Juhannus Tuntsalla

Tänä vuonna aikataulut olivat meijän puolella ja päästiin viettämään juhannusta mukavasti erämaaolosuhteissa. Yhteensä viihyttiin juhannusreissulla nelijä yötä ja vaikka alakumatkasta oliki hieman koleaa ja ajoittain sateista, loppupäästä reissua säätkin alakoi suosia ja saatiin nähä vähän aurinkoakin.

Vaikka viime vuojen seikkailuja Tuntsalla ja Naruskalla tämä reissu ei ehkä ihan onnistunu lyömään (eikä mikään reissu varmaan onnistukaan, ensimmäinen pitempi eräreissu lienee se ikimuistoisin), oli silti varsin ihanaa. Matkaa tehtiin jo entuu'estaan hyväksi havaitulla kombolla, eli pakettiauto ja teltta. Tällä kertaa pakettiauto vaihtui kuitenkin nelivetoiseen versioon, sillä siippa bongasi meille uu'en perheenjäsenen sopivasti juuri ennen juhannusta. Tilaa tässä meijän omassa menopelissä on toki aavistuksen vähemmän ko sisätiloiltaan ekstrakorkiaksi rakennetussa hiacessa ja muutenkin sisätilat kaipaa vielä vähän fiksiä ja laittoa (eikä se kyllä tietenkään ulukomuodollakaan koreile :D) mutta on ihan vallaton menijä! Renkaat ei tosiaan ole ihan huipuimmasta päästä ja minun piti välillä puristaa kauhukahavasta suurin piirtein kaksin käsin, mutta niin sitä vain kesytettiin meleko huonojakin teitä. Ei jää kalareissut enää ainakaan kulukupelistä kiinni. :)

Siinä se meijän menijä esittelee parhaita puoliaan. Tai seikkailuauto, niinkö siippa sano. :D Mutta pijemmittä läyryämisittä, siirrytään niihin maisemakuviin! Joita on palijon, katotaan lätkinkö kaikki tähän vai pitääkö tätä juttua jakaa hieman osiin.

Peuratunturi

Lunta Sauoivan rinteillä

Peurahaara

Juhannuksen leiripaikaksi valikoitui tuttu ja turvallinen Lentokentän laita Tuntsalta, Peurahaaran kupeesta. Edelliskesänä haaveilin juhannuksen vietosta juuri tuolla ja nytpähän on sekin unelma toteutettu! Ja kyllä, Tuntsalta löytyy ihan oikiasti paikka nimeltä Lentokenttä. Se on suht suuri, lähes puuton alue suurin piirtein keskellä ei mitään, Puitsin tien varressa. Lentokentältä on hyvät näkymät Sauoivalle, joka sijaitsee Värriön luonnonpuistossa ja toisessa suunnassa häämöttää Peuratunturi. Ja ohi virtaa Tuntsajokeen laskeva oja, eli Peurahaara. Kuvat eivät oikein tee oikeutta nuille tuntureille, Sauoivalla korkeutta on 614,6 metriä merenpinnan yläpuolella. Ei toki vielä mitään Suomen korkeimpiin tuntureihin verrattuna (listan kärkipäätä miehittää Enontekiö), mutta Sallan rajojen sisäpuolella toiseksi korkein heti Sorsatunturin (628,5 m mpy) jäläkeen. Näyttäisipä tuo Peuratunturikin sinnittelevän heti viidentenä nuin 530 metrin huipullaan, jos oikein silimäilin nuita korkeuksia. Ovatpahan molemmat päässeet myös mukaan luetteloon Suomen korkeimmista kohdista. Luonnossa Sauoiva vaikuttaa mielestäni huomattavan palijon jylhemmältä. En tiijä mikä tuossa Muumilaakson mörköä etäisesti muistuttavassa möhkäleessä viehättää, mutta heti ensimmäisen kerran ko näin kyseisen tunturin, menetin sydämeni sille. Sauoivaa pitää palata ihailemaan uu'estaan ja uu'estaan.

Ja juhannushan on tunnetusti se keskikesän juhula. :D Tuntsalla sitä ei ihan heti uskoisi, ko tuntureitten rinteillä kalijottaa vielä lunta ja lehti ei ole koivussa ehtiny täyteen mittaansa. Liekkö syynä tänä vuonna varsin myöhässä ollut kesä, mutta haaveet saunavastasta sai kyllä hau'ata. Olisi mennyt enemmän ittensä ruoskimiseksi pelekillä oksilla iliman lehtiä. :) Tosin kuulin myös tarinan, että Lentokentältä hieman etiäpäin olisi Papulammella jo heti alakukesästä täysi lehti koivussa ko muualla vasta aavistellaan tulevaa vihiriää, että Tuntsa osaa kyllä olla varsin yllättävä paikka.

Ja reissu Tuntsallehan ei olisi mitään, jos ei kiikuttaisi yhtenä päivänä Kuskoivan päälle. Tällä kertaa tosin ihan autolla, koska pojat on poikia ja miehet ei aikuistu koskaan, eikä leikki lopu vaan ainuastaan lelut kallistuu. Köröteltiin siis meijän maastomenijällä Kuskoivan huipulle asti. Pakkohan se oli Keijo-Gaaleppi (joo, jos minä nimeän kukkia niin teen sitä taatusti myös autoille) siellä huipulla ikuistaa. Passaapi värien puolesta aika hyvin maisemaan, vai mitä ootta mieltä? Ja kyllä, ko on kerran kuntoillu tunturin päälle niin ihan hyvin sinne voi jo seuraavalla kerralla ajaa autolla. :D

Venäjällä net tunturit vasta lumisia oliki

Puitsitunturi

Viime reissulla maisemien ihailua häiritsi rankaksi yltynyt saje ja sumu, mutta tällä kertaa tuuri oli astettta parempi ja kirkas keli mahollisti tähyilyn aina Venäjälle saakka. Näkyipähän tuolta aina Kovdorin kaivokselle saakka. Vaikka Kuskoiva ei korkeu'essa komeile listan kärkipäässä, näkymät sen huipulta on silti todellakin kiipeämisen arvoiset. Kuskoivan huipulta voi bongata listan tuntureita, muun muassa minulle niin rakkaan Sauoivan sekä Värriötunturin kaikkine huippuineen.

Ihimettelemistä Kuskoivalla riittää myös esimerkiksi nuissa suunnattomissa horisonttiin jatkuvissa mettissä, jokka vaihtuvat vihiriästä siniseen, yksittäisissä tunturin huipulla sinnittelevissä puissa, kivirakassa ja huipulle kasatuissa kivikasoissa. Kuulin jäläkeenpäin, että nuihin kivikasoihin pitäisi aina käy'essään käydä viemässä uusi kivi. Minulta on nyt kaksi kiveä jäänyt laittamatta, mutta korjasin sentään tuon kivikasan päälle alas tipahtaneen poron sarvia muistuttavan oksan, että ehkä se lasketaan?

oman elämänsä Nuuskamuikkunen

Kivikkoisilla rinteillä riittää nähtävää ja kiikaroitavaa tuulen suhistessa. Kuskoiva on täydellinen paikka pienelle tai vähän pitemmällekin tau'olle. Jos hyvä tuuri käy, saattaa siellä löytää puhelimeenkin kuuluvuutta (mikäli sellaiselle nyt tuolla erämaassa yleensäkin tarvetta on). Varsin hieno paikka ja voin luvata, että tuonnekin suuntaan uudestaan. Seuraavalla reissulla pitäisi ehkä jalakautua sen verran, että tulisi valloitettua Kuskoivan pahkakin.

Kuskoivan lisäksi käytiin tuona päivänä myös Nuolusojalla ja ajelemassa pitkä ja huonokuntoinen tie Luuntaittumaojalle ja todettiin, ettei kala ollu vielä syönnillä. Pitkän seikkailupäivän jäläkeen leirissä ootteli hämyinen ja pilivinen maisema, joka lupaili sajetta. Sitäkin saatiin, mutta teltassa on ihan mukava herätä sateen ropinaan. Ite juhannusaattona käytiin seikkailemassa niin Räntselmän tulistelupaikalla ko Tuntsajokivarressa, mutta kuvia sieltä ei ole, johtuen osittain sateista säästä ja osittain siitä, että ongintayrityksien jäädessä tyhyjiksi keskityin lähinnä lukemaan uusinta Avotakkaa (nappasin reissuun lähtiessä matkaan juhannuslukemiseksi juuri tällaisia tilanteita varten). :) 

saunan kiuas mallia tee-se-itse

keskiyön aurinko, kuva napattu nuin minuuttia yli 12 yöllä

kiuas kävi niin kuumana, että luukkuna toiminut kivikin halakesi

Juhannusaaton ilta valakeni kuitenkin kauniina ja kuulaana ja päästin saunan lämmityksen ohessa ihailemaan sitä kuuluisaa keskiyön aurinkoakin. Ja kyllä, mitä olisi suomalainen juhannus jos ei saunan lämmittämistä. Vaikka sitten Tuntsan kairassa. Myöhempi tarkastelu osoitti, ettei oltu ees ensimmäiset saunanlämmittäjät Peurahaaran varressa (ja tuskin viimeisetkään). Tuolla kivikasalla ja pressuviritelmällä (sekä nelijän tunnin ahkeralla lämmittämisellä) saatiin aikaan oikein makoisat, joskin hieman nokiset savusaunatyyppiset löylyt. Lämpöä ja löylyä riitti niin, että lopulta piti lähtiä "kesken kaiken" pesun kautta pois. Ei muuten ollut sinä yönä kylymä mennä telttaan nukkumaan. Juhannuspäivänä saunan lämmitykseen riitti enää vaivaiset kaksi tuntia ja taas saatiin nauttia ihanista löylyistä viilenevässä illassa. Melekeen menin käymään jo Peurahaarassa kastautumassa, mutta en sitten ihan uskaltanut kuitenkaan. Ehkä sitten ko on ihan oikia telttasauna. Mutta unohtumaton kokemus tämäkin, suosittelen kaikkia muitakin saunaintoilijoita kokeilemaan. Luonnonmateriaalien lisäksi meillä oli rakennusaineena muutama tiili, arina ja pressu, sekä nauloja.

Peuratunturi toisesta suunnasta

Sauoiva Jänesvittikolta päin

Venäjän puolen lumihuiput

Koska juhannuspäivänä keli oli ihan eri tavalla lämmin ja aurinkoinen aijempaan verrattuna, suunnattiin uu'elleen Luuntaittumaojalle ongelle. Tässä maisemia matkan varrelta, Jänesvittikon päältä. Mietiskeltiin tuossa vaiheessa myös Peuratunturin valloittamista, mutta se jäi vielä toiseen kertaan, sillä veri veti ongelle. Tällä kertaa käytiin Luuntaittumassa ongella myös hieman ylempänä. Luuntaittuma on ojana varsin viehättävä, etenkin aurinkoisella kelillä. Silloin matkan varrella olevat läpinäkymättömät pöheiköt eivät pelota niin palijon ja ojan varressa onnistuu autuaasti unohtamaan, että ollaan todellakin keskellä ei mitään ja luonnon elukoitten valtakunnassa. Takaisin palatessa pietettiin ruokatauko melekosen sakian koivikon keskellä ja siinä hernekeittoa Trangialla lämmitellessä koira alakoi käyttäytyä hieman kummasti, pukkasi kylykeen kiinni ja murisi mettälle. Liekkö hirvet katselleet meitä puskan keskeltä vai jopa ite mettän kuningas, joka oli taimikossa vihaisesti viskellyt kiviä pois paikoiltaan ja kaivellut muurahaiskekoja.

riekko

pikkutassu

mamabear

Matkalla pois pöheiköstä kohattiin jossain määrin harvinainen tuntureitten eläjä, riekko. Olipahan se mettän kuningaskin, tai tässä tapauksessa kuningatar, jättänyt reitille jäläkiä vierailustaan, tällä kertaa kera jäläkikasvun. Että eipähän tuo ollu ollenkaan mahoton ajatus, vaikka joku karhu olisi meitä saman tien päässä puskan suojista haistellut. Pelekäämään en kuitenkaan osaa ruveta, ainakaan ennenkö alakaa hämärtää. Toki yksin mielikuvitus alakaa hyvin nopiasti tiheässä ja läpipääsemättömän tuntuisen taimikon keskellä juoksemaan, mutta eipä se auta. Onneksi on nuot omat turvamiehet mukana. Josko se erämaan karhu vielä sen verran pelekäisi ihimistä, että pysyisi kaukana. Vaikka olisihan se hienoa päästä joskus näkemään karhu luonnossa ihan kunnolla (mieluiten ehkä auton turvista kuitenkin). Tosin tuommoista emää pentunsa kanssa ei toivottavasti tarvitte kohata ikinä. Koputan puuta.

Luuntaittumaoja

Toki sitä piti sitten käyä vielä myös Luuntaittuman vakipaikoilla ongella. Maisemat ite ojan varressa on ihan hienot, joskin paikoittain tunnelma on hieman hämyisä ja jopa aavistuksen pelottava. Muutoin matkan varrella on lähinnä mahottoman tihiää pöheikköä (kuten alin kuva osoittaa), eikä paikka oikein houkuttele jäämään pitemmäksi aikaa. Leiriytymisen suhteen suosin suht avointa maastoa kuitenkin pienellä yksityisyyttä ja näkösuojaa tarjoavalla puustolla. Tiheät pöheiköt ei innosta, ei sitten yhtään. Plus että pahinpaan sääskiaikaan tuolla on varmasti kavereita. Juhannuksen aikoihin sää oli sen verran viiliä, ettei seuralaisia ollu vielä haitaksi asti (toista se on nyt ko on hieman lämmennyt!) Sen verran täytyy myös sanoa, että eri paikoista huokuu erilaisia fiiliksiä. Joissain paikoissa on ihan selekiästi negatiivinen ja jotenkin huono viba, eikä semmoseen tee mieli jäähä pitemmäksi aikaa (tästä esimerkkinä yksi vanaha kämpän kentura Nuolusojan varressa, jokainen käyntikerta siellä nostaa niskakarvat pystyyn, ihan niinkö siellä olisi tapahtunut jotain ikävää tai jokin paha tarkkailisi mettän suojista.) Sitten on taas niitä paikkoja, joissa hyvät fiilikset suorastaan virtaa jalakapohojien kautta ylöspäin. Sellaiseen paikkaan leiriytyy mielellään.

Sunnuntaina sitten purettiin leiri pois ja palailtiin pikkuhilijaa sivistyksen pariin. Matkan varrella pysähyttiin vielä kuitenkin muun muassa Nuoluskurussa (niitä löytyy Tuntsalta usiampi), mutta sieltä ei järkkärillä otettuja kuvia ole. Ainuastaan kännykkäkuvia, jokka löytyy Instagramista (@vihainenitalappilainen). Mutta voin sanoa, että kuvat ei todellakaan tee sille(kään) kurulle oikeutta, vaan menkää ja käykää ite kattomassa.

Semmonen juhannus se, pointsit sille joka jakso kattoa kaikki kuvat ja lukia sepustukset! Nyt minä lähen napsauttamaan saunan päälle ja suunnittelemaan uusia kujeita!