Tämä lauantai-ilta on sujunut kotisohovalla chillailulistaa kuunnellen ja miettien niitä näitä. Välissä kävin istumassa saunassa ja mietin, että en jaksa ymmärtää elämää ajoittain sitten ollenkaan. Mutta yhen asian minä kuitenkin tiijän ja ymmärrän. Kotoani en halua, enkä aijo lähtiä mihinkään. Vielä kovin kauaa en ole tässä ehtinyt asustaa, mutta missään paikassa en koskaan aijemmin ole tuntenut oloani näin hyväksi. Mitään paikkaa en sitten lapsuu'en ole tuntenut näin kodiksi. Ja onhan se nyt perkele kumma, jos ei ihimisen anneta asua siellä, missä haluaa?
Käytin äsken koiraa iltapissalla ja ette usko, minkälainen ääretön tähtitaivaskatto tuolla aukiaa, ko astuu ovesta pihalle. Pitäisi joskus ikuistaa se teille. Ei ihan joka paikassa ole mahollista ihailla ääretöntä tähtitaivasta olematta keskellä korpia kuitenkaan. Muutama auto valui pimey'en keskellä, katuvalot loistaa tiellä, häiritsemättä kuitenkaan ollenkaan täydellisen tähtitaivaan ihailua. Sillä aikaa, ko koira nuuskuttaa pellolla, näin tähenlennon.
Yhtenä iltana viime viikolla oli mielettömät revontulet. Net juoksi tulemaan tuolta navetan kulumalta, halakaisi taivaan pihan yläpuolella ja kiemurteli sen poikki ja katosivat talon kulumalta taivaanrantaan. Oltiin pihahommissa ja ko aurinko alakoi suunnata kohti horisonttia, rupesi pakkanen kirimään. Sitten vihiriät rannut alakoi tanssia taivaalla heti, ko aurinko painui sen verran alas, että tuli hämärää. Ensimmäiset revontulet pitkään aikaan. Tuijotin niitä pitkään ja mietin, miten mahtavassa paikassa minulla on koti. Että tässä näin vaan seison omalla pihallani ja tuijotan ko vihiriä väri hilijalleen valtaa koko taivaan. Revontulet on niinkö tuli, niitä voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan vaan ihan hilijaa. Lopulta on aina kuitenkin pakko mennä sisälle ko tunto alakaa kadota varpaista kaikesta siitä paikallaan seisomisesta. Sisällä sammutettiin kaikki valot ja istuttiin tuvan ikkunan ääreen ihailemaan taivasta niin kauan, kunnes sauna oli lämmin. Päätin, että seuraavat hienot revontulet ikuistan kameralla. Mutta en näitä, näitä halusin vaan keskittyä ihailemaan. Myöhään illalla siippa käytti vielä koiraa ulukona ja sanoi, että taivaalla loimusi punaisetkin revontulet.
Elokuulta olin ikuistanut sentään jotain taivaalta. Iliman jalustaa tosin nämätkin. Täysikuu möllötti silloin taas kerran kylän yllä ja aina se on yhtä lumoavaa.
Millaiselle paikalle sitä saakaan ihiminen elämäänsä rakentaa. Minä olen oppinut ittestäni tässä vuosien saatossa, että en vaaji elämältä älyttömyyksiä. Minä oikiastaan pijän siitä, ko kymmeneltä perjantai-iltana saan ajaa aution kylän läpi iliman, että lähes ketään tulee vastaan. Kuunnella omassa rauhassani Sashin Ecuadoria ja potea pienoista perjantai-illan autokuumetta. Ajaa kotiin, käyttää koiran ulukona ja mennä nukkumaan.
Joka kerta, ko minä kulijen näissä huoneissa, tunnen että jalakojen kautta koko roppaan nousee jotakin hyvää. Näen potentiaalia, mahollisuuksia. Kun katson pihamaalle, en näje huonossa maalissa olevia piharakennuksia ja villiintynyttä heinikkoa, vaan jotain ihan muuta. Näen unelmia, jotka oottavat toteuttamistaan.
Unelmista minä aijon pitää kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuliko kommentoitavaa? Kerro ihimeessä!