niskaan, että käyään viemässä kynttilät papan hau'alle. Käytiin myös juomassa glögit mummon luona, ennen ko suunnattiin kotia joulusaunan lämmitykseen ja jouluaterian valamisteluun. Saunassa istun aina kynttilän ja uunin lasiluukun hohkaamassa valossa, tuoksuttelen vastaa ja käyn välillä takakuistilla ihimettelemässä hilijaisuutta, hämärää ja pakkasta niin kauan, kunnes varpaita alakaa palella liikaa. Joskus tulevaisuu'essa meillä on toivottavasti Talon yhtey'essä ulukosauna, jossa voijaan käyä löylyttelemässä joulusauna kynttilän valossa ja lyhdyin valaistua reittiä pitkin.

Saunan jäläkeen mummo liittyi seuraan ja istuttiin pöy'än ääreen nauttimaan jouluherkuista. Meillä on tapana syyä vasta meleko myöhään aattoiltana, se on mielestäni jotenki erityisen mukava ja kruunaa koko päivän. Olen myös armoton jouluruokien ystävä ja istun mielelläni hartaasti maistelemassa kaikkia herkkuja kynttilöiden tuikkiessa ympärillä. Ruokailun jäläkeen istutaan alas seurustelemaan ja jaetaan joululahajat kaikille onnekkaille, joita pukki on muistanut. Ite sain esimerkiksi maailman hienoimman pilikkisetin ja kaivattua lomalukemista, jonka tosin olen jo ehtinyt ahamia loppuun. Koirakin on oman lelunsa laittanut jo usiampaan osaan, se oli kivaa niin kauan ko sitä kesti. Myös lapsena jouluaatossa oli ehkä kaikista parasta se, että ko lahajat oli jaettu, sai rauhassa istua pitkälle yöhön valavomassa ja ihastelemassa kaikkia pukin tuomia asioita. Nykyään saman on kyllä korvannut enemmänkin lasi viiniä ja kinkun mutustelu vielä ennen nukkumaanmenoa sekä rauhaisa oleminen.

Joulupäivän aamuna olen aina pienestä asti herännyt siihen, että äiti kuuntelee joululevyltä Jouluaamuna-kappaleen. Pienenä se oli minusta ehkä maailman kauneinta ja samaan aikaan silti surullisinta, sillä pienestä joulun rakastajasta tuntui aivan karmealta ajatella, että seuraavaan jouluaattoon on vuosi aikaa. Saatoinpa joskus tirauttaa muutaman kyyneleenkin peiton alla asian vuoksi. Vielä nykyäänkin kyseistä laulua kuunnellessa tulee varsin harras fiilis ja hieman itkettääkin, liekö samasta syystä ko silloin pienenäkin. Muutoin joulupäivä kuluikin sitten samalla rennolla fiiliksellä, koiran kanssa mettässä porojen polokuja tallaillen, syömällä vielä hieman lisää jouluruokaa ja vaan olemalla.

Tapaninpäivänäkin maistui vielä jouluruoka ja näin pitkästä aikaa ystävääni Booginaa ja siitä seuraava päivä menikin kokonaan yöpuvussa ja kotitekoista pitsaa mussuttaen. Sattuneesta syystä. 

Välipäivät menikin sitten muutoin enemmän ja vähemmän ihanista talavikeleistä, lenkkeilystä, lumitöistä ja lumisista maisemista nauttien, kylästellen ja voi kyllä, edelleen syöden varsin tukevasti. Uuven vuojen aatoksi pakkanenkin lauhtui olemattomiin ja päästiin korkkaamaan kelekkakausiki auki. Uusi vuosi suunnattiin hieman ex-tempore vastaanottamaan Rovaniemelle kylästelyn merkeissä ja se sujuikin varsin rauhallisesti lähinnä muutaman raketin voimin.

Täytyy sanoa, että näitten kuvien kattominen ei kyllä yhtään lievitä tätä orastavaa koti-ikävää puhkiamasta täyteen kukkaansa. Jouluihimistä lievästi sanottuna myös ahistaa ajatus siitä, että kotona oottaa kaikki joulukoristeet taas laatikkoon pakkaamista. Meikäläisen joulu loppuu kuitenki vasta loppiaisena, siihen asti saa vielä ihan täysin olla joulufiiliksissä (nytkin kuuntelen joululauluja ko siippa on töissä). Onneksi joulu on kuitenkin joka vuosi! Ja seuraava joulu vietetäänkin oikiasti omassa kodissa. Keräsin jo äitin luota omaan pussiin joulukoristeita, jokka muuttaa meille sitten ensi joulusta etiäpäin.

Kovin kaihoisasti täytyi taas jättää kuitenkin hyvästit vielä hetkeksi kotiseu'ulle. Kyllä se vaan on niin, että ihimisen pitäisi saaha olla ja asua siellä, missä mieli lepää ja sydän ei ole rauhaton. Jokainen päivä, lenkki mettässä, joka ikinen luminen puu, tuikkiva tähti ja pakkaslumen narina kengän alla huokui onnellisuutta ja iloa siitä, että saan olla tässä, että on nyt tämä hetki. Mietiskelin tuossa, että tuntuvatko net pienet asiat yhtä suurilta vielä sittenkin, ko joskus toivottavasti ovat ihan arkista elämää? Vai alakaakohan sitä piettää lunta, pakkasta ja uneliaita talaviöitä ittestäänselevyyksinä? Jos jotain positiivista täytyy hakea muualla asumisesta, niin sitä kautta on ainaki oppinu arvostamaan omaa kotiseutua vielä enemmän. Näkemään net kaikki pienet asiat, jokka itelle on ollu aina niin päivän seleviä, ettei niitä muusta kulumasta ole ees osannut ajatella.

Nyt kuitenki vielä pari päivää lomailua täällä, ennenkö arki (ja gradutodellisuus) iskee vasten kasvoja. Kyllähän se vain on niin, että loma menee aina liian nopiasti. Joka tapauksessa hyvät ja loistavat uuden vuojen toivotukset kaikille teille, jokka siellä ruu'un toisella puolella kurkitte! Toivotaan, että tästä vuojesta tulee vielä parempi, ko edellisistä. Tai jos ei parempi, niin ainaki yhtä hyvä. Metkin ollaan siipan kanssa katteltu toisiamme jo kaksi vuotta, kuinka aika kuluukaan nopiaa. Toivottavasti tästä vuojesta tulee toden teolla meijän!