perjantai 16. joulukuuta 2016

Eloa hilijaisuuden jäläkeen

Hei ja jälleen kerran pahoittelut siitä, että hilijaista on viime aikoina ollut. Se on vaivannut elämää vähän kaikilla saroilla viime viikot, syykin on olemassa, mutta se taitaa olla ihan toinen tarina se. 

Hilijaisuu'esta huolimatta joulu tekee tuloaan väistämättä ja tänä vuonna olen taipunut huomaamaan, ettei aina vain pysty paneutumaan jouluvalamisteluihin samalla tavoin ja yhtä suurella intensiteetillä. Mikä on sinänsä harmi, koska yleensä net jouluvalamistelut on meleko iso osa sitä joulua ja se varsinainen juhula, itse aatto, on vain kruunu kaiken päällä. 

No, menee se yksi vuosi näinkin, jouluverhot olen saanut kuitenkin laitettua ja valot valaisemaan pimeyttä sekä muutaman koristeen. Jos viikonloppuna riittäisi tehot, voisi siivota ja asetella kenties vielä hieman lisää koristeita, onhan tuo aatto jo niin lähellä. 

Jäälyhtyjäkin olen jäädyttänyt, vaikka se hieman urakalta on tuntunutkin. Kaivoin navetasta joukon vanahoja sankkoja, joiden halakeamisesta ei kovin suurta tappiota syntyisi ja ryhdyin jäädyttelypuuhiin. Sen verta pientä pakkasta on piettänyt, että ainuttakaan sankkoa en ole saanut halakaistuksi, meleko pitkänkin on saanut nuita tuolla pihalla piettää, ennen ko ovat riittävästi jäässä. Lumilyhtyoperaatioon ei olisi riittänyt energiat ja toisaalta sitä hankaloittaa suht vähäinen lumitilanne sekä kelien epävarmuus. Jäälyhtyjen tekemistäkin mietin pitkään, mutta sitten ko Kerttu Kotakorpi ja kumppanit tuossa taannoin siunasivat projektini lupaalla, ettei ennen joulua enää mennä plussa-asteille, uskalsin tarttua toimeen. Niinpä nyt kauhulla katsonkin ensi viikon ennusteita, jotka yllättäen näyttävät jopa kahta astetta plussaa ja vesisajetta... 

Eivät taija moista ilimaa kestää sulamatta jäälyhytkään. Huokaus. Puhumattakaan nyt siitä sitten, millainen on keli jouluna, jos muutama päivä ennen aattoa liruttaa silikkaa vettä taivaalta ja sitten painuu taas pakkaselle iliman lumisajetta. Kyllä taas ilimoja piettelee. Ainoa toivo lienee nyt se, että sääennuste tästä vielä dramaattisesti muuttuisi ja päätyisi takaisin pakkasen puolelle, tällä hetkellä ko tuon kelin ennustaminen on mitä ilimeisimmin äärimmäisen hankalaa. Ei käy kyllä meteorologeja kateeksi, tärkein homma ois saaha ennustettua säätä ja useimmiten sekin tahtoo mennä poskelleen.

Kaiholla kyllä muistelen jouluaattoa 2014, jolloin aamulla oli ihanan raikkaat -25 astetta pakkasta. Jouluaatto ja pakkaskeli jotenkin vain sopivat yhteen. Viime vuojen lauha ja tuulinen keli ei ollut oikeen mistään kotoisin, kynttilöitten sytytys oli ihan työn ja tuskan takana ja kun net lyhdytkin ehtivät kärsiä melekeen sulamiskuoleman, oli ensimmäisen viijen minuutin jäläkeen jo usiampi lyhty pimiänä kiitos kovan tuulen. Ja se joulupäivän vesisaje vasta kaiken kruunasikin... 

Ilahtuisin kyllä nyt kovasti siitä iltapäivälehtien kohuotsikosta malliin "Täyskäännös joulun säässä, pakkasta sittenkin koko maahan!" 

Vaikka ei sillä, että nuot otsikot kovin paikkaansa piettäviä olisivat, ohan se valakonen joulu koko maahan varmistettu ja peruttu tähän mennessä jo meleko monta kertaa.

Intouduin näköjään jauhamaan tuosta säästä oikeen urakalla, vaikka fakta se on sekin, että joulu tulee joka tapauksessa, säästäkin riippumatta. Mutta olisihan se ihan kiva valaista aattona pihapiiri jäälyhdyin. Ehkä alan ensi vuonna taipumaan niihin muovisiin hirvityksiin, eivät ainakaan sula, vaikka hellettä pukkaisi. 

No, palataanpa taas jossain vaiheessa, minä lähden koittamaan, josko jo tovin jääkaapissa maanneen pienen piparitaikinan vääntäminen pipareiksi sujuisi. Tai onko se taikina nyt ylipäänsä enää leivontakuntoista, ei kait piparitaikina mene kylymässä miksikään, kun on kansi päällä? Ei ole oikein leipomishommatkaan luistaneet viime aikoina...

lauantai 5. marraskuuta 2016

Lunta ja pakkasta

Niin se vain on jo marraskuu! Huomasin unohtaneeni yhen tekstin luonnoksiin keskeneräisenä, palailen sen pariin tässä joskus. Nyt kuitenkin hirviän palelun ja väsymyksen keskellä iski semmone ajatus, että koska Lasten suuri lelukirja on ilmestynyt, on mitä ilmeisimmin aika kirjoittaa joulupukille!

Khyyllä.

Eli rakas joulupukki, jos saisin toivoa ihan mitä vaan niin toivoisin tänä vuonna kuusen alta löytyvän:

- iRobot Roomba robotti-imurin. Ihan saakelin kallis vehje, mutta oishan se nyt vaan ihanaa ko tätä jatkuvaa karvakaaosta harventaisi minun, siipan ja kahen imurin lisäksi vielä robottikin! Mieti miten siistiä oisi tulla töistä imuroituun kotiin!

- Jumpsuitin. Mikä olisikaan lokoisampi asuste köllötellä joulun pyhät ko aikuisten potkupuku. En myöskään sellaisen hankkimisen jäläkeen käyttäisi kotona töitten jäläkeen luultavasti enää mitään muuta vaatetta. Sitten pitäisikin enää päättää väri.

- Finlaysonin mörkölakanat minulle ja siipalle. Koska missä muissa lakanoissa vois olla parempi kölliä, jos ei mörkölakanoissa? Kysynpähän vaan!

- Collarit. Ei oo yhtään siistejä käyttöcollareita, koska viimeisetkin ratkesi haaroista jo kesällä. Maailman parhaat käyttöhousut vapaa-aikaan.

- Tivoli Audio model one radio bluetooth-ominaisuudella. Vois kuunnella keittiössä mökää samalla ko kokkailee tai istuu iltaa. Värinä vois olla esim. musta/hopea.

- Hyviä kirjoja. Näen itseni jo sieluni silmin jumpsuitissa hautautuneena sohovalle lukemaan hyvää kirjaa. John Irvingin uusin Ihmeiden tie on vielä lukematta, samoin bloggari Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Aloin myös vastikäään käytyäni pitkäksi venyneen tauon jäläkeen kirjastossa lukia uuestaan Stephen Kingin Musta torni -sarjaa (koska tajusin, että edellisestä kerrasta on aikaa joku kymmenen vuotta, enkä muista noista kirjoista enää juuri mitään), joten netkin kirjat voisi kelevata. Jos vaikka kirjaston laina-aika ei riitäkään näitten läpikahlaamiseksi (mitenhän tuota aikaa lukia on nykyään palijon vähemmän...) Edelleen jostain syystä kiinnostaa tuo Kaikki se valo jota emme näe Anthony Doerrilta, kun en sitäkään ole saanut vieläkään luettua.

- Kylpytakin. Saunan tai suihkun jäläkeen oisi ihana hengailla kunnon froteekylypytakkiin kietoutuneena.

Nonni, kai sitä siinä jo oliki! Huomaan kylymyy'en keskellä ja väsyneenä haaveilevani kaikesta lämpimästä, pehemiästä ja mukavuutta lisäävästä. :D Tietenki myös runsaasti unta ja lepoa voisin ottaa lahajaksi, rajattomasti rahaa ja tämmösiä. 

Mutta hei, koska oikiasti on vasta viies marraskuuta, niin ei vielä ihan hulluna aleta höpöttää sitä joulua. Ootetaan nyt vielä ainaki viikko. :D No ei kai, mutta faktahan se on, että kyllä se jouluki sieltä pikkuhilijaa tulee. Käytiin tuossa iltasella elukan kanssa vielä pihalla ja siellä tuoksui ihana pakkanen ja talavi. Ihana vuojenaika, kerta kaikkiaan.

No mutta, ei mulla nyt muuta, palataan joskus paremmalla ajatuksella!

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tuntsan taikaa

Käytiin tuossa taannoin päivän mittanen reissu Tuntsalla nollaamassa päätä ja nauttimassa syksyisestä luonnosta vielä ennen lumien tuloa. Päädyttiin tällä kertaa vallottamaan Peuratunturi, eikä sitä hidastanut ees se, että jossain vaiheessa matkalla kohti Tuntsaa tajuttiin, että kartta jäi kotia. Sille sattui kesällä pieni kastumisvahinko ja kuivattelin sen saunan lauteilla ja kuivattelun jäläkeen se oli tietenki sitten viikattu kaappiin, eikä palautettu autoon... 

Sää ei oikeen suosinu, ajoittain tihutti enemmän ja vähemmän vettä ja tuuli oli meleko kova, mutta hetkittäin se aurinkokin siellä pilikahteli ja joka tapauksessa mukavaa oli, eikä ees eksytty, kiitos kompassin. Tässäpä siis vielä muutama kuva tuolta reissulta:

Peuratunturin huippu

Ennen Peuratunturiin nousua, suon laijalla, kaukaisuu'essa Sauoiva

Sama mötikkä Peuratunturin huipulta ihailtuna

Jutinaattori ettii riekkojen tuoksuja huipun tuulista
Jätettiin auto Peuratunturin muristalle ja käppästiin sieltä kuusikon ja suon laijan kautta tunturin tyvelle ja kiikuttiin sitten huipulle, jossa pietettiin pieni evästauko ja palattiin sitten korkiamman kautta tunturikoivikon ja -kuusikon läpi autolle. Iliman kompassia oisi saattanut kyllä tulla hätä, vaikka Peuratunturin tyvelle oliki heleppo löytää ja huipulta näki autolle asti, alako takasinpaluumatkalla tunturikoivikko muutamine kuusineen näyttää yllättävän äkkiä aivan samanlaiselta joka suuntaan ja vaikka huipulta oli ottanu suunnan ja pari kuusta sekä kivikon, jota kohti piti suunnistaa löytääkseen autolle, alako välillä meleko nopiasti epäilyttää, että entä jos käveleeki huti autosta? Iliman kompassia sitä ois varmaan enemmänki alakanu epäillä ittiään, ei siis ole mitään leikkiä tuo kikkailu tuolla erämaassa merkattujen reittien ulukopuolella. Vaikka kuinka paino matkan varrella mieleen minkä näköisistä kuusista oli tullu ohi ja koitti jättää merkkejä omista liikuistaan, ei niitä sitten takasin tullessa kuitenkaan meinannu hoksia. Ja merkiksi kuusen latvaan auton viereen kiinnitetty muovipussi oli kyllä yhtä tyhyjän kanssa, se lakkasi näkymästä varmaan sen jäläkeen ko oli poistuttu kymmenen metriä autolta kohti tunturia. 

Eksymisen mahollisuutta ei siis kannate yhtään aliarvioija, vaan kompassit ja kartat kannattaa piettää messissä ja pakata reppuun tulentekovehkeet ja evästä sekä juomaa yli tarpeen, vaikka aikoiski tehä vaan pikku reissun. Koskaan ko ei tiijä, miten sää tuolla erämaassa käyttäytyy tai jos tuleekin vahingossa suunnistaneeksi harhaan. 

Takaisin kotia päin valuttaessa pysähyttiin vielä Piimäkurun laavulle paistamaan makkarat ja keittämään kahavit, vesisaje teki kelistä hieman haastavan taivasalla oleskelun kannalta. Ja jäätiimpä paluumatkalla vielä tuntsalaiseen liikenneruuhkaanki jumiin hetkeksi, poroja oltiin nimittäin justiinsa kokoamassa erotusaitaan ja ajamassa tien yli. Ihanan rentouttava ja päätä puhistava reissu joka tapauksessa, luonnon voimaa ressinpoistajana ei kannate kyllä yhtään vähätellä. 

Ja ohan se Tuntsa vaan semmone sydämenryöstäjä, että sinne halajaa aina uuestaan ja uuestaan. Seuraavan tunturin valloitusta ootellessa. Kenties Sorsan huiputus?

Vanahojen astioitten kauneus ja kirous

Voi että, pakkohan se on vaan tunnustaa, mutta minä sitten rakastan vanahoja astioita ja esineitä, jos se ei vielä ole kaikille tullut seleväksi!

Vietävän vetävää on etenkin tuo vanaha värikäs lasi... Aiemmin olen ollut hurahtanut tuohon Oiva Toikan Kastehelmeen (kyllä, edelleenkin kelepaisi tuollainen kaksikerroksinen tarjoiluvati ja ihania lasisia kahavikuppeja kaikissa eri väreissä) mutta viime aikoina olen alakanut lämmetä myös Riihimäen lasin Grapponia-sarjalle. Siinäkin jostain syystä viehättää eniten tuo vihiriä väri, mutta myös muut värit on kauniita. Ja net Nanny Stillin suunnittelemat lasipullot eri väreissä on mielettömän hienoja kans! Esim. nämät Stella polarikset ja Grapponian pullot eri väreissä. Ja kun pulloihin päästään, niin näitä Helena Tynellin Aurinkopulloja ois kans kiva joskus omistaa! Jostain syystä vihiriät ja sinisen sävyt kutkuttaa silimää eniten, mutta ei tuo keltanenkaan paha ole... Ei ollenkaan. Tätä pelekästään silimäkarkiksi tarkoitettua lasia edustaa myös Carmen kääntömaljakot, joita voisin sommitella yläkerran senkin päälle. Toisaalta Festivotkin viehättävät, mutta noissa Carmeneissa (taipuuko tuo sana nuin :D) olis taas sitä väriä... Festivoja pitäisi ehottomasti olla iso ryhymä ja niissä pitäisi olla pallokynttilät. Mutta siis kaikenlainen vanaha lasi kiinnostaa, Riihimäen lasin ja Nuutajärven/Iittalan lisäksi Karhulan lasi sekä myös Humppilan lasi. 

En muista selitinkö jo aijemmin, miten iskin silimäni tuohon Humppilan lasin Revontulet-maljaan (nimenomaan ruskeana) ko sellainen on meillä kotona ollut minun lapsuuessani. Melkoinen suru iski, ko äiti sitten kertoi, ettei sitä kyseistä maljaa enää ole, vaan se on ainakaan tullut hyllystä alas ja särkynyt... Nyt minä en sitten saa tuota kulhoa mielestäni ja luulen, että jostain se on pakko kotiuttaa jossain vaiheessa. Muuta ruskiaa Humppilaa siellä kotona taitaisi edelleen olla (mielestäni tämmönen ruskia Pentti Santalahden maljakko sekä ruskea Kasvimaalla ) mutta eivät viehätä minua ollenkaan niinkö tuo Revontulet. Revontulet voisi toki olla kaunis myös kokonaan kirkkaana ja vihiriänä. Tämä tarjoilukulho sen sijaan meiltä löytyykin nyt kirkkaana, mutta tuo vihiriäkin on aika kiva.

Mutta ettei tämä liian heleppoa olis, niin kyllä mulle muutkin ko lasiset astiat kelepais. Jostain syystä olen alakanut pitää näitä Arabian sinisiä Kosmos-teekuppeja himottavina. Olen outo. Samaan aikaan kummasti kiinnostaa myös kaikki Arabian puhalluskoristeiset kahavikupit, joilla ei tee sitten mitään, mutta jokka ovat vaan niin somia! Näihin ei varmaan kannattaisi hurahtaa, ko sitten joutuu keräilemään ihan urakalla ja erilaisiahan riittää... Ja kyllähän se kaikenlainen vanaha Arabia aina kiehtoo, kun monet vanahat astiat tahtovat vaan olla niin nättejä. Näitä syviä Sampo-lautasia meillä on neljä ja voisin ottaa muutaman lisääkin. Sitten näitä valkoisia SOT-mukeja (kuvassa ylärivin toinen vasemmalta) joita on valmistettu 1930-1950 -luvuilla löytyy myös muutama, muotoilun perusteella ei uskoisi nuin vanhaksi, ja ihan mielelläni näitäkin voisin ottaa vielä muutaman lisää.  Lisäksi Arabialta kelepaa myös muut käyttöesineet, eikä pelekästään astiat. Esimerkiksi vanahoja keraamisia kukkaruukkuja, kuten esimerkiksi tätä Kerää eri väreissä voisi muuttaa meille. Ja tietysti erilaiset maljakot voisivat olla kivoja.

Ja tuoreempikin Arabia toki kelepaisi, olen nimittäin tullut jotenkin siihen tulokseen, että meillä oleva yksinäinen vihiriä 24h sarjan kuppi on oiva kaakaon juomiseen ja voisi kaivata seuraa. 

Ja hei, toki myös Kupittaan savella on kauniita astioita ja maljakoita...  Ja vanhoja emaliastioita ois kiva saaha kans, hyväkuntoiset kelepaa edelleen käyttöön ja huonompikuntoiset päätyisivät koristeeksi. Punaisen Pehtoori-pannun haluaisin ehottomasti, ihan vaan koristeeksi. Yleensäkin siis kaikki vanaha ja värikäs vetoaa meikään, voi ettäkö pääsisi sellaisia ihania aarreaittoja penkomaan... Näin yhtenä yönä untakin, että pääsin jotenkin töitten kautta jollekin kirppikselle niin, että se oli vain meijän käytössä ja siellä oli kaikkea ihanaa myynnissä, eikä ketään muuta jostain syystä kiinnostanut yhtään. :D

Johtunee siitä, että olen viime aikoina pyörinyt ahkerasti kirppisblogien parissa ja huokaillut kateudesta, sillä kirppiksiltä tuntuu löytyvän niin palijon kaikkea ihanaa ja jotku vielä osaavat sisustaa kotinsa näillä kirppislöydöillä niin kauniisti. Harmittaa, että täällä meijän perällä ei oikein heleposti lähetä tekemään kunnon kirppiskierrosta eikä välttämättä tehä kovin heleposti löytöjäkään... Nettikirppikset on toki vaihtoehto, mutta siellä hinnat kipuaa usein piliviin eikä "löytöjen" tekeminen ole juuri mahollista tai ainakaan heleppoa. Plus että esimerkiksi lasiastioitten postitus on aina riskaabelia. Toki jokusen Krouvi-tuopin sekä Kastehelmen sokerikon ja kermakon olen netin kautta hankkinut ja monia muita katsellut, mutta ostaminen on vielä toistaiseksi jäänyt. Huonekalutkin ovat jääneet nettikirppiksillä pelekän ihailun tasolle, samoin vanahat tekstiilit ja kankaat.

Oi että! Pakko lähtiä pois tästä koneen ja googlen ääreltä tekemään jotain järkevää, ennenkö iskee ihan suunnaton astiakateus...

perjantai 7. lokakuuta 2016

Perjantaifiilis

Ah miten ihanaa ko on perjantai ja tulin hoitaneeksi kauppa-asiat jo eilen, joten saatoin tänään vaan töitten jäläkeen kurvata Matkahuollon kautta suoraan kotia. Ja mikä parasta, ihastelemaan uusia jouluverhojani! On net niin kivat, kattokaa nyt:


Piti tulla siniset verhot hopealla, vaan eipä tullut. Pakko kait se on uskoa, että sininen joulu on ollu pois muodista viimiset aika monta vuotta. Hauskintahan tässä on, että näitten verhojen myötä koko joulu alakaa näyttää erittäin punaiselta, vaikka olen kovasti vannonut sinisen ja hopean liittoon joulutekstiileissä. No, minkäs teet! 

Vaikka kiven alla se nämät punaisetkin tekstiilit tuntui olevan, jotenkin tuntuu että nykyään joulutekstiilienkin pitää olla niin helekkarin valakosta ja vaaliaa. Hyi sanon minä. Kyllä joulussa pitää olla tunnelmaa, vaaliaa ja valosaa ehtii olla sitten kesällä. Mutta jokainen tietysti tyylillään, minulle ei vaan siitä valakosesta ja vaaliasta tule joulutunnelmaa. 

Ostin samalla näihin verhoihin mätsäävät lakanatkin kahtena kappaleena ja täytyy sanoa, että myös kummatkin niistä vaikuttivat oikein ihanilta. Etenkin punakultaisista tuli ihana luksusfiilis, olivat nimittäin puuvillasatiinia ja lakanoissa oli nappikiinnitys! Saa nähä toimivatko käytännössä, mutta ideana ainaki ihana, koska meikäläistä aina ajoittain kiusaa täkin valuminen ulos pussilakanasta. Vaaliammat lumihiutalealakanat taas oli ihanan kevyet, aivan ko lumihiutaleetki. Tosin vähän hirvittää, että kuinka kestävät käytössä kun olivat niin ohuet, mutta toisaalta näitten lakanoitten käyttösesonki on tietysti aika lyhyt aina kerrallaan. 

Nyt tästä perjantaista ei sitten enää puutukaan ko iltalenkki, sauna, kynttilät sisään ja ulos, iltapalaksi lämpimät voileivät ja Vain elämää töllöstä. Kuulostaa loistokkaalta perjantailta!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Jouluhömppää

Ja niin se aika kääntyi lokakuuksi ja meikäläisen mieli jo kohti joulua. En vaan voi sille mitään, muttako pimeys alakaa laskeutua aiemmin ja aiemmin, tähtitaivas tuikkii ja pakkanen nipistelee aamuisin, niin ajatukset alakaa kummasti hiipiä kohti vuojen lämminhenkisintä aikaa. 

Äläkää käsittäkö väärin. Pidän ehottoman vääränä esimerkiksi jouluvalojen laittamista aikasemmin ko marraskuun lopulla ja sitä aikaisemmat glögit ja joululaulut on syytä nauttia hyvinkin salassa, mutta ajatustyön aloittaminen jo hyvissä ajoin on ihan sallittua. Ja valmistelujahan saa toki tehä. On ihan okei ostaa punaisia kynttilöitä alennusmyynnistä kesäkuussa. Meillä siippa ei esimerkiksi reagoi enää mitenkään, ko lappaan Ikeassa punaisia kylyppärinmattoja kärryyn ja mutisen siitä, että vessaan (joka ei vielä edes ole valamis) on hyvä hankkia jouluksi omat matot jo valamiiksi. 

Joulujuttujen miettiminen on meikäläiselle myös stressinhallintaväline ja keino nukahtaa esimerkiksi sillon, ko kaiken maailman ajatukset jyllää illalla päässä tuhatta ja sataa. 

Ja kyllä, saatoin tilata jouluverhot.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Kun arki vie sata nolla

Tästä vaikenemisesta pitkiksi ajoiksi alakaa tulla ikävä tapa! Mutta tiijättekö sen tunteen, ko työpäivän jäläkeen on olo, niinkö ois survottu mehulingosta läpi ja kotiin päästessä yksinkertaisesti haluaa keskittyä kaikkeen muuhun, eli siihen olennaiseen. 

Kuten ruuan tekemiseen, kodin pitämiseen ees jonkinlaisessa järjestyksessä, elukkaan, siippaan, pyykkikoneeseen, saunaan, jonkinlaiseen urheiluntynkään, sohovalla makaamiseen ja tarkkaan harkittuun hömppään telekkarista. Ja ah, nukkumiseen. 

Ei siinä sitten hirviästi enää jää aikaa millekään muulle. Ja kun sitten sitä siunattua vähän pitempää vapaa-aikaa on tarjolla esimerkiksi viikonloppuna, niin senkin haluaa käyttää mahollisimman hyvin sen mukaan, mitä olotila kulloinkin vaatii. Useimmiten se on ollut ihan kaikkea muuta, paitsi tietokoneella napottamista. Tai jos napotankin koneella, niin keskityn enemmän lukemaan, kuin tuottamaan itse sisältöä. 

Samaan aikaan viikot vetää menemään kaasu pohojassa ja kohta on jo joulu, ja tammikuussa saamani joulumaton käyttöönotto lähempänä ko arvaiskaan. Hullua!

Mutta mää uskon, ettei tämä ole loputtomiin tätä. Tällä hetkellä työ nyt vaan imee aika tehokkaasti mehuja, vaikka itse asiakastyö ei varsinaisesti hirveän kuormittavaa vielä olekaan. Kaikki muu irrallinen työhön liittyvä sälä on, ja tietysti sekin, että asiakastyössä tulee vastaan asioita, jokka on tuttuja lähinnä paperilla, pakottaa käyttämään aikaa sen kertaamiseen, että mitäs tässä tilanteessa oiskaan järkevää tehä. Kummasti se ajatus siitä aina sitten kirkastuu, mutta vaatii se isomman prosessin ko siinä vaiheessa, jos työelämää oiski takana jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan nautin työstä ja toisina hetkinä tekis mieli vaan jäähä viikoksi kotia nukkumaan. 

Pari viikkoa olin tuossa välissä jotenkin niin ressissä, etten saanu ees nukuttua ko näin joka yö unta jostain työhön liittyvästä asiasta. Eikä yhtään auta, että oon teheny vitosen arvosen työn oman ammattikuntani työhyvinvoinnista! Joskus se ressi on vaan semmosta laatua, että vaikka aattelee ite, ettei ees ressaa, niin silti jollaki tasolla kuitenkin tekee niin. 

Ja tällaiseksi omaa rauhaa rakastavaksi sosiaaliseksi introvertiksi oon saanu kyllä viimisen parin kuukauen aikana olla ihan kiitettävästi esillä ja verkostoitua, esitellä ittiäni ja tavata uusia ihimisiä, että aivan bueno homma paeta piakoin päiväksi Tuntsaa vallottamaan. Tulee tarpeeseen.

Vitsit, nytkin pitäisi oikiastaan olla tekemässä ruokaa, että on sitten evästä huomenna töihin ja murua rinnan alle myös töitten jäläkeen. Toisaalta voisi myös ehkä mennä jollain "leipää ja mitä kaapista sattuu löytymään" mentaliteetillä, ko nyt ei ehkä vaan jaksa. Pitäisi tehä vähän kaikkea muutakin tässä taas. 

No mutta, hengissä ollaan kuiten! Sitä en uskalla luvata, että koska jaksasin taas panetua tähän kirjottamiseen kunnolla, mutta ehkä sekin päivä tässä vielä koittanee. Lintujen talaviruokinnan, maton virkkauksen ja jalan juoksukuntoiseksi kuntouttamisen ohessa, kuka ties.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Ajatuksia rakentamisesta

Olen tässä puoliaktiivisesti ja vasemmalla silimällä seurannut tällä hetkellä vellovaa keskustelua rakentamisen saralla ja etenkin puhetta tiukentuvista rakennusmääräyksistä ja pyrkimyksistä niin kutsuttuihin nollaenergiataloihin. Mikään asiantuntija en ole, mutta silimäilyni ovat olleet hieman huolestuneita. 

Tässä suolakurkkuleipääni kera lasillisen maitoa mutustuessani, päätin minäkin vähän heilutella lusikkaani sopassa. Korostan, että minulla ei ole mitään uuden rakentamista vastaan niin kauan, kunhan se tehään järjellä. Ei siis niin, että unohetaan ympäröivät olosuhteet, tai lähetään toteuttamaan jotain, mikä on teoriassa mahollista sillon, ko kaikki menee prikuulleen nappiin, mutta ei käytännössä. Ja minusta nuot uu'et rakennusvaatimukset ikävä kyllä kuulostavat juuri siltä. 

En myöskään sano, että kaikki nykyaikainen talotekniikka on saatanasta ja kaikkien pitäisi siirtyä ehottomasti heti takaisin painovoimaiseen ilimanvaihtoon ja vanahanaikaisiin rakennusmenetelmiin (vaikka pakko todeta sen verran, että jos tämä meijän 50-luvulla rakennettu talo tässä edelleen seisoo ihan elinvoimaisena, niin jotakin sen rakentamisessa on täytynyt tehä oikein) vaan peräänkuulutan mahollisuutta valita. 

Että jos tätä taloa ei vielä tähän mennessä ole onnistuttu pilaamaan remonteilla, niin en ole kiinnostunut sitä tekemään tulevaisuu'essakaan. Meillä ei esimerkiksi kaivata koneellista ilimanvaihtoa. Itelläni on jo jonkin verran sisäilimaongelmahistoriaa takana nuoresta iästäni huolimatta jo usiammasta paikasta, siitä lisää esimerkiksi tässä: http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/tulehduksia-iho-oireita-ja-hengitysvaikeuksia-sisailmaongelmat-vaivaavat-humanistista-tiedekuntaa/736916/

(Ohuesti vituttanee sekin, että kyseisessä jutussa viitattiin opiskelijoihin lähinnä sivulauseessa, vaikka tuolla kyseisellä käytävällä sijaitsi meijän ainejärjestön huone, terapiamateriaalivarastot, opetuslabra ja terapiahuoneet joissa itekin pidin kaikki opiskelijaterapiat. Jonka lisäksi nuin 95 % meijän luennoista pidettiin kyseisen siiven kolomannessa kerroksessa tai kyseisten tilojen välittömässä läheisyy'essä. Terapiahuoneissa oli aina iltapäivällä niin paksu ilima, että sitä oisi voinu kirjaimellisesti leikata jollakin. Mutta se on toki ihan toinen tarina se.)

Eikä se asumishistoriakaan tietenkään mikään maailman paras ole, matkalle on mahtunut maakellarilta haisevia kylyppäreitä, silimiä kirvelevän kuivaa sisäilimaa ja ties mitä. Tällä hetkellä asumuksessa ilimassa ei ole ollut mitään valittamista ja se on aika palijon se, ko kantaa mm. kaulallaan sisäilimaongelmien suurentamaa imusolumuketta.

Meillä ei esimerkiksi haise mikään "vanaha talo", josta joskus kuulee höpistävän. Uskokaa ihimiset, semmosta hajua ei ole olemassakaan. Vanaha talo ei haise millekään. Jos se haisee, siinä on jotain vialla. Ihan sama oikiastaan, oliko kyseessä vanaha vai uus talo, mutta jos se haisee, niin kaikki ei ole okei. Kerran Oulussa kaupassa ollessani satuin bongaamaan vanahemman miehen, joka selitti keskustelukumppanilleen jotain vanahan talon hajusta. Meinasin mennä koputtamaan häntä olokapäälle ja sanoa, että anteeksi herra, mutta tet haisetta minun nokkaan kyllä ihan vaan homeelta. Tämä oli suurin syy, miksi kyseiseen ihimiseen ees kiinnitin mitään huomiota, koska hän yksinkertaisesti lemahti niin kauas homeelta.  

No mutta.
 
Oman tilanteen haluan ehottomasti pitääkin tällaisena ja tämän vuoksi tiloja saneeratessa ja mahollista lisätilaa rakentaessa on hyvinkin pietettävä tarkka huoli siitä, ettei tule omalla toiminnallaan pilanneeksi mitään. Met siis pärjätään esimerkiksi painovoimaisella ilimanvaiholla oikein hyvin, joten miksi mennä muuttamaan jotain, mikä toimii hyvin? Toisaalta meillä kyllä suositaan aika palijon luonnonmukaisia materiaaleja, viherkasveja on jonkin verran, eikä kasata muutenkaan turhaa kemikaalikuormaa. Ja mitä tulee tuolta ulukoa tulevaan suodattamattomaan korvausilimaan, niin epäilempä, että se mitään jumalatonta myrkkyä olis. Jollain muulla tilanne voi olla ihan toinen.

Ja jo tokkeensa lisäeristettykin meillä on, mutta rakenteet ja materiaalit huomioon ottaen. Ei muovia. 

Ei siis kävisi mielessäkään, että lisärakentaminen tapahtuisi jotenkin täysin poikkeavalla tavalla tai että harkitsisin hetkiäkään rakentavani uutta taloa, joka toimisi vastoin näitä järkeväksi havaitsemiani periaatteita. Voisin rakentaa uuden talon, jos sen toteuttaminen olisi mahdollista tehdä järjen rajoissa, mikä ei ikävä kyllä tällä hetkellä näytä enää tulevaisuu'essa mahdolliselta. 

Ja siltikin edelleen, vaikka olisi esimerkiksi mahollista rakentaa hyvin toimiva ja hengittävä hirsitalo, en tiijä siltikään tekisinkö sitä, koska yksinkertaisesti vanhassa on jotain, mitä ei voi uuteen saaha. Minä nyt vain jostain syystä satun laskemaan painoarvoa näille ihanan paksuille ja ääntä eristäville muhaseinille ja sille tunnelmalle, joka näitten seinien sisällä vallitsee. 

Mutta summa summarum, olipa kyseessä vanaha taikka uusi talo, yhteistä kaikille on se, ettei mikään pelaa, jos ei niistä pijä huolta ja korjaa asioita ajallaan. Siitä meillä on aivan liian palijon nykyään esimerkkejä täällä Suomessa. Toki korjaaminenkaan ei pelasta, jos rakennus on susi jo syntyessään, eikä vanaha rakennus ole tae hyvälle, jos siitä ei ole pijetty asianmukaisesti huolta tai tehty vääriä ratkaisuja. 

Tätä silimällä pitäen tulevaisuus näyttää aika ankialta. Ketään muuta, jota huolettaa nämät suunnitellut tiukennukset rakennusmääräyksiin? Pyritäänkö säästämään energiaa (sikäli mikäli sitä ees nyt sitten säästyy) tervey'en kustannuksella maassa, jossa ihimisillä alakaa olla takana jo meleko pitkä historia sisäilma-altistumista, homeongelmia ja muuta? Parhaimmat lienevät altistuneen sisäilmaongelmille jo päiväkodissa, eikä loppua näy... 

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Huonekalujen tuunausta

Tajusin juuri, etten ole muistanut ollenkaan esitellä teille kesän aikana tekemiäni huonekalutuunauksia! Siispä täytyy korjata tämä asia mitä pikimmiten.Tuunailu on osan kohdalla ollut jo pitempään joko prosessissa, tai suunnittelun asteella, mutta kesällä sitten viimein ko hajettiin ulukorakennuspunamullat, ostin samalla myös huonekalumaaleja. Ja tällaisia minä sitten sain aikaiseksi:


Meijän tuvan kruunaamaton kuningas (tai kuningar, maybe) on nyt ihan selekiästi uutta väriä pintaansa saanut keinutuoli! Pitkään kytenyt ajatus sai viimeinkin muotonsa totena, ko ostin purkin punaisinta maalia, mitä kaupasta sai ja sudin sen kaksinkertaisena ensin hikipäässä mattapintaiseksi hiomani keinutuolin pintaan. Siitä tuli oikein hyvä. Ellei jopa loistava. Aiemmin keinutuoli suorastaan hukkui sisustukseen, mutta nyt se saa ansaitsemansa huomion. Samalla ko keinutuoli sai uuden värin, päädyin myös vaihtamaan sen alla olleen maton uuteen, kun sattumalta löysin varaston kätköistä punaista hönkivän räsymaton. Tätä ihanuutta olen nyt koko kesän ihastellut ja niin on kyllä moni muukin, tuntuu että tulee istuttuakin enemmän keinutuolissa nyt. Ihan valtaistuimestahan tuo käy. :D


Ja koska sitä punaista maalia tuli ostettua reilusti, maalasin sillä myös pari pinnatuolia punaiseksi. Yksi löysi paikkansa tuvan nurkasta ihan vahingossa (ainakin toistaiseksi). Toinen vietiin tuliaisiksi kesän ainualle mökkireissulle. Vielä olisi pari tällaista tuolla navetassa, niillekin olen uutta väriä suunnitellut pintaan, mutta taitavat olla sitten ensi kesän projekteja. Punaista maalia tosin on vielä tuolla, saa nähä että tuleeko sillä sudittua vielä jotakin. Yleensä en näistä koristeellisista pinnatuoleista ole niin piitannut (näissä oli sellainen meleko ruma vaalianruskia ja ajan saatossa ehkä vähän kellastunutkin sävy alunperin, lisäksi osaa oli käytetty maalaustelineinä jossain vaiheessa) mutta tämä uusi maalipinta teki kyllä näistä heti meikäläisen silimään palijon komiampia!

Ja jos jollekin on vielä epäselevää, miten kyseinen tuunausprosessi tapahtui, niin kaikessa yksinkertaisuu'essaan: hio vanaha pinta (keinutuolissa maali, pinnatuolissa lakka) mattapintaiseksi, jotta uusi maalipinta tarttuu. Mitä sileämmän ja siistimmän pinnan haluat, sitä tarkempi hiomishomma (tarvittaessa voit vetää väliin pohjamaalin, minä en jaksanut ko meillä ei pienet epätasaisuuet ja kolhut haittaa). Hiomisen jäläkeen pinnan huolellinen puhistus pölystä ja sitten ei ko uutta maalia pintaan. Yksi kerros ei luultavasti peittäne riittävästi, joten anna kuivua purkin ohojeen mukaan ja vejä uusi pinta päälle. Vola, sinulla on uusi huonekalu!



Nämät kuvat ei oo nyt ihan loogisessa järjestyksessä, mutta menkööt. Tämä puuvaha nimittäin hankittiin ensisijaisesti tuota pöytää varten (josta kuva on taas ja jälleen meleko huono, pahoittelut siitä). Pöytähän on ollut projektissa jo toissa kesästä asti ja nyt sitten lopulta arvottiin siihenkin uusi sävy maalikaupassa ja jotenkin kummassa kaikkien pähkäilyitten jäläkeen siitä tuli vihiriä? Mietin myös lakkaamista kirkkaalla lakalla, mutta jotenkin tämä värillinen vaihtoehto nyt kuitenkin vei voiton. Tuo puuvaha oli muuten oikein kätevä juttu, paitsi että pöydässä oli kummia läikkiä, jokka ittepintaisesti jättivät imemättä vahan itteensä, vaikka puulle kaikki pinnat hiottu olikin. No, ei sole meillä niin justiinsa. 

Sävy ei kuvassa oikein pääse oikeuksiinsa, eikä väri näytä livenä ihan nuin epätasaiselta. Tätäkin vahaa kun sitten jäi yli, niin käsittelin sillä ex-tempore varastossa olleen vanahan pärekorin ja tuunasin siitä meille sisälle uu'en ja kätevämmän lehtikorin. Pärekorilla on heleppo kuskata paperit paperikeräykseen ja sitä ei ihan joka kauppareissulla tarvi olla tyhjentämässä. Kierrättäminen voi olla myös kaunista! Korissa värin oikea sävy tulee ehkä paremmin esille. Jätin korin alkuperäisen väriseksi sisältä ja käsittelin vain ulukopinnat ja netkin hiukan kuultaviksi, koska pinta näyttää näin kivan elävältä. Peikonlehden ja pinnatuolin kanssa oikein oiva porukka leivinuunin kylijessä. 


Tämä ei sitten olekaan mikään tuunausrojekti, vaan toteutettu pitkäaikainen haave ostohuonekalusta. Met harvemmin ostetaan ihan uutta, mutta tietyt huonekalut on sellaisia, ettei niitä juuri vanahana passeleita saa. Sitten ko ostetaan, se on usein pitkän harkinnan tulos. :D Tai ehkä enemmänkin sitä, että saan jonkun vision siitä, millainen huonekalu jossakin tilassa pitäisi olla ja sitten ko oon tarpeeksi kauan visioinut, miettinyt ja mittonut ja löytänyt jostakin käyttötarkoitukseen sopivan, sitten se hankitaan. Siipan siunauksella, tietysti. Sellainen oli tämä pinnasohovakin, jolla saatiin kaivattua lisäistumatilaa keittiön pöyän ääreen. Alunperin suunnittelin, että pijän pöy'än ihan vaan pyöreänä normaalioloissa ja raivaan pinnasohovalle tilan tuonne ikkunan alle, josta sen voi sitten aina tarvittaessa ottaa pöy'än ääreen, mutta ihastuin tähän pöydän kaverina niin kovasti, että se on tainnut jäähä tuohon pysyvästi. 

Hetkittäin on tuntunut, että meni koko kesä taas ihan omasta eestään, mutta on sitä sentään jotakin saanut aikaiseksikin!

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Astiataivas (tai helevetti, miten sen nyt ottaa...)

Nonni, kerta ei niitä huonekaluja ja sisustusta nyt, niin sitten niitä astioita! Nämät ovat kaikki siis peräisin tuolta meijän varastosta ja ovat mitä ilimeisemmin tämän talon astioita, joskin mukana saattaa olla myös muualta kulukeutunutta tavaraa. Tässä ei myöskään ole vielä ihan kaikki, mitä olen varaston uumenista esiin kaivanut, mutta suurin piirtein kuitenkin.


Lähetään loogisesti liikkeellä tämmösellä yksinäisellä lasilla. Ei mitään hajua valamistajasta, täytyy tunnustaa, että näitä oli usiampikin, mutta taisin navettaa siivotessani hävittää net. Eli jos oli joku arvokas sarja niin saa tulla lyömään, muttako oli pariton määrä, tai sitten ehkä ainuastaan kaksi. Enpä voinut tietää, että yksi piileskeli vielä jossain muualla... Ihan sievä lasi sinänsä. Siinä vaiheessa ko kaverit päätyivät lasinkeräykseen oli jo melekonen siivousurakka takana ja hetken puntaroituani että säästänkö vai enkö, lähtivät sitten mäkeen. Toivottavasti ei ollut iso vahinko. Tämä saanee mennä jatkamaan elämäänsä jonnekin, ehkäpä Naruskan mökille.


Okei, seuraava, astetta hienompi löytö. Arabian korvattomat kahavikupit (?) nääs. Kokonaiset viisi kappaletta, joskin yksi vähän huonossa kunnossa. Ei mitään hajua mallista tai muusta, äsken yritin rullailla Arabian valikoimaa, josko olisi tullut samanlaiset vastaan, mutta ei ainakaan vielä. Leima viitannee jonnekin 50-60 -luvun tuotantoon, jos en ihan väärin tulkitse? Näiden yksinkertainen muotokieli on jotenkin todella hieno ja ajaton, ei uskoisi, että nämät ovat nuin vanahaa tavaraa. Ehottomasti kaappiin ja käyttöön!


Näille snapsilaseille en myöskään löytänyt mitään nimiä tai tunnistetietoja, mutta ovat jotenkin niin ihanat, että löytävät ehottomasti paikkansa käytöstä! Huomattavasti palijon kauniimmat verrattuna tavallisiin ja tasasen tylsiin napsulaseihin, mitä meiltäkin löytyy. Ja näissä on ajateltu käytännöllisyyttäkin, käyttäjä tietää ja tunnistaa heleposti oman lasinsa, koska kaikki ovat eri värisiä. Näppärää. Ainut mikä huolettaa, on tuon kuvion kestävyys ja pysyvyys. Vihiriästä lasista kukkakuvio on kulunut lähes kokonaan jo pois kummaltakin puolelta, joten pesun suhteen täytyy noudattaa varovaisuutta.


Yksi pahavilaatikko oli syönyt sinäänsä myös tolokuttomat määrät Riihimäen lasin umpiointipurkkeja, yhden litran ja loput 3/4 litran koossa. Ja olipa sekaan eksynyt yksi Karhulan purkkikin. Muutamaan olisi löytynyt umpiointiin tarvittava metalli ja tiivistekin, mutta net olivat kyllä tulleet jo tiensä päähän. Umpiointikäyttöön löytyy kyllä uusiakin purkkeja, nämät ovat sen verran hienoa, että pääsevät säilytyskäyttöön. 



Tässä onkin sitten pari mysteerilautasta. Isompi on kovasti palijon tutun näköinen ja on melekosen jämäkkää tavaraa, että mikään ihan pilipalilautanen tuskin on kyseessä, mutta nopealla googlailulla en saanut vielä selevitettyä, että kenen ja mikä lautanen mahtaisi olla kyseessä. Pienempi kaveri on mitä luultavimmin Nuutajärven lasin lautanen, ainakin kovasti sellaiselta näyttää. Jos jollain on vinkkejä tuon isomman suhteen, niin mielelläni kuulisin! On sen verran jämäkkää lasia ja kauniskin, että talteen menee ehottomasti. Tuon yksittäisen lautasen kohtalo on vielä avoin, mutta eiköhän sekin vielä paikkansa löyä, tai sitten uuden kodin.


Tämä nekka ei halunnut tarkentua kuvaan, vaikka miten päin yritin ja napsin siitä varmaan kymmenen kuvaa, mutta ei anneta sen häiritä. Jokin tämän astian muotoilussa ja hieman keltaiseen taittavassa sävyssä säväytti minua heti ensi näkemältä. Sitten kuitenkin ajattelin, etten minä sitä tartte, koska nekkoja meiltä löytyy jo kaksi kappaletta. Silti jokin sen ulkonäössä onnistui kiinnittämään katseen uudestaan ja uudestaan ja aloin kummasti ajatella, että taijankin siirtää sen tuolta kiertoon-kasasta kuitenkin talteen-kasaan, siitäkin huolimatta, etten minä sitä varsinaisesti tartte. No, nekka paljastuikin sitten mitä ilmeisimmin Riihimäen lasin "sotakalusto" nimellä kulukevan kermakon ja sokerikon toiseksi puoliskoksi. Internetin ihimeellinen maailma tietää kertoa, että malli on tullut markkinoille ennen talavisotaa. Jos tässä ei vielä ollut tarpeeksi syitä kyseisen kermakon säilyttämiseen, niin ei sitten missään.


Tässäpä sitten pari kulhoa (jälkiruokakulho ja ehkä sokerikko, pienestä koosta päätellen?), jotka tulikitsin internetin avulla Karhulan lasin tuotannoksi. Kohtaloa en vielä osaa sanoa, krumeluuri reunan muotoilu ei ehkä ole ihan meikäläisen mieleen ja kun näitä nyt on vaan nämät kaksi, niin voisivat ehkä päätyä etsimään uutta kotia. Katotaan. 

EDIT: Ovat Riihimäen Ludvig-sarjaa, eivät Karhulan lasia, anonyymille kiitos tiedosta!


Sitten pari yksinäistä lasia, joista tuo vasemmanpuolimmainen on ilmeisesti Karhulan ja Iittalan Iitta-lasi, koska pohjassa on tuollainen tähtikuvio. Lasi on hiukan kulahtaneessa kunnossa ja erikoisen kokoinen, joten katsotaan säilytetäänkö vai laitetaanko kiertoon. Oikeanpuolimmainen lasi saanee jatkosijoituspaikan mökkiastiastosta.


Kristallituoppi sekä sokerikko ja kermakko. Näidenkään kohalla ei kyllä mitään hajua, ovatko jonkin tunnetun suomalaisen lasitehtaan tuotosta vaiko jotain muuta.  Täytyy kyllä todeta, että ovat toisaalta hyvin kauniit. Ehkäpä yritän vielä selevitellä, että ovatko esimerkiksi Nuutajärven lasin aikaansaannoksia, mitä ulkoisen habituksensa puolesta voisivat hyvin vaikka edustaakin. En pitäisi täällä kyllä mahottomana sitäkään, että olisivat kulukeutuneet tänne naapurin puolelta. Mutta kyllähän siellä mökkiastiastossa ehottomasti sokerikkoa ja kermakkoakin tarvitaan. Ja tuoppia.

EDIT: ulkolaista tuotantoa ovat.


Tässä taas hiukan mönkään mennyttä tarkennusta, mutta ei takerruta siihen. Sininen maljakko varasti huomioni heti ko sen nostin laatikosta esiin. En ees jotenkin osannut ollenkaan olettaa, että kyseessä voisi olla mikään kovin erikoinen vaasi, muttako kirjotin googleen hakusanaksi Nuutajärven lasi aikomuksenani tutustua sen nimen alla valamistuneisiin lasituotteisiin tarkemmin, lävähti näytölle ensimmäiseksi kuva kyseisestä vaasista. Ihimekös tuo kun silimä tykästyikin tuohon vaasiin niin kovasti, että alakoi hakija sille jo paikkaa. Etualalla huonosti tarkentuneena olevasta esineestä en ihan tiijä, että onko se tuikkukippo, sokerikko vai kenties lasi. Ulukonäkö muistuttaa Eero Rislakin Riihimäen lasille suunnittelemaa jäläkiruokakulhoa, mutta ei ehkä kuitenkaan ole ihan samanlainen? No, joka tapauksessa tämä kippo pääsee nyt toimittamaan tuikkukupin virkaa, sillä nätti se on. 


Sitten vähän kahavikuppeja. Nuita vihiriällä puulla varustettuja oli alunperin kuusi, mutta onnistuin tiputtamaan ja rikkomaan korvan yhestä. Olivat aluksi mielestäni jotenkin hauskat, mutta nyt en sitten enää niin tiijäkään. Kahavikupeilla ei oikiasti kyllä nykyaikana ole meijän talou'essa käyttöä ko korkeintaan koristeena. Nämät taisivat olla jotain puolalaista posliinia, jos en ihan väärin muista. Etualan kukikas kuppi ei pitänyt sisällään (tai pitäisikö sanoa, pohjallaan) mitään tunnistetietoja, mutta oli yksinäisyyessääkin niin kivan värinen, että eiköhän met sille joku käyttötarkoitus keksitä. Pallokoristeinen kuppi taas on meikäläisen yllätykseksi Arabian puhalluskoristeinen kuppi. Samalla ko tämä asia valakeni minulle, valakeni myös, että olen pitänyt koristehyllyssäni tietämättäni vihireitä Arabian puhalluskuppeja myöskin. Jotenkin olin ihan ohittanut tällaisen faktan, mutta olivat vaan niin komiat kupit, että pakkohan net oli näkösälle laittaa.


Tässäpä taas yksi paritsa, joka sokerikkona ja kermakkonakin tunnetaan. Näistäkään en tiijä kyllä yhtään mitään muuta, ko että muotoilu näissä on jokseenkin epäkäytännöllinen, mutta aluslautanen taas kätevä. Omalla tavallaan hienot, mutta kohtalo vielä avoin. 


Ja sitten vanahaa kunnon Duralexin lasia. Ainakin vasemmanpuolimmaiset ovat Duralexin valamistamia, oikeanpuolimmaisista en uskalla sanoa samaa, koska niissä ei tainnut olla mitään merkintää valamistajasta. Toisaalta ihan kauniita juomalaseja, mutta katsotaan, riittääkö näille kaappitilaa. Nämät olisi kyllä vielä varsin hyväkuntoisia laseja molemmat.


Nämät lasit taas aijon kyllä ehottomasti pitää, koska ovat minun mielestäni varsin kauniit. Näissäkään ei merkintöjä valamistajasta ole, eikä tullut googlailulla samanlaisia vastaan. Yksi on matkan varrella hieman samentunut, pitää koittaa saaha puhtaaksi. Käytön jäläkiä on myös jonkin verran, mutta haitanneeko tuo.

EDIT: Ovat Riihimäen lasin Olga-juomalasit, anonyymille kiitos tästäkin tiedosta! 


Sitten tämmöiset "kristalliset" jäläkiruokakulhot. Ovat minusta jotenki tosi kauniit, että ajattelin nämätkin (yllätys yllätys) säästää, vaikka jäläkiruokakulhojakin meillä aika reippaasti on. Tuntuvat käteen hirviän kevyeltä ja jotenkin muovisilta, etten siltä pohojalta usko näitä minkään kunnon valamistajan kulhoiksi, mutta voin toisaalta olla väärässäkin. Jos joku tunnistaa niin saa kertoa! Arcorocin laseja googlaillessa vastaan tuli tämäntyylisiä jäläkiruokakulhoja, mutta eivät olleet ihan samanlaisia, liekkö sitten sen valamistamia.



Ja lisää Duralexiä. Mummolasta löytyy näitä samoja laseja, joten kaikessa nostalgisuudessaan säästämisen arvoiset. Jos eivät mahu kotia, niin löytävät kyllä paikan missä palavella. Näihin liittyy hyviä muistoja.


Yksinäinen Duralex ja joku muu lasi. Löytävät kyllä käyttöpaikan varmasti jostakin. 


Muutama sinappilasi! Vähäisyyden vuoksi en ehkä viitsi ottaa juomalasikäyttöön, mutta jotain käyttöä näille ehottomasti keksitään. Kaverina yksi ruskea Violajuustolasi. Taustansa vuoksi ehottomasti säästettävien listalla.


Arabian Pirtti-sarjan kahavikupit. Näiden kohtaloa vielä mietin, koska jostain kumman syystä minulle tulee vaan tästä kahaviastiastosta mieleen, että ollaan jonkun hautajaisissa! En kyllä yhtään tiijä että miksi, liekkö tuo värimaailma vai ovatko jääneet jostain lapsuu'en hautajaiskokemuksesta mieleen...


Sitten vähän Arabian lautasia, muutama isompi Pirtti-sarjan lautanen ja asetteja. Ilmeisesti tuo sini-ruskeakin on Pirttiä, mutta vähän eri sävyisenä? Se miellyttää kyllä heti enemmän meikäläisen silimää. Jaahas, nopia googlaus tietää kertoa, että kyseessä onkin eri sarja, nimeltään Kaira. Kas kun se näyttikin heti enemmän mieleiseltä. :D Valkoiset ovat aina käteviä olemassa ja tuo vaaliansininen, sekä keltanen ovat ihanan värisiä, vaikka vähän kärsineitä ovatkin. Tuo oikialla laijalla oleva mustavalkoinen asetti ei ole Arabiaa, mutta minusta se oli niin nätti, että halusin sen säästää. Asetit ajattelin kaikki (ehkä lukuunottamatta nuita ruskeita Pirtti-asetteja, jos kupitkin löytävät jostain uuden kodin) säästää, koska olen tehenyt viime aikoin juhulakattaukset käyttämällä muumimukeja ja yhistämällä niihin näitä erilaisia asetteja. Tietysti sekin olisi kiva, jos kahviastiaston saisi koottua nuista Arabian puhalluskoristeisista kupeista... Muumit meillä on pääsääntöisesti arkisessa kahvikäytössä, eipä oikiastaan tule juuri muita katettua pöytään, vaikka Arabian KoKoa löytyy, samoin kauniit Pentikin kupit.



Sitten taas mysteeriset lasilautaset ja -asetit. Vastaavia ei osunut kuukkeloimalla silimään, molemmat ovat kyllä ihan nättejä, etenkin nuot asetit. Kattaamisessa tarvii kyllä aina nuita leipä- tai pullalautasia (tai mikä tuon koon nimi nyt virallisesti onkaan), mutta toisaalta haluaisin hankkia sitä varten ihan uusia Marimekon lautausia. Myös nuitten lasisten asettien käytännöllisyyttä vähän epäilen, pitäisi kokeilla miltä net näyttävät yhessä muumimukien kanssa. Jotenkin tuntuu, että näille pitäisi olla lasiset kahavikupit kaveriksi? Katsotaan, josko näidenkin valamistajan saisin vielä kaiveltua esille.


Löytyipä sieltä laatikosta myös kaksi kappaletta Nuutajärven lasin Rosita-kulhoja. Nämät menee säästöön, koska sujahtavat heleposti tarjoilukulhoiksi kattaukseen ko kattaukseen. Äidillä oli tähän kuuluvia jalallisia laseja joskus (ehkä viinilaseja?) muutama ja pienenä ko haluttiin tehä juhlavampi kattaus, net jalalliset lasit piti ehottomasti saaha pöytään. Ellen ihan väärin muista, taijettiin juhulia pikkuveljen syntymää koristelemalla keittiönpöytä ja juomalla omenamehua niistä Rosita-laseista. :D Tästä lapsuu'en suosiosta johtuen ovat tainneet kaikki ehkä yhtä lukuunottamatta särkyä... 


Nämät ovat Arcorocin lasit, ehkä Emma-nimiset jos en ihan väärin muista? Malli on toisaalta ihan kiva, arkikäyttöön ehkä vähän pienikin, tulee mieleen, että näistä pitäisi siemailla viskiä jääpalojen kanssa (mitä ei kyllä meillä harrasteta :D). Ovat kyllä meleko naarmuiset ja elämää nähäneet, että saattaisivat ehkä siirtyä osastolle "mökkiastiasto".


Humppilan lasin Ulpukka-vati. Tunnistaminen vaati internetin ihimeellisen maailman apuja, vaikka painosta ja tutusta ulukonäöstä tiesinkin, että joku tietty suomalainen lafka täytyy olla tämän takana. En tiijä meneekö tarjoiluvadiksi, mutta jotakin käyttöä tälle keksittäneen. Voisi toimia jossain semmoisessakin paikassa, mihin ei välttämättä muuten uskalla lasiastioita asetella (veikkaan nimittäin että jos tämä tippuu lattialle niin ennemmin lattia menee rikki ko tämä, tosin ehkä sekään ei nyt niin hirviän positiivinen asia ole :D). Ilimeisesti tämä Humppilan lasi ei ole kovin monen mieleen ja kyllähän tästä vähän mummola-vibat tulee (sieltäkin tällainen löytyy) mutta toisaalta muistan pentuna aina ihailleeni sitä, miten tämä lasi näyttää ihan jäältä joessa. Joten ajattelisin, että käyttöä löytyy ainakin jouluna, jos ei muuten.


Pari simppeliä kynttilänjalakaa, joihin voi laittaa joko pitkän kynttilän tai tuikun. Pohojassa lukee "France", ei muuta. Menevät säästöön monikäytettävyytensä vuoksi, löytävät varmasti paikkansa jostain kattauksesta joskus. Jos Pirtti-kupeissa oli hautajaisfiilis, niin näissä taas on ihan ristiäismeininkiä. :D


Kuten kuva kertoo, Muurlan käsintehty tuikkukippo. Nopialla etsimisellä en löytänyt mallin nimeä tai muutakaan infoa tästä, mutta menee toki säästöön kauniin muotoilunsa vuoksi ja myös siksi, että kynttiläjuttuja ei voi olla ikinä liikaa (t. tuikkuhullu). Vaikka muuten onkin vähän surkiaa, että kesä alakaa kääntyä pikkuhilijaa kohti syksyä, niin se tuo kuitenkin taas mukanaan pitkän kynttiläkau'en.


Sitten taas muutama mysteerilautanen. En tiijä mikä näissä lasiastioissa viehättää, mutta nämätkin on minusta kauniit, ihan niinkö pieniä aurinkoja etenkin auringonpaisteessa. Jos olisivat värillistä lasia, olisivat vielä kauniimmat! Valmistaja ei ole tiijossa, kohtalokin vielä avoin, ko näitä on vaan kolome.



Sekä nämät syvät lasilautaset, että teekupit ovat säästettävien listalla. Lautasissa ei muistaakseni ollut mitään merkintöjä, mutta epäilen Arcorociksi, teekupit nimittäin ovat sitä varmuuella. Syvät lautaset ovat monikäyttöiset ja nämät teekupit taas vaan jotenkin niin kivat. Teetä tulee kyllä harvoin juotua isolla porukalla niin, että kattaisi ihan kupit pöytään, mutta hyvähän se vara on olla olemassa. :D Jos raaskin, niin näille saattaisi kyllä olla toinenkin koti, katotaan nyt. 


Ja sitten vielä lopuksi, Arabian Harlekiini kukkamaljakko. Kukkamaljakoita ei voi olla ikinä liikaa, tosin tämä kaipaisi seurakseen ehkä samanhenkisiä kavereita. Mutta ei anneta sen häiritä. Löytää paikkansa kyllä. 

Siinäpä niitä! Jotain halpisosaston kippoja ja kuppeja jäi esittelemättä ja varastokin piettää sisällään vielä muutamia astioita, mutta suurin osa oli ehkä tässä. Ja tähän ei tietysti päässyt "uusi" aterinsarjani eli Sorsakoski, joka oottaa vielä osin pientä fiksailua. Nyt vaan sitten enää pitäisi ratkaista, että mihis net säästettäväksi ajatellut asiat sijoittaa. :D Oon aina aikasemmin varonut käyttämästä ittestäni tätä ilimasua, mutta kyllä kait meikäläisessa pieni keräilijä asuu. Sen ääneen myöntäminen valitettavasti antaa luvan sille, että tekee mieli samantien suunnata kirppikselle tekemään löytöjä. Onneksi se on täällä vähän rajallista. Ja edelleen olen sitä mieltä, että haluan kerätä sellaisia asioita, jokka ovat meikäläisen mielestä kauniita enkä pelekästään keräämisen ilosta. On olemassa esimerkiksi hirviästi värillistä lasia, jota ottaisin enemmän ko mielellään ja sitten tietysti kaunista keramiikkaa ja posliinia. 

Mutta onneksi keräilyssä on aikaa koko elämä, eikös?

lauantai 6. elokuuta 2016

Elämää elokuussa

Ensimmäinen työviikko uusissa hommissa kesän "loman" jäläkeen takana! Siirryttäessä elokuun puolelle tein tosiaan sen verran historiaa, että sulijin Kempan ovet takanani ja siirsin työtouhuni täysipäiväisesti oman kunnan puolelle. Nollapisteestä ko lähetään, hommaa on enemmän ko riittämiin ja varsinaisten omien hommien tekemisestä saa vielä vaan haaveilla hetken, mutta ehkä se tästä. 

Ajattelin, että olisin reippaana ihimisenä tänään ikuistanut kesän aikana tuunaamiani huonekaluja ja pieniä sisustusmuutoksia ja jakanut tänne. Sitten leväytin tupaan petivaatteita, pyykkiä ja astioita siivoushommien vuoksi, joten ei taija onnistua huonekalujen ikuistaminen järkevästi. 

Oon loman aikana käynyt läpi varastosta löytyviä astialaatikoita, jokka piettävät sisällään vanahoja talon astioita ja nyt sitten ex-tempore päätin läjäyttää niitä tiskikoneeseen ja sen jäläkeen haarukoija, että mitä haluan pitää itse ja mitä en. Mikä on tietysti ihan toivoton tehtävä, koska ensinäkään en tiijä, mitä kaikkea näistä haluaisin pitää (lasiastiat on vaan niin nättejä, ettäkö niitä kattoo, tekisi toisaalta mieli pitää kaikki, vaikka epäilen syvästi, että näille kaikille tulisi mitään käyttöä). Toisekseen, en myöskään tiijä, että mitä tekisin sitten niille, mitä en välttämättä halua pitää. Tai niille astioille, jokka ois vähän niinkö pakko raivata tuolta kaapista pois "uusien" tieltä. 

Pakko olisi varmaan muutenkin järjestellä kaappeja astioitten osalta uuteen uskoon. Ja minä kun olin ajatellut myös meneväni tänään mustikkaan... Kaupassakin pitäisi käyä. Koska en jaksanut eilen. Huomiselle näyttää mukavasti ukonilimaa. Eli ehkä viisaampi painua vielä tänään sinne mustikkaan sitten. 

No, jospa saisin tätä astiakatastrofia jotenkin setvittyä, niin ehkä sitten olisi esitellä teille myös uusia astioitani tässä piakoin! Pakko sanoa, että tässä talossa on ennenkin tainnut asua kauniille lasille ja astioille perso emäntä... Mikä onni, että meillä tuntuisi olevan samanoloiset mieltymykset monien astioitten suhteen! Johtunee varmaan siitä, että astioitten hankkimisen ja minun syntymäni välissä on ehtinyt kulua riittävän pitkä aika.

Juuri kuukkeloituani muuten totesin, että eräs maljakko, joka viehätti silimääni heti ko sen laatikosta huomasin, onkin Nuutajärven lasin valamistama. Ehkä parempi siis koittaa salapoliisina tutkia ensin näitten kaikkien taustat, ennenkö tekee luopumispäätöksiä. :D

torstai 28. heinäkuuta 2016

Paluu juhannuksen tunnelmiin

Parempi myöhään ko ei milloinkaan! Löysin vihdoinkin aikaa istahtaa alas koneen ääreen ja käyä läpi meijän juhannusreissun kuvat ja poimia parhaat palat tänne. Tämä olikin ihan mukava paluu reilun kuukau'en takaisiin tunnelmiin näin jonkin aikaa jatkuneen hellejakson jäläkeisenä hieman pilivisempänä päivänä. 

Kuten jo aijemmin sanoin, kesä on liian lyhyt koneella istumiseen sillonko on parempaakin tekemistä. Ja sitähän on kyllä riittänyt, mutta niistä touhuista lisää ehkä sitten myöhemmin. Nyt kuitenkin juhannustunnelmiin kuvien muodossa:

Juti the eräjorma nautiskelemassa puruluuta vaivaiskoivujen keskellä

huippuja horisontissa

etualalla Puitsi, taaempana tuntureita Venäjän puolella

Sauoiva Peuratunturin muristalta käsin kuvattuna

Peuratunturi
Tällä reissulla käväistiin ensimmäistä kertaa Peuratunturin muristalla ihailemassa maisemia. Jännä, sillä vaikka tuntuu, ettei olla ees kauhian korkialla, niin maisemat tuolta muristalta käsin on silti oikeen mukavat. Itse Peuratunturin valloitus jäi tällä(kin) kertaa haaveeksi, koska jatkuvasti vaihteleva säätila ei oikeen houkuttanut jalakautumaan kovin pitemmäksi aikaa. Mutta kerta minä vielä kiipiän tuonne! Meleko monta muutakin tunturia ja nyppylää oottaisi vielä vallotusta.

eikö met jo lähetä sinne ongelle?!

Sauoiva kylypee auringossa

Värriötunturi

lisää Värriötunturia
Nämät kuvat olen luullakseni napannut Jänesvittikon päältä matkalla Luuntaittumaojalle ongelle. Muumilaakson mörkö alias Sauoiva ja makkarana maisemaa halkova monihuippuinen Värriötunturi. Reissulle sattui onneksi myös näitä lämpimiä ja aurinkoisia päiviä. Kalaa tuli sen verran, että syyä saatiin. Luuntaittuman lisäksi käytiin kulijailemassa myös esimerkiksi Tuntsajokivarressa ja Nuolusojalla, sekä ajeltiin pitkin poikin Tuntsaa.

iltapalaa

tummat pilivet kasaantuvat
ja sitten satoikin kaatamalla



Sauoivan ääriviivat ukkospuuskan keskellä
Ihanan auringon ja lämmön lisäksi päästiin usiampaan otteeseen osaksi myös kunnon ukkosmyräköistä ja kaatosateista. Vettä tuli välillä niinkö saavista kaatamalla ja salamat räiski välillä meleko lähellekin. Niinä hetkinä tuli aina meleko kiitollinen olo siitä, että on auto, mihin paeta suojaan ko taivas alakaa uhkaavasti tummumaan ja kaukaa alakaa kuulua pahaenteinen kumina. Jos olisi pelekästään jalakapatikassa liikkeellä, olisi meleko suojaton olo tuolla ylävillä mailla... 

sauna lämpiää

seikkailuauto, kulukuväline ja tuki sekä turva

Peuratunturin mystinen katoaminen

Sauoiva ja salaisuu'en verho
leiritulet
Niinhän sitä sanotaan, että myrskyn jäläkeen on poutasää ja niin myös Tuntsalla. Aikansa ko sataa vettä ja ukkonen äyvästää, niin kyllä se aurinkokin sieltä sitten vielä löytyy. Ja mikäs sen mukavampaa, ko sytyttää tulet nuotioon ja lyyä sauna lämpiämään ja istua nauttimaan elämästä ja juhannusaatosta.

unen satumaailma

matalalla roikkuva piliviverho

usvan keskellä virtaa Peurahaara








No, ihan en malttanut istua paikallani, ko Peurahaara verhoitui utuun, jonka ilta-aurinko värjäsi ja laittoi kaikki vesipisarat kimaltelemaan kilipaa. Oisin voinut ihastella tätä taijanomaista maisemaa loputtomiin ja yritin kovasti tykittää kameralla sen verran, että saisin välitettyä teillekin palasen tätä Tuntsan mystistä vetovoimaa.

juhannusyö

yksin usvan keskellä


Hetki eteenpäin ja yhtäkkiä maailma olikin hukkunut usvaan miltei kokonaan. Ei päästy tänä juhannuksena ihailemaan keskiyön aurinkoa, mutta meleko vaikuttavalta tämä sankkaakin sankempi sumuverhokin näytti.

<3
Koska Tuntsa on ehottomasti enemmän meijän valtakuntaa ko mikään vilisevä suurkaupunki ikinä, käytiin lisäämässä ihan omaan paikkaan lemmenlukko ensimmäisen hääpäivän kunniaksi ennen kotiinpaluuta, tosin päivää etuajassa kylläkin. Juuri luin jostain, että lemmenlukot on ihan last seasonia ja jossain ollaan jo ongelmissa, ko sillat ei kestä kaikkien lukkojen tuomaa lisäpainoa, mutta jospa tämä silta kuitenkin tuon meijän lukon jaksaisi kantaa! Eikä se virtaava vesikään siitä yhestä kuohuihin heitetystä avaimesta toivottavasti kovin kärsi.







Paluumatkalla oli vielä pakko käyä valloittamassa jälleen kerran Kuskoiva ja ihastella sen päältä aavistuksen uhkarohkiastikin vieressä vellovaa ja jylisevää ukkospiliveä. Lähettiin kyllä hyvissä ajoin karkuun ennenkö tuo pilivimassa alakoi jyllätä meitä kohti. Näitten luonnonvoimien äärellä sitä vaan tuntee ittensä niin pieneksi. Paluumatka takaisin kohti sivistystä olikin sitten yhtä auringon ja vesisateen vaihtelua.





Kotimatkalla tehtiin pienet mutkat vielä Värriön puolelle ja sille hetkelle sattuikin onneksi lämmin ja aavistuksen hiostavakin auringonpaiste, joka ei hylännyt meitä, vaikka vähän seikkailtiinkin kohteeseen aavistuksen pidempää (voisi ehkä näistä kallioista johtuen sanoa, että maisemareittiä) pitkin. Vaikka kalliot ja kivikot sekä luola (jota en kameran telezoomista johtuen valitettavasti onnistunut ikuistamaan järkeävästi) komeita olikin, varsinainen päämäärä oli vielä jossain muualla:






Nimittäin nämät komiaakin komiammat vesiputoukset. Jos en olisi omin silimin nähänyt, en uskoisi, että omasta kotikunnastani tämmöisiä etes löytyy. Koska paikka tuntuu olevan eräänlainen julukinen salaisuus, enpä minäkään palijasta sen tarkempia koordinaatteja, vaan se, joka haluaa tämän paratiisin löytää, selevittänee sen sijainnin omatoimisesti! :) Vaikka kyseessä onkin sen verran suuren luokan elämys, että toivoisi mahollisimman monen pääsevän se kokemaan, toisaalta osa paikan viehättävyyestä liittyy juuri sen mystisyyteen ja siihen, ettei paikalle virtaa turisteja solokenaan. Tuonne on ehottomasti palattava toisenkin kerran. 

Semmosia juhannuskuvia! Tästä lienee vierähtänyt jo riittävän pitkä aika, ko alako samantien kaipauttamaan jonneki reissun päälle.