Aijemmin uhkailin, että tämä omien hyvinvointiunelmien tavoittelu tulisi näkymään täällä blogissakin, mutta täytyy myöntää, että meleko hilijaista on ollut. Osin ehkä siksi, että asiat on oikiastaan ollu meikäläiselle seleviä jo, eikä niitä olekaan tarvinnut työstääkään niin palijon, ko oisi voinut aluksi ajatella. Osittain myös sen takia, että kirjottelumotivaatiot ei edelleenkään ole ollu hirviän kohillaan, koska maailma on tällä hetkellä aika kummallinen paikka ja tuntuu vetävän meikäläistäkin sanattomaksi melekeen päivittäin. Eikä tässä ihan aina ole ehtinyt ja jaksanutkaan. Lue, muu elämä kiilaa koneella istumisen ohi. Jollain tapaa olen myös huomannut, että osa valamennuksen teemoista onkin ollut meikäläiselle vähän niinkö turhia. Se on kai varmaan positiivinen asia, mutta oon jäänyt vähän etääksi ja ulos asioista, kun on huomannut, että monet pohtii asioita, jokka on jo itelle ihan seleviä.Varsinkin kun itselleni epätyypilliseen tapaan en ole jaksanut avata sanaista arkkuani. Koska aijemmin mainittu elämä muualla ko koneen äärellä. Ja väsymys myös. Ruokavalioasioissa oon myös selevillä vesillä siinä mielessä, että esim. sokerista en aijo luopua kokonaan, vaan uskon sen kohtuukäyttöön, maitotuotteita menee sen verran ko pötsi kestää (koska en usko ehottomuuteen tässäkään) ja valakonen vehenä ei sattuneesta syystä kuulu ruokavalioon. Vaikka ei sillä, että net tärkkelyspitoiset gluteenittomat jutut välttämättä kauhian palijon parempia olis. Mutta ruokavalioasioissakin tykkään ajatella omilla aivoillani ja kuunnella herkällä korvalla eniten sitä, että mitä se oma roppa kertoo.
Muutenkaan en puhu itelleni rumasti, peilikuva näyttää mielestäni hyvältä, itsetuntoni on aivan kohillaan ja elämässä parasta on pienet asiat. Täytyy myös tunnustaa, että vaikka näen pieniä positiivisia juttuja elämässäni päivittäin ja kannustan ittiäni joka päivä, etenkin jos pitää mennä oman mukavuusalueen ulukopuolelle, semmonen yltiöpositiivisuus ei kuitenkaan ole meikän juttu. Menee vähän teennäiseksi, jos sata kertaa päivässä hoetaan, että minä olen ihana, kaikki on ihanaa, maailma on ihana, pystyt mihin vaan, tästä päivästä tulee huippu jne. Ylistyssanat kokee inflaation, tiijättekö. Eikä minun ainakaan tartte kuulla sata kertaa päivässä kelepaavani just tämmösenä ko oon ja olevani huippu ja että kaikki pienet risaukset, jokka teen tässä elämässä järkevästi ja hyvinvointi eellä, on supermahtavia hommia.
Mutta minä oonki tämmönen Lapin mörri, jos joku on aidosti nuin positiivinen niin se on vaan ihailtavaa, meikäläiselle riittää vähän vähempikin. :) Elämä voi olla kivaa ja arki rullata ihan hyvin iliman mieletöntä hehkutusta. Jokaista onnistumista ei tartte alleviivata, niinkö ei epäonnistumisiakaan.
Mutta mitäs mitäs. Toista kuukautta rullataan menemään jo kovaa vauhtia ja konkreettisia asioita valamennukseen liittyen on ainakin se, että oon saanu lihaskuntoreenit jollain tavalla osaksi arkirytmiä. Saliohojelma onki ollu ehottomasti koko homman parasta antia! Tämä viikko meni kylläkin vähän huonosti, en ole saanut tehtyä ko yhen reenin. Yllättäen taas väsytti niin palijon ja jou'uin siirtelemään reenipäiviä ja sitten paletti jotenkin levisi käsiin. Mutta ei se mitään, koska ensi viikko on taas uusi viikko ja mahollisuus tehä asiat toisin. Päätin eilen raakasti jättää jalakareenin tekemättä ja tehä tästä semmosen kevyemmän viikon, jotta sitten ensi viikolla jaksan lähtiä hommiin taas sata lasissa. Ruokapuolesta voin ihan surutta myöntää, että mitään kilojen kiristelyevästä en ole syönyt, mutta päätinkin, että se ei ehkä nyt ole oleellistakaan. Pitää syyä hyvin, että jaksaa reenata ja elää. Jos sinne väliin eksyy pala suklaata silloin tällöin, niin menkööt. Tai puolukoita kinuskikastikkeella. Syön kuitenkin suht säännöllisesti ja aika perusterveellisesti ja juon palijon vettä. Muutenkin tuo aerobinen liikunta on yllättäen osoittautunut meikäläisen kompastuskiveksi. Kun saan lihaskunnot tehtyä, ei jaksaminen meinaa enää riittää sitten niihin lenkkeilyhommiin. Keväällä (jos luoja suo) on toivottavasti sitten hiihtokelit kohillaan ja suksilla jos saisi kalorit sitten palamaan tehokkaammin. Vaatii tietysti sen, että jaksaa vetää monot ja sukset jalakaan ja lähtiä hiihtämään.
Jotenkin tuntuu, että tällä hetkellä elämäntilanne nyt vaan on sellainen, että on tarkoituksenmukaisempaa liikkua sen minkä jaksaa ja keskittyä ensisijaisesti siihen, että arki pyörii, eikä yrittää ottaa maksimisuorituksia itestä irti. Ihan sohovaperunana tässä ei kuitenkaan tosiaan olla, huomasin tuossa eilen illalla peiliä ohittaessani, että herranjestas, takalisto on ottanut ihan selevästi massaa itteensä verrattuna aikaan ennen säännöllistä punttijumppaa. Rasvakerros päällä ei ole välttämättä niin tirissyt, mutta kyllä se siitä vielä joskus sulaa sekin. Jos sen on tarkoituksenmukaista sulaa. Ja vielähän tässä ehtii heleposti tällekin vuojelle opetella uutta. Pikkuhilijaa ja päivä kerrallaan.
On se kyllä kumma, että ko jotenkuten löytää punttimotivaation, kadottaa lenkkeillymotivaation? Edelleenkin kyllä peräänkuulutan sitä, että jos ei aina väsyttäis niin palijon, vois vaikka jaksaaki reuhottaa koko päivän paikasta toiseen. Mutta hei, kehonhuollosta olen koittanut ja jokseenkin onnistunutkin piettämään paremmin huolta ko aijemmin!
Myönnän kyllä, että myös semmosessa hommassa ko kylässä käymisessä voisi koittaa hieman skarpata. En osta kotia juuri herkkuja ja osaan pysyä yleensä jonkinlaisessa kohtuuessa esimerkiksi pakasteesta löytyvän mustikkapiirakan suhteen (en kaiva sitä sieltä joka päivä), mutta ko menen käymään porukoilla, voinkin yhtäkkiä syyä jäätelöt, suklaat ja kaikki maholliset. Suorastaan jopa käytän sitä tekosyynä, että täällä saa syyä. Että otanpas tuon karkin tuosta. Ja vielä toisenkin. Liittynee jotenki siihen, ettäkö asu kauempana, siellä käyminen tarkoitti lomaa ja herkuttelua. Sillon se ehkä oli ihan ok, mutta ei toimi enää ko kylässä tulee käytyä jopa useita kertoja viikossa.
Mutta mää käsittelen tämän homman itteni kanssa heti ko kerkiän.
Ja muuteski. Mulla menee ihan kivasti. Tämmöstä tasapainoiluahan tämä on, mutta ressiä en suostu repimään. Siitä esimerkiksi olen suunnattoman ylypiä, että työasioita en ole tuonut kotia ja on ollut suorastaan heleppoa unohtaa kaikki työhommat siinä vaiheessa ko tulee kotia. Tiiäppä sitten, että auttaako tuo pitkä työmatka. Ehtii sinä aikana jo unohtaa kaiken ko kyttää hirviä ja nauraa YleX:n iltapäivän Vikille ja Mäkkärille. Ja jos jaksan kantaa halakoja paremmin, mutta tämä turvallisen paksu rasvakerros on pysyäkseen, jotain on kuitenkin saavutettu. Sitä kultaista keskitietä ja hyvää elämäähän tässä hajetaan.
On tietysti kiva huomata muutoksia jollain tasolla ulukonäössäkin, koska net motivoi jatkamaan tätä hommaa, mutta on ehkä ihan tervettä ja tervetullutta tehä hommia välillä niin, ettei mene peilikuva eellä. Tuijota joka päivä ittiään peilistä. Tai seiso mittanauha kourassa ja puntarilla. Ko unohtaa tämmöset, saattaaki sitten yllättäen käyä niin, että ko erehtyy yhtenä päivänä kattomaan ittiään peilistä vähän pitempään, on jotain saattanut muuttuakin. Tai sanotaanko, että ko ei ehi kattomaan ittiään peilistä ettiäkseen virheitä, saattaaki löytää positiivisia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuliko kommentoitavaa? Kerro ihimeessä!