Auringonnousu ja ajatuksia

Yhtenä aamuna viime viikolla oli älyttömän komia auringonnousu. Olisin kovasti halunnut unohtua ihailemaan sitä pitemmäksikin aikaa aamulla, mutta valitettavasti työmaa kutsui sohovan nurkassa köllöttelyn sijasta. Nappasin kuitenkin muutaman kuvan siitä ja ajattelin jakaa net teille. Ja vähän samalla raatailla niitä näitä, ko ei nyt oikein irtoa mitään terävää ja viiltävää tiettyyn aiheeseen kohdennettua tekstiä. 

Minua vaivaa jonkin asteinen taisteluväsymys. Harjottelu on melekeen puolessa välissä ja normaalisti tässä vaiheessa syksyä on tottunut piettämään sen viikon mittasen syysloman. Nyt kun sitä ei sitten ole, on vähän ollut käynnistymisvaikeuksia. Etenkin ko vietettiin ihana kotiviikonloppu touhuten kaikenlaista, niin tuntui jotenkin ekstraväsyttävältä lähtiä taas maanantaina heittämään sadan kilsan lenkkiä, josta ei ees makseta mitään palakkaa. Vaikka tykkään harjottelupaikastani ja tulevasta ammatista, oon silti tullu siihen tulokseen, että työntekoon motivoi myös kummasti se fakta, että siitä maksetaan palakkaa. Onneksi sekin ajatus, että viimeisen opintosuorituksen suoritettua on mahollista päästä niihin oikeisiin töihin, motivoi kuitenkin ihan riittävästi tällä hetkellä. Ja eihän siitä mihinkään pääse, että tykkään tulevasta työstäni varsin palijon.

Viikonloppuna saatiin kuitenkin mukavasti aikaiseksi sellaisia "syyslomahommia", vietiin navetasta turhanpäiväistä romua yksi kaatopaikkakuorma ja siippa sai valamiiksi tallin nurkkaan lattian ja laittoi sinne myös vanahat keittiönkaapit tuomaan säilytystilaa omille roinillensa. Tallista onkin kehkeytymässä pikkuhilijaa kunnon man cave. :D On muutenki aina yhtä ihanaa päästä eroon turhasta roinasta. Kun vapautuu tilaa, näkee paremmin net tärkiät jutut. Tosin kaatopaikalle oisi vieläkin lähössä lisää tavaraa, että ei se ihan heti kyllä lopu... Tein myös hiukan löytöjä siivotessa. Löysin muun muassa pinkan vuosille 1967-1969 postileiman mukaan ajoittuvia joulukortteja. Nyt en vaan millään osaa päättää, että raaskisinko laittaa kortit kierrätykseen ja askarrella niistä uusia joulukortteja, vai pitäisikö koota jonkinlainen jouluinen kollaasi hienoimmista. Jokaisen kortin ja jouluisan tervehdyksen luin läpi ajatuksella ja ihastelin postileimoja, jokka kertoivat tarinaa siitä ajasta, ko täälläkin on ollut joka kylässä oma posti. Ja puhumattakaan siitä, että kortit saapuivat perille tittelin kera ja pelekällä kylän nimellä! Herrasväki se ja se, Makkaravaara (kylän nimi muutettu). Neiti se ja se, Makkaravaara. Rouva se ja tämä, Makkaravaara. Maanviljelijä se ja se, Makkaravaara. Ihimeellistä.

Varastosta löysin muuten jo kesällä varsin kivan vanahan kynttilänjalan, jonka sain nyt lopultakin puunattua siihen kuntoon, että kannoin sen sisälle ja ostin pitkiä kynttilöitä (muuten valkeita, mutta jouluksi punaisia, tietenkin). Kynttilät palavat itse asiassa nyttenkin. Olen melekonen kynttilöitten suurkuluttuja ja tämä pimiä vuojenaika tarjoaa siihen enemmän ko mahtavat puitteet. Tosin en pistäisi pahaksi lunta ja pakkastakaan, sillä nyt on taas ollut lämpöasteita päivin ja öin, eikä talavesta tietoakaan. Toisaalta hyvä, kun kerettiin istuttamaan takapihalle äitiltä saatua pensasta ja köyhän naisen siirtonurmea (= pois kuorittu nurmikko, joka siirrettiin paloissa meijän takapihalle). Sain myös viikonloppuna pestyä alakerran ikkunat, vaikka olin kyllä ihan varma, että jäävät tältä syksyltä pesemättä. Ylähäällä tyydyin pesemään muutaman ikkunan sisäpuolelta, iski kisaväsymys, eivätkä nuot niin paskasia ees olleet. Pimiäkinhän tuo on kohta koko ajan, niin olokoot. Tuskaillaan keväällä sitten ko on auringosta saatua ihan uutta energiaa.

Aamuista auton ikkunoitten raaputtamistakaan en kyllä kaipaa, mutta ehkä tuossa ko on saatu siivoamalla lisää tilaa talliinkin, niin saattaisin jopa lämmetä siipan ajatukselle siitä, että ajaisi auton aina säilöön sinne. Uloskin laitoin hieman lyhtyjä heinäseipäsiin ja muutenkin. Tein jo yhen hiukan jouluisen asetelmankin adoptoimalla äitiltä yhen pihatontun. Mutta siitä ehkä lisää myöhemmin, voisinpa touhuta vaikka ihan oman kodin kivoimmat jutut just nyt -julukasun.

En muuten menneenä viikonloppuna jaksanut taaskaan kattoa yhtään elokuvaa loppuun asti. On se vaan kumma, muttako kello lyö kymmenen, alakaa silimät luppasta ja jossain vaiheessa torkahan ja on pakko lähtiä könyämään sänkyyn, koska ei oo mitään järkiä kiusata ittiään pysyttelemällä hereillä enää yhtään sen pitempään. Useimpina öinä oon myös ollut niin tööt, etten oo heränny ees siihen, ko siippa on elokuvan loppuun katottuaan könynnyt viereen. Torstain ja perjantain välisenä yönä nukuin niin sikiästi, etten oo ees heränny, vaikka koira oli kahteen eri otteeseen mörissyt ulukona pauhaavalle tuulelle. Harvinaista minulta, ko yleensä herään hiiren pieruunki. 

Mutta ihan järestään tulee siis nykyään joka arkiyö nukuttua se yheksän tuntia ja viikonloppuna semmoset kymmenen. Oon kyllä löytäny ihan uuen ulottuvuuen ittestäni ja aivan uuenlaisen vaihteen nukkumiseen, ko joskus ennen muinoin vetelin menemään semmosilla seittemän tunnin yöunilla satunnaisia kello yheksän sammumisia lukuunottamatta. Kai meikäläisen roppa on nyt viimein keksinyt, että nukkuminen on kivaa. Roppa on myös keksinyt kivan jumin vasemmalle puolelle, mikä pitäisi tässä heti kun saisi aikaseksi ja kerkiäisi, hoidattaa pois. Tänään voisikin siis ennen nukkumaanmenoa kivasti hieman rullailla putkirullalla, niin alakaa kaks kertaa kauhiammin nukuttamaan.

Tästä ko nousee, pitäisi jaksaa väsätä huomiseksi vielä ruokaa ja sitten voisi iltapalaksi herkutella tuoretta ananasta. Urheilut päätin suosiolla siirtää huomiseksi, näinä päivinä ko on vasta lähemmäs viittä kotona, ei huvita tehä mitään ylimääräistä. Muutenkin meni päivä vähän plörinäksi ko unohin vesipullon matkasta pois enkä muistanut ottaa pitemmälle päivälle mitään välipalaa. Joten kynttilöissä ja viltissä on ihan riittävästi toimintaa tälle päivälle. Onneksi ihana parempi puoliskoni oli täällä pensaitten istutuksen ja uu'en ulukovalon asennuksen lisäksi siivonnut keittiön, imuroinut, kantanut puita sisälle ja viikannut pyykitkin telineestä pois. Meikäläisen tehtäväksi jäi siis tälle illalle ainuastaan tuo ruoka. Joten ihan hyvin voin vielä hetken kölliä tässä viltin alla höpisemässä turhia ja nauttia hieman Viisasten teetä lämmikkeeksi. Kera muutaman kurkkuvoileivän, ananasta himokkaasti vilikuillessani muistin, että kaapista löytyy pakkasesta napattua herkkua rieskaa ja jääkaapista paheellisesti aurinkokuivattua tomaattia tuorejuustona viikonlopun jälijiltä. Jäläkkäeikai sitten vielä hieman tuota ananasta, ihanaa arjen luksusta.

Arjen luksushetkestä tulikin mieleeni semmonen juttu, mitä olen pohiskellut (sukunimeni veroinen ko oon) viime aikoina. Nimittäin hetkessä elämisen taitoa. Vaikka kovasti ajatuksissani olenkin kääntynyt jo tuonne jouluun ja sen ihanan odotukseen ja lokakuu tuntuu siinä mielessä varsin hankalalta, oon kuitenkin aiempaa huomattavasti orientoituneempi tähän nykyhetkeenkin. Siihen, että on maanantai, istun viltin alla teekuppi kourassa tässä ja nyt ja tänään en enää aijo tehä mitään ihimeempiä. Huomenna on taas tiijossa uusi työpäivä, mutta en oo työpaikan oven sulijettuani uhurannu sille enää ajatustakaan, koska se on huomenna vasta. 

Jotenkin oon ihan eri tavoin läsnä omassa elämässäni ko aijemmin, ollut kohta jo viimiset puoli vuotta. Oonkin alakanu miettiä, että se hetkessä eläminen vaatii sen, että asioitten täytyy pohojimmiltaan olla hyvin. Täytyy olla tyytyväinen siihen missä on, mitä on ja kenen kanssa on. Silloin on heleppo nauttia jokaisesta aamusta, päivästä ja illasta. Köllähtää tyytyväisenä nukkumaan omaan sänkyyn ja herätä uuteen päivään. Vaikka ei ehkä aina niin kauhiasti kiinnostaisi mihinkään lähtiä, voi miettiä, että tänään on taas uuden viikon maanantai tässä ja nyt. 

Hetkessä eläminen oli huomattavasti hankalampaa sillon, ko alitajuisesti ootti ja laski päiviä pois pääsemiseen, siihen, että jokin tentti tai raskas kurssi on ohi, gradu valamis ja niin pois päin. Sitä laski päiviä syyslomaan, sitten jouluun, joulun jäläkeen hiihtolomaan, sitten kesään. Sama kehä kiersi vuojesta toiseen. Hassua kyllä, mutta ei minulla enää ole samanlaista tarvetta. Toki ootan joulua ja toisaalta sitä, että harjottelu loppuu ja pääsen oikeisiin töihin, mistä maksetaan palakkaa, mutta ei se oo jotenkin ihan samanlaista enää. Ehkä siksi, että joka päivä, ko palaa töistä kotiin, se on jotenkin yhtä antoisaa ko ennen pääsy lomalle, ja jotenkin jokaista päivää osaa nykyään arvostaa ihan eri tavoin. Ei tartte oottaa enää sitä hetkeä, ko pääsee kotiin, kun jokaisen päivän päätteeksi on nyt oikiasti kotona. 

Ja että vaikka rahatilanne on tiukempi ko koskaan (jos mahollista) eikä tulevaisuuskaan ihan selkiä vielä ole, sitä on kuitenkin onnellisempi ko on ikinä ollut. Mutta mikäs mulla on ollessa, ko on tällainen koti ja maailman paras mies. Heleppoa tykätä ja nauttia jokaisesta arjen hetkestä.

Joten, jos tavoitteenanne on nostaa elämänlaatua tai nauttia elämästä enemmän, niin suosittelen kuulkaas ihimiset tekemään niinkö teijän sydän tahtoo sanoa. Tehkää niitä juttuja, jokka on teille tärkeitä ja joista tet nautitta, työtä jolla on teille merkitystä, viettäkää aikaa sellaisten ihimisten kanssa, jokka saa teijät tuntemaan olonne hyväksi. Olokaa siellä, missä sydän sanoo, että on hyvä tässä ja nyt. 

Ainuastaan kuuntelemalla itseään voi tulla aidosti onnelliseksi. Ja sillon jokaisessa aamussakin on jotain kaunista ja huomion arvoista. 

Siispä nyt soppakauhan varteen, että parin tunnin päästä voi sitten päiväänsä tyytyväisenä kömpiä peiton alle ja painua unten maille.