perjantai 27. toukokuuta 2016

Uusi tv-taso

Nyt illasta paistoi niin kivasti aurinko sisään, että sain otettua pari kuvaa tuosta meijän tv-tasosta ja uudemmalla yrityksellä ihan onnistuneesti. Siispä vielä ennen nukkumaanmenoa juttua siitä, kera kuvien. Koko tasoa en valitettavasti kerralla kuvaan saanut, koska en jaksanut hakia toista objektiiviä kameraan, mutta tässä vähän kuitenkin jotain vinkkiä tason ulukomuodosta.


Uusi taso on edeltäjäänsä (jonka olen ostanut Ikeasta 26 neliön yksiöön...) hieman reilumman kokoinen ja tättärää, täyttä puuta. Kyseessä on kotimaisen Anttiinan käsityönä valmistama tv-taso, jossa on kaksi ovellista kaappia sekä neljä avolokeroa. Meijän taso on Maskusta (kulukeepi siellä nimellä Wiljamo), mutta Anttiinan valmistamia puisia huonekaluja taitaa saaha myös ainaki Stemmasta ja valikoiduista huonekaluliikkeistä ympäri Suomen. Maskusta ostaessa tasoon sai kampanjan aikana ihan muhkean alennuksen, joten se valikoitui ostopaikaksi pitkälti siitä syystä (kyllä, alennushaukka iski jälleen!). Värinä meijän tasossa on wenge, sävy on aika lähellä tuota vanahaa senkkiä, joka täällä ylyhäällä jo majailee. Reuna valittiin käsin veistettynä, koska tykätään pienestä rosoisuudesta huonekaluissa. 


Täytyy sanoa, että ollaan kyllä tosi tyytyväisiä tasovalintaan, vaikka massiivipuulla onkin aina hintaa kaupasta valamiina ostettaessa. Kuten olen monta kertaa aijemmin jo täällä todennut, puu on kuitenkin materiaalina lähes ikuinen (ellei tuikkaa tuleen tietysti). Anttiinan taso oli myös ilman sokkelia riittävän matala meijän kuitenkin suht haasteelliseen tilaan, jossa on vino katto ja massiivisuudestaan huolimatta se ei kuitenkaan ole liian iso. Kovin korkea tv-taso meillä ei voi olla, jotta televisio yleensäki mahtuu sen päälle. Tila kuitenkin jotenkin kaipasi huomattavasti massiivisempaa tasoa kuin aiempi Ikean pikkutaso, nyt tuntuu, että sohova ja tv-taso puhuvat keskenään samaa kieltä ja tila on jotenkin tasapainossa. Ainut vaan, että isomman tason myötä 32' telekkari alakoi näyttämään jotenkin pieneltä. :D Sanoinkin jo siipalle, että tästä taisi kehkeytyä varsinainen ikiliikkuja...

Toimitusaika tasolla oli reilun kuukau'en tilaamisesta, mikä sekin oli mielestäni varsin kohtuullinen aika, kun kyseessä kuitenkin on käsityönä tilauksesta valamistettava tuote. Voisin kyllä kuvitella, että tällaisia puisia kotimaisia huonekaluja voisin hankkia enemmänkin, jos vain olisi tarvetta! Toistaiseksi (valitettavasti) ei ole, mutta tilanne voi tietysti aina muuttua. :D Ja tämä ei siis tosiaan ole mikään maksettu mainos (hahhah, niinkö tällä meikäläisen näkyvyy'ellä sillä olisi mitään merkitystä...) vaan ihan puhtaasti omaa halua tuua esille tällaista kotimaista huonekaluvalmistajaa. Jos tänne vaikka sattuisi eksymään joku toinen puisten huonekalujen ystävä...

Semmonen! Met tykkäämmä, entäpä sinä?


Väsynyttä höpinää

Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että joskus olisi hirviän hyvä, jos elämässä olisi pause-nappi? Voisi vaan heittää kaiken ympäriltä hetkiksi pysähtyneeseen tilaan ja vaan olla ja hengähtää, kunnes jaksaisi taas ja voisi laittaa livemenon takaisin päälle. 

Mää kaipaisin semmosta just nyt. On hirviästi kaikkea ja kaikkia, pitäisi ajatella tuhatta ja sataa asiaa ja vaikka on perjantai, ei ees tunnu yhtään levolliselta. Elämä rullaa ympärillä tuhatta ja sataa ja koitat roikkua matkassa ja siinä sivussa elää hetkessä ja leipoa kesän ensimmäisen raparperipiirakan ennenkö raparperi pihan perällä on jo ehtiny mennä yli. 

En tiijä teistä, mutta minusta elämässä pitäisi olla riittävästi aikaa esimerkiksi sen seuraamiseen, ko harakka ja räkättirastas nahistelevat pellolla. Ja mielellään ennen eläkeikää. Jos koko ajan on vaan kauhia kiire paikasta toiseen ja pitää vaan suorittaa suorittaa suorittaa tätä elämää, jää monta ehkä pientä, mutta hienoa asiaa huomaamatta. Kuten korvasienet metsäreitillä.

Ootan jo ko kuuta nousevaa sitä, että pääsen erämaahan viettämään simppeliä elämää. Kuume sen kun kasvaa ja kasvaa, ko tajusin, ettei siihen itte asiassa ole enää ees kovin pitkä aika. Minusta edelleenkin tuntuu, että aivot käy ihan ylikierroksilla ja kaipaavat kipeästi lomaa. Mistään ei oikein meinaa tulla mitään. Yritin esimerkiksi tässä ottaa kuvia esitelläkseni teille meijän uutta tv-tasoa, joka saapui vihdoin ja on muuten aikas hieno. No, koneen näytöltä tarkasteltuna olivat sitten kaikki ihan tärähtäneitä, joten jääkööt ensi kertaan. 

Voisi tosin koittaa vaikka kerätä nuita Instagram-kuvia taas kasaan ja julukasta niitä täällä. Niitten kautta tuntuis hahamottuvan tuo elämä kaikista parhaiten. En tiijä, jotenkin kaikki tuntuu niin hankalalta. Tänään ois kyllä ehottomasti sen oloinen päivä, ko voisi kömpiä sohovan nurkkaan jäätelöpurkin kanssa kattomaan jotain hömppäsarjaa monta jaksoa putkeen. Ei kylläkään ole jäätelöpurkkia, eikä hömppäsarjaakaan. Näytä tulevan oikein mitään hyvää elokuvakaan. Sitä paitsi elokuvatki alakaa aina liian myöhään, että niitten kattomisesta voisi nauttia. Katottiin tässä menneellä viikolla lopultakin uusin James Bond, ja sekin piti pilikkoa kahteen osaan, että jaksoin kattoa. 

On se tämäki kyllä. 

Tästä tuli taas vähän tämmönen päätön ja hännätön teksti, mutta sallittakoon se minulle. Lähen ehkä seuraavaksi urakoimaan korvasieniä pakastuskuntoon. Jos jaksan. 

Palailemisiin!

torstai 19. toukokuuta 2016

Kaukaisuuden kaipuu

Huhhuh, on kiirettä piettänyt jääkiekon ja muun elämän kans. Toukokuu on siitä kivaa aikaa, että telekkarista tulee mielenkiintoista katottavaa ja toisaalta luonto alakaa pikkuhilijaa esitellä parhaita puoliaan. Vähän harmittaa, että Euroviisut meni tänä vuonna kyllä ihan sivu suun yksinkertaisesti siitä syystä, etten jaksanu valavoa niin myöhään. Jääkiekkoa on ollu pakko kattoa ja se kyllä tuntuu kropassa. Mutta olihan se hieno Kanada-peli, sen takia kannatti vähän valavoaki ja olla väsyny. Tänään onneksi sentään tuli semmone kevyt päiväpeli.

Jääkiekon kattomisen lisäksi mieltä on alkanut kummallisesti kaihertaa hiljalleen kesään heräävän luonnon kutsu. En tiijä tuleeko muille tämmösiä, mutta minusta on kovasti alakanu tuntua siltä, että pitäisi päästä Tuntsalle tai jonnekin kauas hilijaisuu'en keskelle. Jonnekin, missä ympärillä on pelekkää luontoa silimän kantamattomiin, eikä ainuttakaan ihimistä. Ulukona ihan tuoksuu siltä, kutsuvalta.

Minun vaan pitää päästä mettään säännöllisin väliajoin nollaamaan ja lataamaan pattereita. Nyt alakais olla aika jo semmoselle. Ja ihan kunnolla mettään. Toissa iltana mietin reissuhommia ja aloin ihan kihistä siitä ajatuksesta. Istumista leirissä, luonnon ääniä ja tuoksuja. Yöunia teltassa, auton ikkunasta näkyvää pelekkää mettää. Lehteen puhkeavia puita, valoisia öitä. Auringon paistetta ja vesisadekuuroja, jokka pakottavat siirtymään suojaan ja vain olemaan ja oottamaan, että saje lakkaa. Teltasta ulos kömpimistä ja aamukahavien ja -puuron keittelyä nuotiolla. Pitkäksi venyviä onkireissuja ojan varteen, eväitten kokkailua Trangialla.

Elämää iliman aikatauluja ja kelloa, luonnon mukana. 

Kalenterit ja aikataulut lakkaa olemasta, ei ole kiire mihinkään ja hetken vois kuvitella, että koko ulukomaailma on lakannut olemasta ja on vain äärettömyyksiin jatkuva erämaa. 

Täällä ukkosti juuri ja jotenkin se sai luonnonkaipuuni nousemaan ainaki potenssiin kymmenen. Oon valinnut itelleni varsin sosiaalisen ja runsaasti sekä suht pysyviä että vaihtuvia ihimiskontakteja sisältävän ammatin ja tykkään hommastani ko hullu puurosta, mutta se on myös äärimmäisen väsyttävä ammatti. Etenkin sisälläni piileksivälle introvertille. Vastapainoksi kaikelle tälle sosiaalisuu'elle haluan joskus täy'ellistä hiljaisuutta ja sitä, ettei mailla eikä halameilla näy ainuttakaan ihimistä, jonka kanssa tarvitsisi olla kehittävästi vuorovaikutuksessa (ei koske parempaa puoliskoa). 

Menkäät, ihimiset, mettään.  

Minun on toistaiseksi tyytyminen pelekkään haaveiluun.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Sielukkaat asukit

Tajusin tuossa viikonlopun löpinöitteni jäläkeen, että en tosiaan koskaan ole tainnut tarkemmin esitellä niitä meillä asuvia sielukkaita huonekaluyksilöitä, ainakaan kaikkia. Siitä sainkin sytykkeen ottaa nämät veikkoset vähän lähempään tarkasteluun. 

pöy'än pinnalle jäi luutun heiluttamisesta huolimatta näköjään pölyä :D


Aloitetaan keittiöstä. Tai tuvasta. No, ruokailuryhymästä. Meijän keittiön pöytähän on siis löytö Tori.fistä. Pyöriä, jatkettava ja väriltään ihan törkiän hieno vihiriä. Siinä on kolhuja ja naarmuja, eli pinnassaan se kantaa elettyä elämää. Kotoisin ehkä jostain kuuskytluvulta. Ja kaverinaan sillä on kolome Sallan Kalustajasta vuonna x hankittua pinnatuolia, jotka ovat alakujaan olleet väriltään punaisia ja saaneet jossain vaiheessa elämää hieman hillitymmän, valakoisen sävyn. Talon alakuperäistä kalustoa. Punainen pilkistelee kivasti eletyn elämän aiheuttamien kolhujen kautta. Kolomas pinnatuoli on vähän eri mallinen (luultavasti tuoreempaa tuotantoa) ja kotoisin meikäläisen mummolasta. Ollut aina valakonen, mutta matkan varrella ottanut hieman osumaa sinisistä farkuista. Fiksaus hoitui heleposti Universal stonella.


joku halusi päästä mukaan tähän(kin) kuvakatsaukseen


Tämä on näistä vanahoista kavereista ehkä meikäläiselle kaikista rakkain sen tarinan vuoksi. Sen olenkin tainnut täällä jo kertoa, mutta muistin virkistykseksi sama uuestaan. Eli, tämän on edesmennyt pappani hankkinut jostain (ehkä sen ajan postimyynnistä?) ollessaan vielä poikamies. Mukana on tullut myös kokoelma kirjoja, jokka on jääneet jonnekin matkan varrelle. Odotti minua isän lapsuu'enkodissa viime kesään asti, jolloin muutti meille. On kotiutunut hyvin. Matkassa tullut kummitus ei ole ollut häiriöksi. Kuka sitä nyt kotonaan riehuis. Meillä se palavelee nykyään astiakaappina, jonka päällä pyörii meikäläisen mielenhäiriöitten mukaan vaihteleva näyttely. Tosin nyt olen sen todennut aika hyväksi. Piti löytää asiat, jokka keskustelevat tuon kaapin kanssa. 

Tämän kaapin väri on mielestäni jotenkin aivan täydellinen ja lasikaappi on kiva ja kätevä kauniitten astioitten esilletuomiseen. Lasin takana net ei pölyty, mutta kauneutta ei tarvitse silti piilottaa. Kaiken jotenkin kruunaa tuo avain umpikaapin ovessa. Siellä onkin sitten piilossa kaikenlaista ei niin katseen kestävää. :D Tämä on minusta yksinkertaisesti kaunis kaluste ja juuri niinkö meille tehty, niin koon kuin värinkin puolesta. Avotakasta kerran bongasin, että joku oli löytänyt samanlaisen kirpparilta ja tehenyt siitä keittiön yläkaapin poistamalla jalat. Hassua sinänsä, että sama ajatus on joskus käynyt minun mielessäni tuota kaappia kattoessa (siis että se passaisi iliman jalakoja hyvin keittiön yläkaapiksi, ei sillä että ite tämmöstä olisin toteuttanut). Se jutun kaappi tosin oli maalattu sellaiseksi viiskytluvun keittiön kaapin väriseksi, mistä en niin tykännyt. Tai no, sopi toki siihen keittiöön mihin se oli istutettu, mutta minusta tuo alakuperäinen väri on niin komia, etten lähtis sitä muuttamaan.


Yläkerrasta meiltä löytyy pöy'än virkaa suorittava vanaha, sininen pinnatuoli. Tämäkin on kotoisin meikäläisen mummolasta. Tarkoituksella en ole tehenyt tälle mitään pesua kummempaa, koska tuo rustiikkinen pinta on minusta just ihana. Ja onhan tuo sininen väriki aika persoonallinen. Maalipinnan kunnostaminen tai värin vaihtaminen veisi tästä ehottomasti sen särmän pois. Muistan tuolin juuri tällaisena sinisenä mummolasta, joten siitäkin syystä haluan säilyttää sen tuollaisena. Rosoinen pinta ei haittaa, ko tällä ei tosiaan istuta. Sen päällä elää myös vaihteleva "taidenäyttely", tällä hetkellä ihan vaan lasia. Riihimäen lasin ilivespurkista lähti kulahtaneet ja kuolleet koivun oksat juuri kävelemään, nyt oisi kiva saaha jo jotain tuoreita kukkia. Ja tuo matto tarttui tuolta meijän kylymästä eteisestä tuolin mukaan, tuoli iskettiin maton päälle melekeen puolivahingossa ja niistä vain tuli heti kavereita. Veikkaan muuten, että tämä pinnatuoli on ihan kotoisaa käsityötä.






Veikkaan, että tämä yläkerran nurkassa napittava iso tumma mörkö on sellainen kaveri, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Minusta tämä senkki on kuitenkin yksinkertaisesti hurmaava. On Talon alakuperäistä kalustusta hänkin ja ko tehty juuri tuohon paikkaan. Elämää nähänyt veikkonen, jossa on jos jonkinmoista koloa ja kolhua, nupit on kiinnitetty omanlaisillaan patenteilla, mutta heiluvat net siltikin, lukkoja pitää hieman houkutella avaimella aukiamaan ja osassa hyllyistä on eripariset vanahat hyllypaperit vielä paikallaan. Tällekään ei ole tehty pesua kummempaa. Yksi lemppari tämäkin. Tosin ei näissä vanahoissa kavereissa kyllä ketään semmosta ole, josta en tykkäisi. Syö sisäänsä tarvittaessa isonkin määrän tavaraa.



Ja oranssista kamarista (kröhöm) löytyy oranssi Robin Dayn Hillelle suunnittelema muovituoli. Nyt on retroa. Tämä ei ehkä edelleenkään ole ihan omimmassa elementissään ja kaikessa loistossaan (vielä), mutta joskus saanen sillekin rakennettua arvoisensa ympäristön. Värinä valakonen ois saattanu olla helepommin sisustukseen sulautettava, mutta pakko nostaa hattua sille, että joku on aikanaan jostain huonekaluliikkeestä kotiuttanu näin päheän värisen tuolin! Asennetta, sanon minä. Tämäkin löytyi siis navetasta ja on perusteellisesti puunattu Universal stonella ja lähinnä nyt ensisijaisesti pelastettu sisälle kokemasta enää lisää kaltoinkohtelua navettaosastolla. Kaikki ei varmaan tämänkään sielukkuutta ymmärrä (eikä toki tarttekaan), mutta minussa tämä jotakin nyt vaan puhuttelee. Ehkä just sitä puolta, ettei kaiken tartte olla niin vakavaa. Eikä todellakaan seesteistä ja harmonista.


Viimeisenä sitten vielä yksi villi kortti, josta vilautan vain tämmösen arvoituksellisen palasen. Ihan siksi, että tuunaus on vielä vähän vaiheessa ja tämä pöytä oottaa uutta väriä pintaansa. Juu, näitä keskeneräisiä projekteja meikäläisellä vielä riittää, onneksi kesä tulee ja maalausmahollisuu'et nousee potenssiin kymmenen. Tämäkin on nyt toistaiseksi vaan pelastettu sisälle oottamaan jatkokäsittelyä. Aiemmin ajattelin, että lyhennän tästä hieman jalakoja, mutta sitten satuin törmäämään samaan pöytään mm. Löytäjät-ohojelmassa sekä torissa ja tulin siihen tulokseen, että jalakojen lyhentäminen veisi siltä ehottomasti sen tietyn viiskytluvun hengen pois, mitä emme missään tapauksessa halua. Pyyntihinta oli by the way molemmin puolin satkua siellä. Meille sen tarjosi navetta. Pinnassaan sillä oli meleko ruma ja lohkeillut maali, mutta heti näin sen potentiaalin ja ryhdyin pitkään ja uuvuttavaan hiomisoperaatioon. Ja kyllähän siitä lopulta lähti niin lohkeillut maali- ko lakkakerroskin. 

Nyt puuttuu enää se uusi pinta. Jahka saisi päätettyä sen värin. Tai värittömyy'en... No, ei tällä kyllä vielä ihan vakiintunutta paikkaakaan ole, mutta kaikki ajallaan.

Mutta näistä tuunailuista tosiaan lisää sitten, ko on jotakin valamistakin näytettävää, eikä vaan keskeneräisiä pintoja. Tästä syystä keinutuoli ei nyt valikoitunut tähän kollaasiin mukaan ollenkaan, vaikka kirpputorilta sekin on kuulemma kotoisin. 

Tämmösiä! Muita vanahojen huonekalujen kavereita?

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Hylätyt talot, autiot pihat

Lueskelin tuossa yksi ilta urbaanista löytöretkeilystä ja pakko sanoa, että se kuulostaa kyllä hommalta, joka meikäläistäkin viehättäisi. Urbaanissa löytöretkeilyssä siis käydään erilaisissa ihimisen rakentamissa, usein hylätyissä ja tyhyjiksi jääneissä rakennuksissa tai muissa sellaisissa kohteissa, ottamassa usein valokuvia. Eettisenä sääntönä toimii "ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Etenkin vanahat, autioksi jääneet talot houkuttelisivat minua sisälleen tutustumaan paikkoihin tarkemmin. Sen verran olen kyllä jänishousu, etten uskaltaisi tätä lähteä toteuttamaan yksin, mutta jokin niissä vanahoissa taloissa vaan kiehtoo. 

Toisaalta luulen, että homma ei ehkä ihan kuitenkaan sitten sopisi minulle, koska tulisin varmaan valtavan surulliseksi jokaisesta hylätystä, vanahasta ja rapistumaan jätetystä talosta. Tulen nytkin ko vain näjen niitä ulukoapäinkin, mutta sitten toisaalta jokin kumma voima houkuttaa kattomaan sisälle, miten aika on pysähtynyt jollekin vuosikymmenelle. Kävin tuossa taannoin yhessä lähipiirin tyhjilleen jääneessä vanahassa talossa ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että voi kun tästäkin olisi joku piettänyt huolta. Ja toisekseen, kohtaisin luultavasti vanahassa hylätyssä talossa kauniita esineitä/asioita/huonekaluja, jotka haluaisin ehottomasti pelastaa, joten olisi hirviän hankala vain jättää niitä sinne tietäen, että kukaan ei pidä niistä huolta. Että niiden ainua tarkoitus tässä vaiheessa on enää hiljalleen lahota talon mukana ja unohtua. Toki esimerkiksi monia huonekaluja ei enää monen vuojen heitteilläolon jäläkeen ehkä pystyisikään pelastamaan, mikä on surullista sekin.

En tiijä, mikä minussa meni vikaan, mutta vanahat esineet ja asiat vain kiehtovat minua äärettömän palijon. Tykkään siitä, että niillä on sielu ja oma tarinansa kerrottavana. Net eivät ole kasvotonta massatuotantoa vailla sen suurempia tarinoita, vaan net ovat nähäneet elämää, monia aikoja ja monia ihimisiä, kestäneet ajan hammasta ja elinikä on pienillä toimilla usein jatkettavissa. Eikä kaikille ees välttämättä tarvi tehä mitään. Toki net voivat olla oman aikansa eräänlaista massatuotantoa, mutta ennen esineet ja asiat valamistettiin kuitenkin sillä ajatuksella, että net palavelisivat omistajaansa koko eliniän, eikä paria seuraavaa vuotta. 

Urbaanin löytöretkeilyn myötä tulin myös hyvin surulliseksi siitä, että yhä enemmän mediassa toitotetaan sitä, miten väistämätön kehityskuluku maaseutujen tyhyjentyminen on ja ettei kaupungistumista yksinkertaisesti voi estää, vaan se on jokin väistämättömästi jylläävä luonnonvoima. Ja että koska siitä jossain syrjässä sijaitsevasta talosta ei enää saa ees omiaan pois eikä kukaan halua ostaa sitä, helepompi vaan pakata laukut, hylätä mennyt ja hyökätä kaupunkiin paremman ja helepomman elämän perässä ja jättää talo heitteille.

Ei näin. Ei se ole mikään pakottava kehityskuluku, ei jos met emmä sitä halua. Ja helekkari, met jokka täällä "syrjässä" asutaan, ei todellakaan haluta sitä. Ja meitä ei voija sieltä kehä III sisältä käsin jumalauta pakottaa täältä pois. Harmillista kyllä, että iso osa ihimistä on jo aivopesty uskomaan, että tulevaisuu'essa elämää ei voi olla missään muualla ko muutamissa kaupunkikeskittymissä. Että jokin höpöhöpö politiikka enää pakottaa meijät pysymään täällä ja siitä jos luovuttaisiin, kasaisimme kamamme ja riemusta kilijuen muuttaisimme sinne kaupunkiin. 

Tulen tämmöisistä aina niin pahalle tuulelle. 

No, onneksi urbaani löytöretkeily (internetin ihimeellisessä maailmassa) johti minut myös Hesarin (vaikka olenkin kyllä alakanut osittain boikotoida tätä "maan ykkösjulukaisua" Helsinki-keskeisen maailmankuvan ja provosoivien juttujen vuoksi, joilla kyseinen julukaisu on todistanut, ettei se todellakaan ole koko Suomen lehti) muutaman vuojen takaiseen lehtijuttuun, jossa puhuttiin siitä, miten monista vanahoista ja käyttämättömiksi jääneistä taloista saisi palijon varaosia niihin vielä käytössä oleviin yksilöihin. Tämä! Tästä tullaankin siihen, miten moni ei tajuakaan hautovansa siellä kauan sitten unohduksiin jääneillä tiluksillaan tämmöisten pölijien kuten minä näkökulumasta suunnattomia aarteita. 

Puhumattakaan siitä, että monia tällaisia aarreaittoja lyyään kaivinkoneen toimesta maan tasalle. 

Eikä sillä, että ihimiset tekivät tätä tahallaan tai etes tietämättömyyttään, monelle net vanahat ja elämää nähäneet talot ja niitten sisällykset ei vaan näyttäydy mitenkään arvokkaana tai säilyttämisen arvosena. Voi ettäkö pääsisi luvan kanssa irti tämmösiin vanahoihin taloihin! 

Noo, toisaalta mulla lähtee näitten tuunausjuttujen kans vissiin ihan mopo lapasesta iliman rajatontaki mahollisuutta kerätä kaikki vanahat jutut meikäläisen matkaan, että ehkä se on ihan hyvä, etten pääse irti. :D

Mutta nuista tuunausjutuista sitten ehkä toisen kerran! No kuitenki, jos lojuu vanahoja puisia huonekaluja tai muuta sellaista nurkissa, josta vois olla halukas luopumaan niin meikäläiseen saa olla yhtey'essä. :--------D Terveisin selaan tori.fitä ja kirppisryhmää melekeen joka päivä ja huokailen, nytki meni sivu suun koko ajan käytössä olleet punaset viiskyluvun nojatuolit. Ja yksi tuunattavaksi kelepaava sänky, joka ei kylläkään ollut kovin vanaha, mutta kotimaista puuta. Onneksi suurin osa kaikesta kivasta on liian kaukana...

Ja sitten taas toisaalta hienouksia löytää lähempää ko arvaiskaan. 

perjantai 6. toukokuuta 2016

Helatorstain touhuiluja

Tiesittekö, että vapaat arjen keskellä ovat olemassa sitä varten, että ihimiset ehtisivät...
...siivota ja raivata tonttia
...haravoida nurmikot ja kärrätä roskaläjät pois
...pessä pyykkiä ja kuivata niitä ulukona
...pessä maton
...syyä jäätelöä ja juua kahavia pihalla
...kattoa elokuvia 
...tehä löytöjä
...siivota kaksi autoa.

Net pirulliset päättäjät, jokka koittaa viijä helatorstain meiltä, ei ymmärrä, että tämmöset päivät (varsinkin ko niihin liittää toisen kahesta surkiasta kesälomapäivästään) on mitä parhainta aikaa tehä kaikkia tärkeitä keväthommia, joita ei millään ehi muulla ajalla. Minä en ainakaan arkipyhää viettäessäni velttoile kotona, vaan ryysään aamusta iltaan touhuamassa kaikkea mahollista. Nytkin mietin, että ehtisi melekeen vielä pessä ikkunat. Paitsi että perskule, ei ole välineitä, eli ei ehikään! Voi harmi. No, haravoinnin ehtisi käyä parsimassa, nyt ko viimiset lumiläikät on sulaneet. Toisaalta jonkun olisi ehkä pitänyt vähän siivota täällä sisälläkin. 

Njää, sitä ei kyllä nyt enää ehi. 

Mutta oikiasti mietin, että jos helatorstai siirrettäisiin viikonlopulle, se olisi ainaki meikälle tosi iso menetys ja kaikille muillekin, joille työelämässä ei syystä tai toisesta ole ehtiny vielä niitä lomia kertyä. Ihan yhtälailla tässä tarttee niitä hengähdystaukoja ko pitempäänkin työelämässä olleet, ellei jopa enemmänkin. Minä en pitkän työmatkan vuoksi arkisin ihan hirviästi jaksa enkä ehi saaha aikaan (alakuviikonki tuntu siltä, että ehti taas suurin piirtein syyä ja nukkua töissäkäynnin välissä), joten tämmöset vapaapäivät on kultaakin kalliimpia. Ja ko saa viettää nelijä päivää irti töistä, niin johan sitä sitten maanantaina on taas niinkö uuesti syntynyt. Toivottavasti. 

Jo pelekästään se, ko pihaa saa siistittyä talaven jälijiltä ja muutenkin inhimillisemmän näköseksi, on jotenki perkuleen voimaannuttavaa. Että kyllä se pikkuhilijaa tästä. Keväällä 2025 on ehkä jo istutuksia ja kukkapenkkejä ja muuta jännää, joita tutkailla talaven jälijiltä!