lauantai 30. elokuuta 2014

Seku vain höpöttelen

Lupasin sitä vähän positiivisempaaki tekstiä ja tässä sitä siis. 

Koska en aina jaksa olla hirviän vakuuttava ja asiapitoinen (ettekä tekään jaksa lukia aina semmosta :D), aattelin kirjottaa ihan vaan tämmösen höpönlöpö-postauksen väliin. Ja voi kyllä, käytin postaus-sanaa. Melekeen tekis mieli editoija pois samantien, muttako se kerran nyt tuolla on, niin olokoot. Minulla on aiempaa blogitaustaa (kyllä, luurankoja kaapissa), mutta sen aihealue, eli opiskelu, on tulossa tiensä päähän (onneksi), joten olen nyt tosiaan käynnistellyt tätä uutta. 

Uudella aihealueella, ja vähän anonyymimmin, koska ei oo kiva, että kaikki siellä kuvaruu'un toisella puolella tietää aivan kaiken meisin elämästä. No, niinkö nyt muutenkaan aivan kaikkea olisin kertonut, mutta kyllä tet vanahan blogin lukijat minua aika paremmin tunnetta, ko mitä toistaiseksi olen täällä itestäni kertonut (vilikuttakaa, jos teitä on siellä ruu'un takana!) Ja sitä paitsi, ohan se palijon kivempi tiputella tiedon hippusia siellä täällä, ko mitä läväyttää aivan kaikkia kerralla esille. Vanhaa blogia en tänne linkkaa, uuden olen linkannut vanahaan. Jos joku sen kokee tarpeelliseksi kaivaa esille, niin siinäkö, mutta ei siellä mitään niin kauhian kiinnostavaa ole, että kannattaisi nähä se vaiva.

Sen verran voin toki myös palijastaa lisää, että kotikuntani on Salla, jos sitä ei kaikki ole jo ite osanneet päätellä. Hui, tuo oli meleko suuri palijastus, koska meitä ei ole kovin montaa enää, tarkalleen ottaen 3864 (30.4.2014 päivitetyn tilaston mukaan, lähde). Liekkö tuon jäläkeen ehtiny muutama jo poistua keskuu'estamme. Ehkäpä jopa yksi tai kaksi ehtinyt syntyä kuitenkin lisääkin.

Semmonen siis. Sallalainen emäntä. Vakaasti hellustelen ja meillä on karvanen vauva.

Mutta asiasta kukkaruukkuun. Lehissä ei vissiin oo ollu mitään juttua, että Suomeen ois mäsähtäny Eurojackpotin päävoitto? Helekutti sentään. Aattelin nimittäin tilata meijän olokkariin uuen verhon, koska se ihan selekiästi huutaa sitä. Voitteko kuvitella, oon kattonu samoja verhoja _nelijä_ vuotta ja nyt alako tuntua siltä, että kyllästyttää. Tämä on siitä syystä hirvittävän relevanttia informaatiota, koska meinasin pöläyttää tämmösen verhon:

kuvat Vallila ja NetAnttila
Khyyyllä. Vallilan Koivikon. Ja nimenomaan tuon sinivihiriän. Satuin nimittäin löytämään verkkokaupan, josta sitä vielä sai. Puut on vähän niinkö vallitseva tekijä meijän sisustuksessa. Olisin aivan aloittelija, jos meiltä ei löytyisi Vallilan Kelohonkaa. Voi kuulkaa, kyllä löytyy, nimittäin makkarista.


Siinähän se. Vihiriänä. Ostin heti, ko sain tietää, että meikäläisellä on makkari. Mutta ettei tämä tähän vielä jäisi, samaisessa makkarissa on myös ihan tosielämän kelohonka. Nimittäin seinällä.


Kuva on vähän kakka, mutta kärsikää. Myös tämän teetätin aikanaan heti, ko makkarista tuli totta. Tai oikiastaan heti ko näin tämän valokuvan, tiesin että haluan siitä taulun makkarini seinälle. Kyseessä on oma valokuvani, jonka oon ottanu yhellä Värriön reissulla. Käytiin viime reissullakin moikkaamassa kyseistä veijaria, pystyssä oli ja hilijaa humisteli maailman tuulissa.

Mutta ei net puut vielä siihen jääny.


Pitihän se sitten myös saaha sisustukseen sopivat yöpöy'än lamput. Sattuivat olemaan tarjouksessa juuri silloin. Kyllä, minä oon ihan kaheli. Ymmärrätte varmaan, miksi siippa sanoo samantien ei ja raahaa meikät pois, ko kohtaan kaupassa jotain sisustukseen liittyvää, missä esiintyy puita?

Jeppp. Mutta verkkokauppoihin se ei onneksi voi vaikuttaa, kjäh kjäh.

Oikiasti siippa saisi kiittää minua siitä, että käsitykseni sisustamisesta = ostetaan halutunlaiset verhot, matot, huonekalut ja niin edelleen, sisustus on valamis, hyvä. Minulle oli täysin uusi juttu, että sisustusta kuuluisi uudistaa säännöllisin väliajoin. Miksi hyvää pitää mennä muuttamaan? Ai kun kyllästyttää, haluttaa jotain uutta. No ei sitä siipankaan naamaa aina jaksa kattella, mutta ei sitäkään silti laiteta vaihtoon puolen vuojen välein...

Ah, eksyin hieman aiheesta. Joka oli puu sisustuksessa. Paitsi että siis tosiaan olen ihan pölijänä puuhun tekstiileissä ja muissa, tykkään myös kovasti, että huonekalut on puuta. Materiaalina puu on lähes ikuinen ja kun se kuuluisa sisustus alakaa kyllästyttää, puun voi aina käsitellä uu'elleen. Siksi olinkin ihan pähkinöinä, ko luin, että Ikeaan on tullut sellaiset mallistot kuin Tarva ja Nornäs. Kyseiset huonekalut on valamistettu massiivipuusta, ruotsalaisesta männystä ja net ovat käsittelemättömiä. Net voi siis käsitellä ihan minkä väriseksi ite haluaa. Ehottomasti lisää tämmösiä! Harmi vain, että nuissa ei ollut tarjolla tv-tasoa, koska haluaisin korvata pilipali-Ikeani oikealla puulla. Pitäisi vissiin alakaa ite väsätä tv-tasoa... Toisaalta uskon myös henkeen ja vereen vanhojen kalusteitten uu'elleenkäsittelyyn, ja meillä onkin aika kasapäin aarteita oottamassa uutta kotia sitten. Tv-tasoja siellä ei vaan välttämättä ihan heti tule vastaan.

Mutta tämmöstä tänään. Hulluna puuhun. Ja vähän naisten höpinöitä, koska kuitenki emäntä olen ja mitä olisi emäntä iliman valtakuntaansa.

Ahistava lauantaiaamu

Pitäisi kirjottaa Itä-Lapin kunnanjohtajien vaihtumisesta ja siitä, miten naurettavaa on ehotella, että Salla-Savukoski-Kemijärvi-Pelekosenniemi muodostaisivat yhen kunnan. Pitäisi kirjottaa jätevesiuudistuksesta. Siitä, että Metsähallitus myy maitaan. Soklista ja siitä, miten takapajuinen maa Suomi on, kun se ei tajua panostaa pohjoisiin alueisiinsa ja kaivosteollisuuteen. Sote-uudistuksesta ja siitä, miten epämääräiseltä se näyttää.

Mutta minulle iski tänä aamuna epätoivo. Tänään ja eilen minua on suorastaan ahistanut olla täällä. En ole saanut tehtyä mitään, mitä oisi pitänyt. Kun en vaan jotenkin jaksa, enkä halua. Jos ei olisi ollut pakko nousta, oisin varmaan jäänyt makaamaan sänkyyn koko päiväksi. Ajoittain on vaan suorastaan paha olla täällä. En ees tiiä, miksi. Kai se vaan on kun on tottunut niin erilaiseen elämään. Siihen, että kävelee uluko-ovesta ulos ja suoraan mettään. Tänään vietetään Suomen luonnon päivää. Jos olisin kotona, siis siellä, missä minun sydämeni asuu, lähtisin varmaan näin viikonloppuna ulos. Menisin keräämään marjoja tai sieniä, koiran kanssa lenkille mettään. Touhuaisin jotain pihalla. Luultavasti olisin noussut kevyesti jo ennen kaheksaa aamukahavin keittoon. Täällä minä vaan jotenkin halavaannun. Oon väsynyt ja pahantuulinen.

Miettikää ihimiset, jos teille joku tulisi sanomaan, että ette saa enää asua kotipaikassanne? Että teijän on pakko lähtiä muualle, koska työt ja palavelut viijään, kulukuyhtey'et lakkaa, tiestöä ei pijetä kunnossa, elämiseen vaajitaan tolokuttomasti rahaa ja kaikenmaailman säädöksillä ja uudistuksilla teijät ajetaan entistä ahtaammalle. Tet että olisi enää ihimisenä samanarvoisia ko muut ja teitä yritettäisiin väkisin työntää jonnekin, minne ette halua, missä ette viihy ja teillä on suorastaan paha ja vaikia olla. Että teille annetaan tyhyjiä lupauksia vaan sen takia, että saataisiin kalasteltua ääniä, eikä net lupaukset loppujen lopuksi ikinä täyty, vaan ovat pelekkää sanahelinää. Tyhyjät sanat eivät ruoki ketään, eivätkä tuo kenellekään työpaikkoja tai leipää pöytään.

Siltä minusta tuntuu.

Että minut yritetään väkisin nakittaa tänne samalle neliökilometrille liian monen muun ihimisen kanssa, missä autot ja ihimiset pyörii levottomana ja mettään ei uskalla mennä, koska sieltä juoksee vastaan alaston mies kommandopipo päässä (true story, eikä muuten tarvinnut olla ees ko pyörätiellä lenkillä koiran kans, onneksi kaverilla oli se koira mukana).

Joo, mutta nyt on pakko alakaa siirtyä liikekannalle. Lupaan yrittää kirjottaa tänään jotain vähän positiivisempaakin. Jos mieli vaikka paranisi iltaa kohen. Tai jotain. Sitä ootellessa voitte vaikka tutustua Peltsin Lappiin, jos joku ei oo vielä näitä jaksoja nähäny. Itä-Lapin reissun jaksot tulee näköjään Ylellä uusintana ja löytyvät myös tuolta Areenasta. Vähän on provo meininki välillä, mutta näkyypähän komeita maisemia ainaki.

perjantai 29. elokuuta 2014

Stressin vähentelyä, osa 1

Satuinpa sopivasti lukasemaan tämmösen uutisen Lapin Kansasta, jonka mukaan eräretkeily vähentää stressiä, suunnitellessani meijän taannoisen kolomen viikon eräjormastelun ensimmäistä tekstiä. Metsähallitus on asiasta oikeen teettänyt selevityksen, joten se on kuulkaas ihimiset ihan virallista faktatietoa! Kannattaa siis mennä mettään niin pääkoppa lepää. Kuten Lapin Kansa toteaa, monelle lappilaiselle tallustelijalle tämä on kyllä ihan ittestäänselevää tietoa, mutta jos nyt joku kaupunkilainen vaikka kokisi ahaa-elämyksen.

Menkää ihimiset, ja eräjormautukaa, sillä se tekee mielelle oikein hyvää. Voin kertoa ihan omasta kokemuksesta. 

jos pääset tarvittaessa sateelta suojaan, Retki 4000 on oikein käypä teltta kahelle hengelle + yhelle pontukselle alias lapukalle
Ja näin pääsemmekin sitten päivän aiheeseen, eli meijän kesälomareissuun, osa 1. Koska meillä on koiravauva, eikä muutenkaan olla mitään hardcore-vaeltajia, ko varustus on varsin vaillinainen (mm. teltta, joka ei kuulemma pijä vettä, ite ei oo vielä tullu tätä käytännössä havaittua, mutta näin olen kuullu), oltiin liikenteessä retkeilyautolla, eli varsin tilavalla Hiacella. Nelivetoa ei ole, joka hieman rajoittaa sitä, minkälaisia teitä pääsee etenemään, mutta meleko hyvin etiäpäin pääsee kuitenkin. Tilava auto onkin meleko kätevä kaveri, koska sinne saa tarvittaessa koiran talteen/suojaan, pääsee iteki vesisajetta karkuun (voi myös siirtää sen vettä pitämättömän teltan sateen ajaksi suojaan :D) ja siellä voi jopa nukkua. Lisäksi kaikki tavarat säilyvät kätevästi autossa ja tavaraa saa myös ihan kohtuu'ella mukaan. Koska reissun alakupuolella oli lämpöasteita vielä reippaanlaisesti (veikkaisin, että välillä lähenneltiin kolomiakymmentä), nukuttiin toki teltassa. Ruokapuoli oli meleko säilykepainotteista (meikäläisen gluteenivamma aiheuttaa hieman haasteita, mutta ei ole mahottomuus kuitenkaan), mutta vähäisien kylymää vaativien tuotteiden säilytyksestä vastasi Airamin autokylymälaukku. Ihan kätevä ratkaisu, kunhan muistaa käyttää autoa aina välillä, ettei akku pääse tyhyjäksi. Ruoanlaiton apuna meillä oli mukana myös Trangian retkikeitin.

pikkujäbä väsähti teltan pystytystä ootellessa
Suunnattiin reissun ekana päivänä pienen Naruskajoen varressa vietetyn tuumaustau'on jäläkeen Tuntsalle asti. Esimerkiksi täältä löydät hieman faktaa Tuntsaa koskien. Kohteeksi valikoitui Lentokenttä, jolta löytyy varsin mainioita leiripaikkoja. Lisäksi vieressä virtaa Peurahaara, josta saa tiskiveden ja saa tarvittaessa ruokaa/juomaa kylymään ja  johon pääsee tietysti myös kätevästi ongelle. Myös peseytyminen luonnistuu heleposti, halutessaan olisi voinut pulahtaa vaikka uimaan. Toki sillä varauksella, että erittäin kylymä vesi ei haittaa. ;) Puhelimethan tuolla tosiaan kuuluu hieman heikonlaisesti, mutta itellä se on näillä reissuilla mukana lähinnä hätätilanteen varalta ja satunnaiseen valokuvaamiseen (ja kuvien jakamiseen Instagramissa, mikäli sen verran kenttää sattuu löytymään). Nykyajan älypuhelimesta akku vaan tahtoo näissä olosuhteissa loppua hyvinki nopiasti, joten autolaturi tulee erittäin tarpeeseen.

poloku alas vejen äärelle
Lentokenttä on hyvin avoinainen alue (kuten ehkä nimestä voi päätellä), mutta siltä löytyy myös sopivasti puustoa, jonka suojiin voi tehä oman leirinsä (tämä osottautui erittäin tarpeelliseksi ominaisuu'eksi, sillä saimme naapureita). Lentokentältä on komiat näkymät sekä Peuratunturille, että Värriön luonnonpuistossa sijaitsevalle Sauoivalle. Alueelle poikkeaa pari pienempää tietä, joita pitkin pääsee autolla. Ihan kaikista matalimmalla maavaralla varustetulla yksilöllä en suosittele paikalle saapumaan.

näkymä Peuratunturille

taustalla Sauoiva
En ole mikään kokenut Tuntsan matkaaja, joka on kiertänyt kairoja vuosia, mutta vähäisellä tuntemuksellani kyseisestä paikasta on muodostunut oma suosikkini. Yövyttiin kaksi yötä tuolla ja täytyy kyllä sanoa, että se oli lämmön helliessä meleko nautinnollista leirielämää, vaikka toisen leiripäivän aamuna herättiinkin kuu'elta kuuluvaan ukkosen jylinään, jonka alta kerättiin leiri auton suojiin ja tehtiin samalla sitten pieni paikalliskierros autoillen aamutuimaan. Itte asiassa meinattiin ensin vaihtaa kokonaan leiripaikkaa, koska olimme tosiaan yön aikana saaneet näköetäisyy'elle naapureita, mutta sitten päätettiin, että ei kyllä luovuta hyvästä leiripaikasta muitten takia. Itte oon pitänyt sääntönä, etten mene leiriytymään kovin lähelle toisia, ainakaan näköyhtey'en päähän. Tästä syystä esimerkiksi Tuntsajokivarsi on jäänyt toistaiseksi välistä. 

Omasta mielestäni tuonne kairaan lähetään siksi, että siellä saahaan nautiskella luonnon rauhasta ja hilijaisuu'esta. Palijonhan tuolla on kulukijaa nuin kesäisin, mutta aika hyvin net tuonne kairaan uppoaa. Naapurit näköetäisyy'ellä särkee aika tehokkaasti sen illuusion, että nyt ollaan keskellä-ei-mitään ja kaukana muista ihimisistä. Vastaantulevia kulukijoita on kohteliasta morjenstaa ja apua on tottakai tarjottava, jos sitä joku tarvii, mutta muutoin pysyttelen kohteliaasti omassa porukassani, enkä mene kenenkään toisen leiriin jauhamaan small talkia siitä, että on ilimoja pi'elly. Ellei kyseessä ole joku erittäin tuttu ihiminen, enkä välttämättä silloinkaan, ellei toinen selekiästi osoita halua raatailuun (esimerkiksi viittomalla luokseen). Useimmiten jätän välistä myös tulistelupaikat, mikäli siellä on jo joku muu ennen minua, ellei nyt aivan äärimmäinen hätä ole. En tiiä, ehkä minä olen äärimmäisen antisosiaalinen jurottaja, mutta minua häiritsi suunnattomasti ko naapurileiri päätti lähelle majoittautumisen lisäksi hyökätä visiitille meijän luokse samantien, ko palattiin aamun reissultamme takaisin leiripaikalle. En todellakaan ole lähteny Tuntsalle siksi, että pääsen vaihtamaan tyhyjänpäiväsiä kuulumisia jonku randomin kanssa, jota en ees tunne. Leiripaikkoja ei myöskään voi mitenkään varata ja jos lähtee jonnekin pakaten kamat autoon, ottaa sen riskin, että joku muu voi ehtiä sillä aikaa samaiselle paikalle. Tai kuten meijän tapauksessa ilimeni, että "naapurimme" olivat leiriytyneet viereisellä paikalla jo tovin. Jos he olisivat meijän tullessa olleet asemapaikalla, met oltais menty jonnekin muualle, muttakun eivät olleet. Vastaavasti taas, mikäli ite oisin tullut yöllä vaikkapa kalasta ja huomannut jonkun leiriytyneen "oman" leiripaikkani viereen, olisin itte mennyt jonnekin muualle. Mielestäni on myös äärimmäisen epäkohteliasta leiriytyä jollekin viralliselle tulistelupaikalle tai kodalle päiväkausiksi, näitäkin kun näkee.

No mutta, meitä on moneen junaan.

Muutaman otteeseen käytiin myös ongella Peurahaarassa, tuo karvalapsi hieman rajoitti onkireissujen pituutta ja kestoa. Onneksi se on kuitenkin sen verran reipas kaveri, että pärijää teltassa tai autossa yksinäänkin jonkun tovin. Tähän väliin täytyy kyllä kehua, että lapukka on muutenkin mitä sopeutuvaisin koira, herra ei ollut ennen nähänyt ikinä telttaa, mutta paineli onnellisena nukkumaan sinne heti ko saatin ensimmäisenä iltana teltta pystyyn. Parin minuutin päästä teltasta alako kuulua hyvin onnellinen kuorsaus. Tammukkasaalis jäi Peurahaarasta meleko vähäiseksi, liekkö kuumien kelien vaikko onkijoitten vika. Kalaa kyseisessä ojassa kuitenkin on.

leirielää myös kännykän kameralla ikuistettuna

tässä vaiheessa kadonneen nokipannun tilalle ostettu uus pannu oli vielä meleko kirkas

multaa turvassa ja mäkäräisen purema silimäkulumassa

sataa sataa ropisee


Toisena leiripäivänä tosiaan satoi sekä aamulla, että illalla.  Iltapäivästä kerettiin onkireissulta pois juuri ennen sajetta ja piettiin sitä sitten autossa usiampi tovi. Viksuina ja vilimaattisina tyyppeinä jätettiin teltta autoon onkireissun ajaksi, joten sekään ei kastunut. Illaksi keli kuitenkin kirkastui sen verran, että saatiin pystytettyä leiri uu'elleen. Lentokentän yksi huono puoli leiripaikkana on poltettavan puumateriaalin vähyys, sitä ei oikiastaan ole. Siksi tuonne kannattaakin tuua ehottomasti omat polttopuut matkassa. Sillä aikaa ko siippa pystytteli telttaa, meikäläisellä oli hyvin aikaa paitsi vahtia nuotiota, myös ottaa tunnelmakuvia sateenjäläkeisestä iltaruskosta. Elokuun alakupuolella illat ja yöt olivat Tuntsan korkeu'ella vielä yllättävän valoisia, eikä öisin tullut ees kunnolla pimiää, ainuastaan hieman hämärää. Nämätkin seuraavat kuvat on otettu nuin kymmenen aikoihin illalla.






Kolomas päivä reissussa olikin sitten meijän siirtymäpäivä seuraavaan kohteeseen, joka oli Lautakotaojan kämppä Naruskalla. Tehtiin ennen reissuunlähtöä kämppävaraus pariksi yöksi tuonne, koska mietittiin, että välissä olisi ihan mukava päästä sisätiloihin nukkumaan ja mahollisesti kuivattelemaan kamoja, sekä tietysti saunaan <3. Alun perin tarkoitus oli tehä siirtymä jo kahentoista jäläkeen päivällä, mutta auto päätti toisin. Pienen säävön jäläkeen päästin kuitenkin onnellisesti matkaan ja tulipahan sitten käytyä keräämässä hilloja sekä sieniä tilanteen selekenemistä ootellessa.

Mutta nyt minä lähen napsauttamaan saunan tulille ja pelaan Eurojackpottia, että voitan muutaman milijoonan, jolla kustannan meille muun muassa telttasaunan. Ja vettä pitävän teltan. Hauskat perjantai-illat siis kaikille, jatkoa stressin vähentelylle luvassa myöhemmin!

torstai 28. elokuuta 2014

Vittua kaikille ja rautatie Kuusamoon

Ei ihan. Meillä olisi toiveissa ihan vaan rautatie sinne Sokliin. Ja tietysti kaivos myös. Tämän uutisen valossa se ei nyt ainakaan vielä saanut siunausta, mutta ei hätiä. Haluan uskoa edelleen vakaasti, että kyllä se raha jostain sinne löytyy, budjetti nyt oli aika epätodennäköinen vaihtoehto muutenkin. Siellä ko massit on jo päätetty pistää siihen, että heltsinkiläiset pääsee jonku viis minuuttia nopiammin töihin. En ole ollenkaan sarkastinen, enkä yhtään katkera. 

No mutta, neuvotteluja on käyty ja vieläpä siitä ratavaihtoehosta, joten ei auta ko olla toiveikas asian suhteen. Jos tämä nyt jollain värkkäämisellä kustaan, niin se on sitten jo meleko naurettavaa toimintaa. Kyse ei mielestäni ole enää pelekästään Itä-Lapista, vaan kokonaisuu'essaan pohojoisen ja syrjäisten seutujen asutettuna pitämisestä. Hallitus ja päättäjät linjaavat näillä päätöksillään hyvin pitkälti sen, että ollaanko koko Suomen asutettuna pitämiseen valamiita panostamaan ja toisaalta, halutaanko sitä.

On helevetin heleppo huuella jostain ison ihimiskeskittymän keskeltä, että ei syrjäseutuihin kannata panostaa ja kaikki vaan tänne samaan läjään asumaan. Muttako ihimisiä metki ollaan ja samalla lailla meilläkin on oikeus kotiseutuun. Mitä tasa-arvoa se sellainen on, että ihimiset pakotetaan lähtemään vastoin tahtoaan jonnekin muualle, pois sieltä, missä haluaisi olla ja elää? 

Kysynpähän vaan.

tiistai 26. elokuuta 2014

Arki yksi, meisi nolla

Paluu normaalielämän pariin on nyt sitten koittanut ja oon tänään paitsi herännyt kuu'elta, myös onnistunu lukitsemaan itteni pihalle 45 minuutiksi. Koiran kanssa ja tietysti myös liian vähissä vaatteissa. Ilimassa onkin havaittavissa pieniä kaupunkiinpaluun aiheuttamia oireita, eikä 417:n reissukuvan selaaminen koneella kyllä yhtään helepottanut asiaa. Ei siis ihime, että tutkimuksen metodiikkaa ja etiikkaa päähän tankatessa mieli on askarrellut vähän toisenlaisten maisemien parissa. Ulukona palellessani mietin myös, että tällaista ei ees kotona päin pääsisi ikinä sattumaan, koska a) ovet ei juuri koskaan ole lukossa, paitsi ehkä öisin ja b) vaikka tällainen absurdi keissi pääsisikin jotenkin syntymään, vara-avain löytyy aina jostakin pihapiiristä.




Kauhia ko meijän pikkujäbä näyttää näissä kuvissa aivan pienen pieneltä! Mennyttä kesää leimasi erittäin vahavasti "maalaismaisemat", vietettiin nimittäin iso osa itäkairan reissuista meikäläisenkin näkövinkkelistä katsoen maalla. Itte en koe olevani mitenkään erityisemmin maalta kotoisin ja minun korvaani särähtää kyllä, jos joku minua, kirkonkylän tyttöä sellaiseksi tituleeraa. Tämä mesta on kuitenkin erittäin maalla, siellä ei naapurit eikä autot haittaa. Kylistä 12 kilometriä pöheikköön päin. Väkiluvusta suurimman osan muodostavat aina kesäisin paluumuuttavat sääsket ja mäkäräiset. Niitä on muuten palijon.





Näissä maisemissa piileekin yhdenlainen koti meikäläiselle, nimittäin mummola. Paikka, josta ennen muinoin hurautettiin rattorilla järvelle onkimaan ahavenia. Paikka, jossa pirtinuunissa paistuu niin rieskat kuin tortutkin. Lehemiä ei enää minun aikani ole ollut, mutta navetta löytyy ja muistoja ajasta, jolloin ammut ovat paikkaa asuttaneet. Ennen siipan tapaamista olin meleko varma, että jos ei muuta, niin minä teen tälle kylälle pesäni ja yksinäni siellä sitten paistelen rieskoja ja touhuan menemään. Onneksi löytyi siippa, saan muuttaa naapurikylään emännöimään, eikä tartte touhottaa yksinäni. Pitemmän päälle olisi voinut käy'ä yksinään aika pitkäksi, ko ei nuista sääskistä ja mäkäröistä oikein ole seuramiehiksi. Vaikka vaatteitten alle ovatki kovasti aina menossa.




Pikkutassuttelija oli myöskin hyvin innoissaan maaseudun rauhasta ja siitä, että saa olla päivät pitkät vapaana pihamaalla. Osa minusta onkin sitä mieltä, että paras paikka koiralle olla ja elää on juuri tällainen. Toisaalta sitten taas sosiaalistaminen voisi jäähä näissä olosuhteissa meleko vähäiseksi. Ihanan heleppoa elämää se joka tapauksessa on, ko koiraa ei tartte kytkeä kaiken maailman hökötyksiin ja lähtiä kötyyttämään alas portaita jokaisen pissahädän yllättäessä, senkun vaan lupaa ovesta pihalle ja huutaa hetken päästä takaisin sisälle. Tai antaa nuuskutella vaikka vähän pidempäänkin.




Syy, miksi meisi näistä maisemista kirjottelee, ei ole mikään maatakaatavan ihimeellinen, vaan yksinkertaisesti se, että kyseessä on meikäläiselle tärkiä paikka. Tuskin mikään kiinnostava matkailukohe tai mitään sellaista, mutta huokuu sitä rauhaa ja hilijaisuutta, jota niin kovasti täällä kaupungissa kaipailen. Niitä avoimia ovia. Ettei joka perkeleen reissulla pihalle tartte tarkistaa, tuliko net avaimet nyt varmasti matkaan ja olla kusessa, kun ei tullutkaan. Olen oppinut, että minua ei ahista, mikäli samalla neliökilometrillä ei ole ainuttakaan muuta ihimistä, vaan se, ko niitä on sillä samalla neliökilometrillä aivan liikaa. Minua ei ahista tuijottaa ikkunasta mettää tai navetan seinää, mutta ahistaa, jos joka nurkalta kylykeen tunkee kiinni naapuri(kerros)talo.



Kyllä tuolta kylältä sitä paitsi löytyy niitä komeitakin paikkoja, mutta niistä lisää joskus myöhemmin. Milloin, niin sitä ei tiijä sanoa. Yritän olla kohtuullisen aktiivinen tämän kirjottelun kanssa, mutta viimisen vuojen lipasto-opiskelijan arki saattaa välillä olla vähän turhan hektistä, enkä aijo ottaa tästä hommasta todellakaan mitään paineita, vaan sen on oltava kivaa. Tällä hetkellä se ei oikiastaan ole niin kovin kivaa, koska iskee suorastaan naamaton koti-ikävä. Polttelee päästä takaisin. Äitee soitti ja kertoi keränneensä salaisesta paikasta kanttarellejä. Kyllä hieman kismitti. No, josko se ensi syksynä minäkin sitten.


Täytyy vaan tämän kuvan siivittämänä hyökätä yhtä innokkaasti kohti viimisen lukukau'en haasteita. Tänään on kyllä ollut niin rankka päivä, että tekisi mieli mönkiä jo tässä vaiheessa peiton alle. Mikäpä minua estää. Seuraavaa Itä-Lapin pläjäystä luvassa kuitenkin luultavasti jo tällä viikolla. Silloin mitä luultavimmin esittelyssä ensimmäinen niin monista kotikuntani kiinnostavista paikoista.

lauantai 23. elokuuta 2014

Instagramin ihimeellinen maailma

Ilimotusluontonen asia, Vihainen itälappilainen löytyy nyt myös Instagramista @vihainenitalappilainen, eli sinne vaan seuraamaan jos kiinnostaa aiheeseen liittyvät kuvat eli vaikkapa maisemat, koirat ja ehkä jopa meikäläisen pärstä! Päivittelin muutamia vanhoja otoksia ja päivittelen muutaman vielä lisääkin, kuhan tekniikka lakkaa vastustamasta. Ajatus tilistä juolahti mieleen jo tuossa reissun päällä, olisihan se ollu makia laitella kuvia kairoilta "reaaliajassa", mutta meleko olemattomat internet-yhtey'et johtivat siihen, etten viittiny ruveta värkkäämään. Siispä laittelen kuvia hieman jäläkikäteen. 

Käy se näinki!

Täytyyhän nyt jokaisella vakavasti otettavalla blogilla Instagram-tili olla. Henk. koht. Instassani en oo suostunu taipumaan hästägeihin, mutta tuolta löytyy niitäkin (mikä myyntivaltti!) 

Toivonpilikahuksia Itä-Lapista

Ihan ensiksi, voi kirosana nuita ajastettuja julukaisuja, jokka eivät jostain syystä muuttuneet julukisiksi silloin ko olisi pitänyt. Eli pahoitteluni siitä, että luotin teknologiaan ihan liikaa tarkistamatta asiaa. Pari informoivaa tekstiä olivat jostain syystä jääneet arkistojen aarteiksi, vaikka niitten piti tulla ajastettuna ulos tuossa lomani alakupuoliskolla. Ovat kuitenkin nyt näkösällä. 

Joten, emme anna tämän tökkivän alun haitata menoa sen enempää. Lomat alakaa olla paketoitu ja mikään itälappilainen elukka ei pistelly meikää poskeensa, vaikka täällä vallinneesta hilijaisuu'esta voisikin niin päätellä. Otin kuitenkin loman ihan loman kannalta ja ennen kaikkia keräsin materiaalia ja ajatuksia tulevia blogitekstejä varten.

Ja sitä materiaalia löytyy, uskokaa pois. Kuvat on vielä kamerassa ja käymättä läpi, koska virallisesti olen vielä lomalla. Oon myös koonnut runsaasti ajatuksia ja miettinyt, mistä kaikesta haluaisin puhua (kuhan vaan muistaisin kaikki hienot ideat, Tuntsan erämailla ei aina ollu kynää ja paperia tarjolla ja puhelimen akkuki näytti useimmiten nollaa, älypuhelimet, huoh...) Pienen varaslähön halusin kuitenkin ottaa tämän uutisen vuoksi. Kokoomuksen Risikko yllätti meikäläisen (ja kerrankin positiivisesti) jysäyttämällä kantansa Soklin kaivokseen. Ja jos joku ei tuota uutista vielä lukenut tai ei asiaa tiijä, niin se on positiivinen. En voi tarpeeksi alleviivata ja korostaa, kuinka palijon Itä-Lappi Soklin kaivosta ja sen mukanaan tuomia työpaikkoja ja piristysruisketta tarvitsee. Vielä ko ymmärtäisivät tuon ratavaihtoehon järkevyy'en, ettei laiteta enää lisää rekkoja jylläämään valamiiksi jo huonokuntoisille teille.

Joka tapauksessa tämä on aina niin huonojen uutisten virrassa todellinen juhulan aihe. Täytyy sanoa, että Risikko on ainakin toistaiseksi lunastanut meisin hyväksynnän myös torppaamalla autoilun kilometripohojaisen verottamisen. Tätä Risikko perustelee sillä, että myös syrjäisillä kairoilla työhön kulukemisen täytyy olla kannattavaa. Tällaista järkipuhetta olenkin kaipaillut ministerien suusta! Mielestäni on hyvin jännä, että edeltäjänsä Kyllönen seisoi täysin uudistuksen takana, vaikka on kotoisin Kainuusta, missä luulisi ihimiselle konkretisoituvan nuot pitkät välimatkat ja julukisten kulukuyhteyksien puuttuminen. Yksityisautoilun maksumiehiksi eivät saa joutua net, jokka joutuvat pakon eessä käyttämään omaa autoa, koska muuta mahollisuutta kulukea töihin tai saavuttaa palaveluja, ei ole. Susirajan ihimisen logiikalla eniten tulisi maksaa niitten, jokka voisivat heleposti hoitaa siirtymiset sujuvan joukkoliikenteen ja julukisten yhteyksien avulla, mutta eivät sitä silti tee. 

On hitokseen eri asia, meneekö bussi kerran viiessä minuutissa vai kerran päivässä. Vai meneekö ollenkaan.

Mutta minun näkövinkkelistä toki moni muukin asia näyttää palijon yksinkertaisemmalta, eikä se silti sitä tunnu olevan.

Palatakseni takaisin Sokliin, met täällä Lapissa olemma kyllä joka tapauksessa teheneet kaikkemme asian eteen ja näin selekiän viestin ei pitäisi jäähä kuulumatta. Toivon sydämeni pohojasta, että myönteinen päätös saahaan, koska Talavivaarasta huolimatta ja osittain sen takia, uskon kaivosteollisuuteen ja siihen, että meiltä löytyy sen verran lääniä, jolla temmeltää sulassa sovussa niin kaivos, poromies kuin erästelijäkin.

lauantai 2. elokuuta 2014

Elokuun pimiät yöt

Terveisiä menneisyy'estä!

Aina siinä vaiheessa ko menee illasta/yöstä ulos ja huomaa, että siellä on pimiää, tajuaa, että kesä alakaa olla kulukemassa kohti loppuaan. Onneksi oon kuitenkin vaikuttamassa kirjotushetkellä Kainuussa, joten pimeys on täällä vähän pitemmällä kuin kotihuudeilla. Ja toisekseen, meisin loman parhaat hetket on vasta eessäpäin, joten kesä ei oo menny vielä mihinkään!

Loma onkin se syy, miksi kirjottelen näitä juttuja nyt hieman varastoon täällä kainuulaisen yön pimey'essä (oikiasti, koiraa pissittäessä meinasi alakaa pelottaa ulukona). En nimittäin uskalla yhtään luvata, kuinka palijon aikaa olen viettämässä minun ja siipan yhteisistä lomaviikoista tietokoneen äärellä. Luulen, että keskityn enemmänkin siihen materiaalin keräämiseen, koska (ullatus, ullatus) siirretään persauksemme vaikuttamaan loma-ajaksi napapiirin paremmalle puolelle. Aiempaa materiaalia ja ideoita kyllä olisi yllin kyllin varastossa, mutta koska olen nainen ja sain idean (tai sen tarvittavan tylsistymisen/motivaation/potkun persauksille jne.) tämän blogin perustamiselle näin viimetinkaan, aika ei mitenkään riitä tuottamaan laadukasta sisältöä varastoon. 

Köh köh, luitteko tekin tuon "laadukasta sisältöä"? Ei oo kyllä hääppösiä nämät minun jutut. :D

ei toimi huippunopiat netit, ei
No mutta, niinhän net sanoo, että hyvää kannattaa odottaa! Äläkää siis luulko, että tulin katumapäälle ja luikin takavasemmalle karkuun, vaikka täällä ei mitään kuuluisikaan hetkeen. Todennäköisesti karhu on vaan syönyt meikät välipalaksi. En tunnusta, mutta kysyin tänään siipalta, että mitäs jos meijän telttaleiriin tulee yöllä karhu? Jotenkin yhistän mielessäni karhut ja pimey'en, kesäyössä telttaillessa ei jostain kumman syystä ole ikinä käynyt mielessäkään, että mitäs jos se nalle luppakorva tulee visiitille.

Loppuun vielä tunnelmaa keventääkseni nallukan tassuttelun jäläkiä. Kuvan myötä toivotan ittelleni (ja siipalle, sekä koiralle) oikeen hyvää lomaa, joka alakaa täältä menneisyy'estä käsin katottuna huomenna. Kun luette tätä, meisi on jo ihan lomalla!