Puissa lunta on valkeanaan

Joulu ja uusi vuosi sekä niitten välipäivät on kummasti sellaista aikaa, että kaikki ei-niin-pakollinen jää ja sitä keskittyy vaan olennaiseen eli oloiluun, syömiseen, läheisiin ihimisiin, sohovalla makaamiseen, seurusteluun ja elämästä nauttimiseen. Ja silti net päivät kuluu aina liian nopiasti, vaikka kuinka yrittäis ottaa ilon irti koko rahan eestä. Niinpä nyt ollaankin reippaina jo tammikuun puolella ja oon jättäny kotopuolelle taas hyvästit hetkeksi. Ettei vierotusoireet olisi käyneet liian rankoiksi, siirryin länsirannikon räntäsateen kautta vielä hetkeksi lomailemaan toiselle puolelle Suomineitoa kolomanteen kodintekeleeseen. 

Koti-ikävä on kylläkin aivan mahoton, eikä sitä poista ees se, että täällä on lunta ja pakkasta, tuoksuu ja näyttää näennäisesti samalta, täysikuu loimottaa kuusien välistä järven jäälle ja iltaisin on varsin hilijaista. Se ei vaan oo sama.

Siispä aattelin hetkeksi palata vielä menneeseen, kuvatuksien virkaa toimittavat nyt kylläkin Instagram-näpsäisyt, koska otin kyllä läppärin mukaan, mutta jätin kameran muistikortteineen Ouluseen. Ei sillä, että siellä kameran muistikortilla nyt niin hirviästi materiaalia olisi, yleensä muistin aina siinä vaiheessa ko kohtasin jotaki kuvaamisen arvoista että ai niin, ois voinu kameranki ottaa matkaan. Paikkasin tätä sitten kännykällä. Jonka kamera on auttamatta paska. Mutta koitetaan pärjätä. Nykki ois kyllä kamera ja jalusta ollu poikaa ko se täysikuu tosiaan möllötteli tuolta korkeitten kuusien välistä minua lähtiessäni ulukoiluttamaan koiraa.

 

 

Ensimmäisenä virallisena lomapäivänä ihimeteltiin elukan kanssa lumen palijoutta oikein urakalla. Meijän karvalapsi ei tälle elämälle ollu moisia nietoksia ennen nähänykään ja kyllähän niistä riittiki riemua. Riittää edelleenkin, toim. huom.

Muutamat aattoa edeltäneet päivät menivät perinteiseen tapaan joulun viettoon hilijaa (ja vähemmän hilijaa, kiitos karvaisten kavereitten) laskeutuessa. Adventtikynttilänjalaka täytyy jostakin löytää ehottomasti ensi jouluksi itellekin. Ja täytyy sanoa, että koko joulun paras hetki on melekeen aatonaaton ilta, ko joulukinkku tuoksuu, lahajat on paketoitu ja kuusi koristeltu ja koko koti valamiina vastaanottamaan joulun. Koiralapsosten mentyä nukkumaan makoilin vielä hetken sohovalla ja ihastelin joulukuusta. Aatonaattona pystyy jopa hetkittäin tavoittamaan sen lapsuu'en sietämättömän jännityksen kihinän kun tiesi, että jouluaatto on huomenna. Millään ei oisi malttanut nukahtaa ja toisaalta tiesi, mitä nopiammin nukahtaa, sitä pikemmin herää ja on aattoaamu.

Itse aatto sujui perinteitä kunnioittaen, tapanani on nousta aattoaamuna mahollisimman varhain ja hipsiä uu'elleen ihastelemaan edellisenä iltana koristeltua kuusta. Haettiin koiruuen kanssa aamun Lapin Kansa ja makasin sohovalla lukemassa sitä, juomassa aamukahavia ja kattomassa sivusilimällä aamun lastenohojelmia. Heräämisen ja riisipuuron välissä ehittiin käyä koiran kanssa pieni aamulenkkikin mettässä, saatiin aatoksi ihana pakkaskeli. Riisipuuron ääreltä on hyvä kattoa Lumiukkoa ja joulurauhan julistusta. Jouluaatto on ihana päivä siksikin, että saa vain olla ja möllöttää kotihousut jalassa ja kattella ikkunasta ulos ko hämärä alakaa pikkuhilijaa hiipiä ja lyhdyt tuikkivat valoaan pimeään. Sen verran täytyy tietysti sitten vetäistä toppatamineita niskaan, että käyään viemässä kynttilät papan hau'alle. Käytiin myös juomassa glögit mummon luona, ennen ko suunnattiin kotia joulusaunan lämmitykseen ja jouluaterian valamisteluun. Saunassa istun aina kynttilän ja uunin lasiluukun hohkaamassa valossa, tuoksuttelen vastaa ja käyn välillä takakuistilla ihimettelemässä hilijaisuutta, hämärää ja pakkasta niin kauan, kunnes varpaita alakaa palella liikaa. Joskus tulevaisuu'essa meillä on toivottavasti Talon yhtey'essä ulukosauna, jossa voijaan käyä löylyttelemässä joulusauna kynttilän valossa ja lyhdyin valaistua reittiä pitkin.

Saunan jäläkeen mummo liittyi seuraan ja istuttiin pöy'än ääreen nauttimaan jouluherkuista. Meillä on tapana syyä vasta meleko myöhään aattoiltana, se on mielestäni jotenki erityisen mukava ja kruunaa koko päivän. Olen myös armoton jouluruokien ystävä ja istun mielelläni hartaasti maistelemassa kaikkia herkkuja kynttilöiden tuikkiessa ympärillä. Ruokailun jäläkeen istutaan alas seurustelemaan ja jaetaan joululahajat kaikille onnekkaille, joita pukki on muistanut. Ite sain esimerkiksi maailman hienoimman pilikkisetin ja kaivattua lomalukemista, jonka tosin olen jo ehtinyt ahamia loppuun. Koirakin on oman lelunsa laittanut jo usiampaan osaan, se oli kivaa niin kauan ko sitä kesti. Myös lapsena jouluaatossa oli ehkä kaikista parasta se, että ko lahajat oli jaettu, sai rauhassa istua pitkälle yöhön valavomassa ja ihastelemassa kaikkia pukin tuomia asioita. Nykyään saman on kyllä korvannut enemmänkin lasi viiniä ja kinkun mutustelu vielä ennen nukkumaanmenoa sekä rauhaisa oleminen.

Joulupäivän aamuna olen aina pienestä asti herännyt siihen, että äiti kuuntelee joululevyltä Jouluaamuna-kappaleen. Pienenä se oli minusta ehkä maailman kauneinta ja samaan aikaan silti surullisinta, sillä pienestä joulun rakastajasta tuntui aivan karmealta ajatella, että seuraavaan jouluaattoon on vuosi aikaa. Saatoinpa joskus tirauttaa muutaman kyyneleenkin peiton alla asian vuoksi. Vielä nykyäänkin kyseistä laulua kuunnellessa tulee varsin harras fiilis ja hieman itkettääkin, liekö samasta syystä ko silloin pienenäkin. Muutoin joulupäivä kuluikin sitten samalla rennolla fiiliksellä, koiran kanssa mettässä porojen polokuja tallaillen, syömällä vielä hieman lisää jouluruokaa ja vaan olemalla.

Tapaninpäivänäkin maistui vielä jouluruoka ja näin pitkästä aikaa ystävääni Booginaa ja siitä seuraava päivä menikin kokonaan yöpuvussa ja kotitekoista pitsaa mussuttaen. Sattuneesta syystä. 

Välipäivät menikin sitten muutoin enemmän ja vähemmän ihanista talavikeleistä, lenkkeilystä, lumitöistä ja lumisista maisemista nauttien, kylästellen ja voi kyllä, edelleen syöden varsin tukevasti. Uuven vuojen aatoksi pakkanenkin lauhtui olemattomiin ja päästiin korkkaamaan kelekkakausiki auki. Uusi vuosi suunnattiin hieman ex-tempore vastaanottamaan Rovaniemelle kylästelyn merkeissä ja se sujuikin varsin rauhallisesti lähinnä muutaman raketin voimin.

Täytyy sanoa, että näitten kuvien kattominen ei kyllä yhtään lievitä tätä orastavaa koti-ikävää puhkiamasta täyteen kukkaansa. Jouluihimistä lievästi sanottuna myös ahistaa ajatus siitä, että kotona oottaa kaikki joulukoristeet taas laatikkoon pakkaamista. Meikäläisen joulu loppuu kuitenki vasta loppiaisena, siihen asti saa vielä ihan täysin olla joulufiiliksissä (nytkin kuuntelen joululauluja ko siippa on töissä). Onneksi joulu on kuitenkin joka vuosi! Ja seuraava joulu vietetäänkin oikiasti omassa kodissa. Keräsin jo äitin luota omaan pussiin joulukoristeita, jokka muuttaa meille sitten ensi joulusta etiäpäin.

Kovin kaihoisasti täytyi taas jättää kuitenkin hyvästit vielä hetkeksi kotiseu'ulle. Kyllä se vaan on niin, että ihimisen pitäisi saaha olla ja asua siellä, missä mieli lepää ja sydän ei ole rauhaton. Jokainen päivä, lenkki mettässä, joka ikinen luminen puu, tuikkiva tähti ja pakkaslumen narina kengän alla huokui onnellisuutta ja iloa siitä, että saan olla tässä, että on nyt tämä hetki. Mietiskelin tuossa, että tuntuvatko net pienet asiat yhtä suurilta vielä sittenkin, ko joskus toivottavasti ovat ihan arkista elämää? Vai alakaakohan sitä piettää lunta, pakkasta ja uneliaita talaviöitä ittestäänselevyyksinä? Jos jotain positiivista täytyy hakea muualla asumisesta, niin sitä kautta on ainaki oppinu arvostamaan omaa kotiseutua vielä enemmän. Näkemään net kaikki pienet asiat, jokka itelle on ollu aina niin päivän seleviä, ettei niitä muusta kulumasta ole ees osannut ajatella.

Nyt kuitenki vielä pari päivää lomailua täällä, ennenkö arki (ja gradutodellisuus) iskee vasten kasvoja. Kyllähän se vain on niin, että loma menee aina liian nopiasti. Joka tapauksessa hyvät ja loistavat uuden vuojen toivotukset kaikille teille, jokka siellä ruu'un toisella puolella kurkitte! Toivotaan, että tästä vuojesta tulee vielä parempi, ko edellisistä. Tai jos ei parempi, niin ainaki yhtä hyvä. Metkin ollaan siipan kanssa katteltu toisiamme jo kaksi vuotta, kuinka aika kuluukaan nopiaa. Toivottavasti tästä vuojesta tulee toden teolla meijän!

Ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen

Eipä tullut sitten joululoman alettua löy'ettyä aikaa hirviästi jaaritella mitään erityisiä, sillä into on suuntautunut ulukoiluun ja kaikenlaiseen muuhun touhuiluun. Aaton kunniaksi ajattelin kuvata teille hieman joulukoristeita, mutta muutinkin mieleni ja näiden muutamien kuvien myötä haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Sen verran kova pakkanen pihalla (-25 astetta), että kaverikin kattoi paremmaksi laittaa karvalakin päähän. ;) Palataan astialle joskus aaton jäläkeen, nyt täytyy lähtiä jatkamaan sohovalla makaamista ja elämästä nauttimista!

17 syytä muuttaa pois Oulusta

Koska on taas tuntunut koko viikonlopun ajan jostain syystä erityisen vahavasti siltä, että meikäläisen psyyke alakaa rakoilla täällä, aattelin purkaa ittiäni siitä, miksi en voisi jäähä tänne asumaan. Toiset paikat sopii paremmin toisille ko toiset ja itte olen tosiaan vuojesta 2011 asti koittanu sopeutua tänne ja todennut sen ittelleni yksinkertaisesti mahottomaksi hommaksi. Minä olen sosiaalisella tavalla antisosiaalinen ja vastapainoksi sille sosiaalisuuelle tarvin myös hyvin palijon omaa tilaa ja rauhaa. Kyllä, minä en aina välittäisi nähä toisia ihimisiä (siippaa lukuunottamatta) joka päivä, eikä minulle tuota minkäänlaisia vaikeuksia viettää pijempiäkin yksin. Sen sijaan jatkuva sosiaalisuus ja ihimispalijous on jotenki valtavan raskasta. Juttelen kyllä suurin piirtein vaikka kumisaappaalle ja tulen yleensä hyvin toimeen ihimisten kanssa, mutta sen vastapainoksi pitäisi saaha välillä myös olla ihan hilijaa ja rauhassa.

Seuraavassa listattuna hieman syitä, jokka erityisesti laittaa kaihoamaan pois täältä.

• Työpaikka: Ihan perimmäinen syy, miksi tänne jääminen ei ole kannattavaa; töiden löytäminen voisi muodostua haasteeksi, sillä puheterapeuteista on sattuneesta syystä ylitarjontaa täällä.
• Jokapäiväinen liikenne ja ruuhkat: En jaksaisi joka ikinen aamu ryysätä ennen kaheksaa tuonne moottoritielle ajamaan jonossa seittemääkymppiä ja tekemään ristinmerkkejä, ko ihimiset koittaa tunkia rampilta sekaan ja tehä saman uuestaan nelijältä iltapäivällä (oikiasti, oululainen moottoritie on oikia villi länsi, niinkö on kyllä koko liikennekulttuuri täällä muutenkin, menkää lukemaan keskustelua Kalevan nettisivuilta moottoritielle liittymisestä, jos ette usko). Viimeksi tänään muuten ihimettelin keskelle risteystä pysäyttänyttä autoa, jolla oli hätävilikut päällä, kävi ilimi, että tämä nerokas kuski ootteli kyytiläistä siinä. Toisaalta osa pysäyttää keskelle kaistaa tukkien samalla liikenteen jättääkseen jonkun kyydistä pois, täytyy sanoa, ettei järki palijon päätä pakota.
• Bussissa istuminen: Mielenterveys menisi myös, jos joka päivä täytyisi käyttää tolokuttomasti aikaa bussissa istumiseen, olen tämän syksyn aikana ajoittain käyttänyt bussissa istumiseen yli kaksi tuntia päivittäin, enkä halua kokea sitä enää ikinä, kiitos. Polokupyöräilijät eivät myöskään tajua, että bussipysäkillä seisovia ja bussiin nousevia ihimisiä pitää väistää, vaan painetaan tuhatta ja sataa ilimeisesti silimät kiinni siihen bussijonon sekaan, ko "minä olen nyt pyörälenkillä ja syke ja ennätysaika kärsii jos jou'un hidastamaan yhtään"
• Liikkuminen pyörällä ja jalan: Myös pyöräily ja kävely hajottaa säännöllisesti; aamun polokupyörälenkki lipastolle on useimmiten niinkö esterata, jossa täytyy väistellä paitsi liukkaita kohtia tiessä, joka suuntaan suikoilevia lapsia kävellen ja pyörällä iliman heijastimia ja lamppuja sekä hulluja pyöräilijöitä, jokka tykittää päälle, jos et älyä ite väistää ja kukaan ei tunne pyörän soittokellon funktiota. Toisaalta aikuisetkaan ei tunnu hallitsevan niitä ihan yksinkertaisia sääntöjä, kuten sitä, ettei suojatielle voi ajaa täysin päättömästi kattomatta mihinkään suuntaan tai väistämättä ketään. Ohitetaan kävelijöitä ja pyöräilijöitä ihan miten sattuu, molemmin puolin ja kättä hipoen. Kävelijät taas kävelee rinnatusten koko pyörätien levey'eltä ja vaihtaa niin keskittyneesti kuulumisia Pertti-Annikin vaippaihottumasta, että ketään muuta tienkäyttäjää ei pysty huomioimaan.
• Lenkkeily kaupungissa: Kaupunkilenkkeily ei ikinä ole ollut meikän pala kakkua - koko ajan pitää olla skarppina varomassa muuta liikennettä (ks. edellinen kohta), eikä voi vaan rauhassa keskittyä siihen olennaiseen eli lenkkeilyyn. Aina on niin rauhatonta ja joku kävelee eessä hieman liian hijasta vauhtia tai hiostaa perässä, autoja on ihan liikaa ja joka paikka kuhisee ihimisiä muutenkin.
• Lenkkeily kaupungissa koiran kanssa: Pitkään kuvittelin, että lenkkeilystä tulisi kivempaa koiran kanssa, mutta koiran lenkittäminen tekee kaupunkilenkkeilystä oikiastaan vielä pahempaa; toiset koirantaluttajat tulee päälle niinkö yleiset syyttäjät, samoin kävelijät ja pyöräilijät ohittaa käsivartta hipoen ja koko ajan pitää kytätä ja varoa, ettei koira vahingossa käänny jonku himopyöräilijän eteen - täällä ei anneta ihimiselle yhtään omaa tilaa. Lisäksi joillain koiranulukoiluttajilla on aivan hukassa se homma; jos se sinun tessusi on toisia koiria nähessään kauhia hihnaräyhä, niin onko nyt aivan järkevää ottaa Lassi-Liisa rattaissa ja Sirpa-Petteri kävellen vieressä mukaan sinne lenkille ja puhua vielä puhelimessa samalla ja jäähä sitten käjet pystyssä keskelle tietä, ko toinen koira tulee vastaan ja se oma tessu alakaa räyhätä ja kiskoa kohti ja jättää vastaantulijan velevollisuueksi väistää autotien puolelle. Tai jonnekin. Oonpa myös nähäny niitä, jotka aivan vasitellen tulevat kohti samaa puolta ja tuntuvat olevan jotenki ylypeitä siitä, että oma koira ärisee, tyyliin "minun Tappaja on tämmöne iso koira, se on vähän vihanen, meikäläisen egon jatke". Minun lemppari on myös se, ko se lampunharija siellä fleksin päässä alottaa sen helevetillisen kiskomisen ja rähinän niin todetaan jotain tyyliin "no tulehan nyt ärripurri sieltä" ja veetään sitä koiraa perässä. Joo, ovat yleismaailmallisia ongelmia, mutta korostuvat täällä ko porukkaa on niin palijon ja yllättäen kaikki lenkkeilyttävät koiriaan seittemältä aamulla ja nelijän jäläkeen iltapäivällä.
• Kaupassa käyminen: Sama käytös toistuu kaupassa, ryysätään kärryjen kanssa päälle ja niitä saatanan irtokarkkeja on nyt ihan just pakko saaha tällä sekunnilla ja kyllä, juuri niitä samoja mitä minä olen ottamassa, mihin tahansa siellä kaupassa menetkin, olet aina jonku eessä.
• Paikasta toiseen siirtyminen: Kaikkeen liikkumiseen täytyy varata tuhottomasti aikaa ja ikinä et löyä parkkipaikkaa mistään, koska tiiviin rakentamisen vuoksi niitä ei ole tai net kaksi, jotka on, joku on jo varannut. Ja oman taloyhtiösi pihalla olevat kaksi vieraspaikkaa joku vatipää on ottanut omaan käyttöönsä matkailuauton säilyttämistä varten. Tai peräkärryn. 
• Ihmisten määrä: Joka puolella on yksinkertaisesti liikaa ihimisiä meikäläisen makuun, kaikkialle pitää jonottaa ja ikinä ei saa olla rauhassa missään; olen tottunut siihen, että voin käyä halutessani kaupassa niin, että olen ainua asiakas, eikä lenkillä tule vastaan yhtään ketään.
• Asumisjärjestelyt: Liian tiivis pakkautuminen näkyy myös asumisjärjestelyissä, naurattaa nämät "omakotitalot" ja postimerkin kokoiset tontit, mitä omakotitaloa siinä on, jos aina joutuu piettämään sälekaihtimet alahaalla ja omalla pihalla ei ees mahu kääntymään? Jos seisot alasti omassa olohuoneessa verhot auki saunan jäläkeen, niin kohta tulee poliisit syyttämään naapurin rouvalle vilauttelusta. Yksi miespuolinen herrasmies totesi kerran, että jos takapihalle ei voi mennä saunan jäläkeen iliman, että naapurin rouvat rupiaa käymään lainaamassa sokeria jatkuvalla syötöllä, sillon asutaan liian tiiviisti. Allekirjotan.
• Tasaisuus: Koko Oulu on yhtä tasaista tiiviisti rakennettua lättyä, josta puuttuu kaikki pinnanmuodon vaihtelut, melekeen vieläkin eksyn täällä missä met asutaan, koska on ihan tasaista, taloja vieri vieressä ja kaikki näyttää ihan samalta. Kerran löysin lenkiltä takaisin kotia vaan siksi, että joku onneton oli ripustanu ainoana jouluvalot jo lokakuussa ja tunnistin sen talon sillä perusteella ja osasin paikantaa itteni takaisin kartalle.
• Liiallinen rakentaminen: Luonnolle tai puille ei ole tilaa, kaikki pitää kivetä, asfaltoida ja reunustaa, kaataa net viimisetki puut ja vetää tilalle nurmikkoa ja jotaki saatanan pensaita (ja mihinkään ei sitten tietysti saa paskattaa koiraa ja kakkaroskiksia on ihan liian vähän). Sittenkö on se yksi pieni "mettäläntti", siellä käy kolomekymmentä koiranulukoiluttajaa paskannuttamassa koiransa, josta johtuen kengänpohojat on säännöllisesti paskassa ja koko ajan pitää kytätä joka suuntaan, ko vastaan saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä naapurin Terttu, joka ei ihan hallitse omaa koiraansa.
• Luonnon saavuttamattomuus: Jos oikiasti haluaa mennä mettään, sinne pitää lähtiä autolla, ajaa ensin kilometritolokulla ja sitten huomata, että samalla neliökilometrillä on kolome muuta koiran ulukoiluttajaa, sienestäjä sekä hirvenmettästys käynnissä. Ah ihanaa rauhaa ja hilijaisuutta ja rentoutumista.
• Sääolosuhteet: 365 päivää vuojessa sää on pielessä; täällä tuulee AINA, talavella ei tule talavi ja on pimiää ko tontun tiijätte-kyllä-missä jouluaattona ja sitten jos sattuu tulemaan sitä pakkasta, se on jo -20 asteessa ihan raatelevan kylymää kiitos tuulen ja meri-iliman.
• Selkeän nelijän vuojenajan puuttuminen: Haluan asua paikassa, jossa on selekiästi nelijä eri vuojenaikaa ja jouluna lunta. Tai yleensäki, että talavi ei tarkota ikuisesti jatkuvaa syksyä eli seittemää kuukautta saatanan liukkaita pyöräteitä, vesisajetta ja pimeyttä.
• Melu: Ikinä ei ole täysin hilijaista, melusaastetta valuu aina jostaki ja se on henkisesti todella uuvuttavaa, autot rallaa ohi, hälytysajoneuvot huutaa ja moottoritie kohisee, vesisateen ropinan sijasta kuuntelee naapurin vasarointia tai sitten naapurien lasten kilijuntaa, joka heijastelee asfaltoidusta pihasta ja ympärille rakennetuista taloista voimistuen.
• Valosaaste: Myös valosaastetta tuluvii ikkunoista sisään yölläkin ja jos vaikka haluaisi joskus mennä ihan pimiään mettään tai ihailla tähtitaivasta, sekään ei onnistu ko kaikenmaailman valot loistaa yötä päivää.

Kaiken kaikkiaan täällä on vaan aina niin meluisaa, rauhatonta ja levotonta, että meikäläinen ei vaan jaksa. Tuntuu siltä, että roppa on ainaisessa hälytystilassa. Minä arvostan rauhaa, tilaa ja hilijaisuutta. Sitä, että voin olla sosiaalinen sillonko haluan, tai vaihtoehtoisesti mennä mummolaan istumaan hilijaa keittiön pöyän ääreen juomaan kahavia ja tuijotella pihamaalle laskevaa hämärää. Omaa, isoa pihaa ja luonnon läheisyyttä. Sitä, että voin halutessani mennä lenkille mettään ja olla näkemättä ainuttakaan ihimistä. Että voin päästää koiran pihalle kuselle uluko-ovesta ja huikata sen sitten takaisin sisälle.

Minä en halua päästä joka päivä shoppailemaan ja kahaville keskustaan. Pärijään iliman jatkuvaa baareissa juoksemista ja osaan käyä kaupassa 8-21 välisenä aikana. Ainut mitä jään Oulusta kaipaamaan sittenkö käännän nokan kohti pohojoista, on tänne jäävät ystävät, gluteenittomien tuotteitten valikoima kaupassa, noutosushi ja gluteeniton pitsa. Ystäviin voi onneksi pitää yhteyttä ja nähä asuinpaikkakunnasta huolimatta (niinkö muutenkaan saisin koskaan aikaiseksi kyläiltyä esimerkiksi ystäväni Olokin luona, ko se asuu toisella puolella kaupunkia), sushia ja pitsaa tehä ite ja gluteenittomia tuotteita ostaa varastoon.

Tuli nämät jutut vaan taas mieleen, ko luin tämän päivän (14.12.2014) Lapin Kansan pääkirjotusta, jossa viitattiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hiljattain julukaisemaan tutkimukseen, jonka muukaan maaseu'ulla asuvat kaupunkilaisia onnellisemmat ihimiset, vaikka kaupunkilaiset kokevatkin terveytensä paremmaksi. Ilimeisesti kaupunkilaisten terveys oli myös konkreettisesti mitattuna parempi ko maaseu'un ihimisten (esim. ylipaino). Itelläni tuli mieleen, että tuolla syrjemmässä esimerkiksi ulukonäköpaineet tai kaiken maailman terveystrendien seuraamiset ei ehkä kosketa ihimisiä samalla tavoin ko kaupungissa. Näin ollen siellä voi olla onnellisempi ja tyytyväisempi pari kiloa lihavampana. Se kaupunkilainen taas, joka on teheny myös ulukonäöstä ja tervey'estä yhen suorittamisen kohteen, saattaa olla ihannemitoissa, mutta joutuu koko ajan tekemään sen eteen asioita, joita ei ehkä oikiasti ees haluaisi tehä. Yleistys, mutta näinkin voi olla.

Toisaalta myös heikompi terveystilanne maaseu'ulla saattaa johtua huonosti saatavalla olevista palaveluista. Lapin Kansan pääkirjotuskin muistuttaa ihimisten oikeu'esta saaha palaveluita asuinpaikasta riippumatta. Ja yleensäkin ihimisten oikeu'esta asua siellä, missä haluaa. Oli se sitten syrjässä tai kaupungin ytimessä. 

Minulle kaupunki, etes sen laitamat tai länsirannikko yleensäkään ei ole oikia paikka. Sen vuoksi koen itteni täällä ajoittain hyvin onnettomaksi. Mutta net samat syyt, joita olen tuolla ylempänä luetellut, voi kiristellä myös kaupunkilaisen hermoja, vaikka ei ehkä samassa mittakaavassa. Se, että on tottunu tähän massojen mukana ryömimiseen ja ahtauteen ja asenteeseen, jossa välitetään ja huomioidaan vaan ittensä, oltiin sitten kaupassa tai liikenteessä, ei tarkota sitä, etteikö samat asiat voisi heijastella silti heijänkin vointiinsa.

Tai en tiijä, ehkä minä olen vaan tottunut niin hyvään.

Vapaapäivän ahistus

Huokaus. 

Joululomaan on enää muutamien päivien verran aikaa, mutta joulumieli on tyystin hukassa. Johtunee ulukona vallitsevasta säästä ja ties mistä. Eilen olin vielä ihan hyvällä tuulella, sillä viiminen opiskelijaterapia on loppumetreillä ja sujuu oikein kivasti, gradussa on alustavaa johdantoa jo viisitoista sivua ja loma on jo pian täällä. 

Tänään on taas kuitenkin tuntunu siltä, että voi ko se loma olisi täällä jo nyt. Väsyttää ja ahistaa ja tahtoisin päästä rentoutumaan jonnekin. Ei oo ees mitään hyvää kirjaa luettavaksi.

Kaivoin keskeneräisen neuletyönkin esiin pitkästä aikaa, tarkoituksenani saaha se nyt jouluksi valamiiksi. Tykkään neulomisesta, mutta jotenki on vaan tuntunu siltä, ettei ole ollut aikaa tehä mitään sillä saralla. Nyt ajattelin kuitenkin ryhistäytyä, jotta saan yhet tekeleet vielä joulupakettiin. 

Pitäisikin varmaan laittaa joku leheva pyörimään, jotta saisi homman edistymään. Vapaa-aika täällä länsirannikolla ei vaan jotenki oikeen ikinä ole ollut meikäläisen vahavimpia puolia, jos ei ole pakko tehä opiskeluhommia, en mielelläni ees olisi silloin täällä. Tai vaihtoehtoisesti sitten täytyy olla jotain menoa kavereitten kanssa, tämä kotona kyhyjöttäminen on jotenkin niin, en tiijä. 

Karannut joulufiiliskin pitäisi saaha kiinni. Oon koittanu poltella kynttilöitä ja kuunnella joululauluja, mutta nyt netkin lähinnä ärsyttää. Leivoin ja koristelin myös piparkakkutalon, enkä siltikään saa tästä jutusta yhtään kiinni. 

Piparitalo on ihan omaa tuulesta tempaamaani designia, ollakseen väsätty lennosta iliman muotteja tai malleja ihan onnistunutkin. Hirviästi en jaksanut panostaa, mutta jotenki tuntu, että pitää jonkulainen mökki kuitenki väsätä. Sitten ensi jouluna voisi ehkä jo panostaakin vähän enemmän ja leikata kunnon kaavat, että tulee osista varmasti yhteensopivat, lennosta taikinasta leikatut elementit ei aina ihan taho mätsätä toisiinsa.

Pitäisi tässä ryhistäytyä ja lähtiä lenkittämään vielä koiraa, että saisi sitten illan rauhassa tosiaan kattoa vaikka jotaki elokuvaa ja neuloa. Tänään on vaan ollut sellainen päivä, ettei ees siivoaminen kiinnosta, mikä kielii siitä, että silloin minulla on huono päivä. 

No, ei kait se auta. Joululomaa ootellessa. Saattaapi olla, että hilijenen täälläki jo nyt ja laskeu'un hilijalleen jouluun, mikäli ensi viikolla tai ennen aattoa ei iske jonkinnäköinen inspiraatio. Katsellaan. 

Kaamoskuvia

Lupasin kaivaa niitä päivän valakenemiskuvia teille ja tässäpä niitä sitten. Kuvat on otettu pari vuotta sitten vuojen lyhyimpänä ja pimeimpänä, kirpakkana pakkaspäivänä. Kaamos ei suinkaan siis tarkota pimeyttä, vaikka auringonvalo aika vähiin käyki eikä lopulta ees nouse horisontin yläpuolelle ollenkaan. Meillähän tuo varsinainen auringoton aika on varsin lyhyt, esimerkiksi Utsjoella aurinko ei nouse joulukuussa ollenkaan. Oululainen märkä ja lumeton pimeys onki minun mielestäni jotaki ihan muuta ko kaamosta.

Nämä ensimmäiset kuvat on otettu yheksän jäläkeen aamulla, ensimmäiset nuin kymmenen yli yheksän ja viimiset ehkä varttia vaille kymmenen.  Loput kuvat ovat samalta päivältä nuin 11-12 aikoihin otettuja. Bannerin kuvakin on itte asiassa otettu samalla reissulla.

Ei sitä tartte taas ihimetellä, miksi koti-ikävä aina sillon tällön vaivaa, etenkin tähän aikaan vuojesta. Tosin tuona jouluna olin Oulussa suunnilleen yhtä pitkään ko nytkin ja silloin kyllä myös täällä oli jo joulukuussa lunta ja meleko kovat pakkasetkin.

Joulumieltä pimey'en keskelle

Aamu valakeni tänään varsin kauniin sävyisenä ja sen kunniaksi päätin kääriytyä tähän vilttiin sohovalla ja rustata hieman meijän kotikolon joulutunnelmasta. Kun ei enää osaa sitä pitkään nukkumisen jaloa taitoa, ollaan oltu koiran kanssa jo ennen kaheksaa tuolla pimey'essä aamulenkillä. Sitten oon tässä sohovalla istunu kattelemassa avaraa luontoa ja uutisia, ko taivaanrannassa alako punertaa pikkuhilijaa. 

Onhan nuita komiampiakin aamun sarastuksia nähty (jos löyän niin voin kaivaa yhet lempparikuvani näkösälle tänne teillekin), mutta jotenki tuli silti hyvä fiilis tästäkin. Aikaisin aamusta kannattaa olla hereillä. On etes hetken aikaa vähän jouluinen tunnelma, vaikka tuota lunta ei olekaan kuin nimeksi,  pieni pakkanen sentään silannut katot valakosiksi. 

Sisätiloissa olen myös tosiaan parhaani mukaan koittanut viritellä jouluisaa tunnelmaa ja eilen könysin valoisan hetken ajan jalustan ja valovoimaisen objektiivin kanssa pitkin kämppää ja koitin hieman taltioida sitä joulun fiilistä.

Makkarin joulutunnelma syntyy jouluisilla tekstiileillä, punainen tyynynpäällinen on tarttunut viime jouluna matkaan Prismasta ja verho (jossa on punainen puu, kukapa olisi ikinä arvannut) on Ellokselta. Selailin viime vuonna eri lafkojen jouluverhotarjontaa (teen sitä syksyisin aivan huvin vuoksi, vaikka varsinaista tarvetta millekään uudelle ei oliskaan, koska se on vaan niin kivaa) ja oikein mikään ei sytyttänyt. Kunnes kohalle osui sitten tämä verho. Heti sen nähtyäni tiesin, että se on meijän makkarin jouluverho, vaikka alunperin en sellaista ollut aikanut ostaakaan. Onnekkaasti se verhopaketti sattui olemaan vielä alennuksessa. Tämä ei tainnut ees olla varsinaisesti jouluverhojen kategoriassa, mutta minusta  se vaan oli niin jouluinen ja just hyvä. Meijän makkariin riittää yksi verho, koska ikkuna on niin pieni, mutta paketissa verhoja oli kaksin kappalein, joten Taloa ajatellen jouluverhojaki on sitten jo mukavasti valamiina. Pientä jouluista ekstraa makkariin tuo myös nuo sängyn päädyn yläpuolelle asettelemani punaiset sydämet, jokka oon leikannu askartelukartongin jämäpaloista.

Lisäksi makkarin ikkunassa roikkuu tähtiketjuja (lankaan on liimattu tähtitarroja vastakkain), jokka vannoin setviväni tänä jouluna viimeistä kertaa, mutta varmaan sitten tammikuussa kuitenki taas kiltisti pakkaan net säilöön oottamaan ens joulua. Uutena juttuna ikkunassa on nyt myös tosiaan tuo valotähti, joka tuo ihanasti nuo tähtiketjut vähän paremmin esille ja nostaa joulutunnelman makkarissa kerta heitolla ihan uusiin lukemiin. Tuosta lampusta tulee minulle mieleen hyvin vahavasti lapsuusjoulut, sillä pienenä minulla oli tuollainen makuuhuoneen ikkunassa aina jouluisin. Jostain syystä piti saaha samanlainen omaankin kotiin ja nimenomaan tuollaisena vanahan mallisena, eikä tällaisena Airamin uudenmallisena. Lisäksi sänkyyn on tietysti pitänyt pedata jotain punaista.

Olokkarin puolella ikkunalautaa koristaa nuo myös täksi jouluksi uutuutena hankitut punaiset valokartiot, joita niitäkin hehkutin täällä jo aiemmin syksyllä yhdessä tähtilampun kanssa. Jouluverhot olen myös pari vuotta taaksepäin tilannut Jotexin alennusmyynnistä, mustat jouluverhot eivät yllättäen olleet kelevanneet kellekään. :D Mutta minulle passasivat kyllä, etenki ko niille sai myöskin sieltä alennuksesta tilata nuot punaiset sydänketjut kaveriksi. Mustia verhoja ja sydänketjuja on siis kaksin kappalein, tämä meijän olokkari vaan on semmonen, että verhot passaa parhaiten tuonne yhelle laijalle. Punaista väriä lisää myös punaiset Taimi-tyynynpäälliset sohovalla (jotenkin tykkään tuosta Taimi-kuosista, meiltähän löytyypi nuot samat tyynynpäälliset myös lilana, jokka ovat käytössä muina vuodenaikoina). 

Vihiriät Kivi-tuikut ovat saaneet kaverikseen olokipukin, joka myös on jo vilahtanut täällä, sekä parin euron Tokmannin löydön, eli punaisen tabletin, joka toimittaa pöytäliinan virkaa. Nuita olisi muuten voinut ostaa usiammankin, mutta se oli harmillisesti halakasijaltaan hieman liian suuri meijän yöpöydille. Lisäksi myös olokkarin seinällä on näitä jämäpaperisydämiä ja enkeli, joka tulevaisuuessa roikkuu varmaan sitten joulukuusen oksilla. Semmoistahan met ei tänne kuitenkaan viitsitä hommata vaivan vuoksi ja toisaalta minun traditioni on, että joulukuusi tuodaan sisään ja koristellaan aatonattoiltana. Sellainen pikkukuusi voisi ehkä mennä, mutta haasteeksi muodostuu sen pystyssä pysyminen ja asettelu, muovista taas en huoli. Jonkinlaisia oksia olin ajatellut laittaa maljakkoon ja ripustaa niihin Pentikiltä bongaamani pienet punavalkoiset kuusenkoristeet, mutta koska en ostanut niitä koristeita samalla reissulla ko net näin, ei niitä tietenkään sitten enää ollu jälijellä myöhemmin ja kyse oli jostain poistoerästä. Jäi sitten oksat laittamatta.

Keittiön pöy'ällä on hieman murheenkryyniksi muodostuneet jouluvalot, olen ostanut nämä aikanaan yhessä sellaisen korkian sypressin kanssa, johon kiedoin net, mutta koska se sypressi tahtoo olla myös aika kertakäyttökamaa, en ole viitsinyt toista kertaa tuhulata rahojani sellaiseen. Nämä passaavat sekä sisä- että ulukokäyttöön, mutta parvekkeellekaan niitä ei oikein saanut mitenkään mielekkäästi. Niinpä ne ovat sitten keittiön pöy'ällä yhessä tuikkujen ja punaisen kaitaliinan kanssa. Valokuvaseinä saa myös hieman jouluista piristystä punaisista sydämistä, tähän kuvaan net eivät tosin mahtuneet. Uluko-ovessa meillä roikkuu puusta ja kävyistä sekä koivuntuohesta väsätty ja glitterillä ryyditetty kaupan valamis kranssi (roikkui häpeällisesti läpi vuojen, koska en saanut aikaseksi vaihtaa sitä johonkin muuhun :D) ja tuulikaapin väliovessa on jämäpaperista väsättyjä lumihiutaleita. Kylyppärin ovessa ja keittiön seinällä on ihastuttavia ite askartelemiani lumihiutalepossuja. Näihin olen idean saanut ollessani aikanaan töissä ip-kerhossa ja halusin ehottomasti väkertää näitä myös itelleni. Minusta nämät ovat vaan jotenki niin symppiksiä! 

Pikkuikkunan välissä oleva joulumaisema juontaa juurensa sekin lapsuuteen, meillä kotona äiti tosin laittaa ikkunan väliin jäkälää, tonttuja, lahajapaketteja, lumisadeketjuja (pumpulia pujotettuna lankaan) ja karkkia, ite oon tuunannu ajatuksen lumihiutaleilla, pumpulilla, joulukuusilla ja karkilla. Lapsena saatoin tuijotella kotona ikkunan välissä olevia koristeita tuntitolokulla (no okei, tuijottelen varmaan vielä edelleenkin) ja idea on niin ihana, että sovellan tätä varmaan myös sitten Talossa. Pöytäliinan löysin Lidlistä, se on oikein sievä minusta, mutta huonona puolena huopaa, eikä pesun kestävä, joten tätä ei auta sotkia. Talavisessa muumirasiassa piileksii pipareita.

Semmosta! Lisäksi tietysti olen vaihtanut keittiön ja kylyppärin pyyhkeet mahollisimman hyvin teemaan väreiltään sopiviksi ja ripottelen nuita lumihiutaleita vielä jonneki, koska eilen tylsyyksissäni leikkelin niitä samalla ko katoin Tuntematonta sotilasta. Se on jotenki mukavan rauhoittavaa toimintaa, kokeilkaapa joskus. Ja olokkarissa on tietysti se musta valo-oksa, jonka jo aiemmin esittelin täällä värien yhtey'essä sisustusvalona. Yhtään tonttua meillä ei valitettavasti vielä ole, yhen kivan olen bongannut, mutta en ole raaskinut ostaa sitä. Aika palijon olen väkertänyt pieniä juttuja suht halavoista materiaaleista ite, koska oon tämmöne askartelija. Pienillä jutuilla voi nimittäin saaha palijonki aikaan ja omassa luovuu'essa vain taivas on rajana. 

Jouluinnostuksen olen saanut varmaan verenperintönä ja äitinmaijossa, meillä on kotona ollu aina ihana ja lämmin joulutunnelma tekstiilien, koristeitten, kynttilöiden, valojen ja kukka-asetelmien muodossa. Niitäkin saattanen vilauttaa teille täällä. Joulun viettoon on ihana rauhottua perheen kesken, ko ympärillä vallitsee lämmin ja kotoisa tunnelma.

PS.

Banneri muuttu vähän ajankohtaan paremmin mätsääväksi, vaikka laatu pissiiki hieman ja täälläpäin tuo lumipeite on vain haave. Lumeton pimeys ja mummontappoliukkaat tuntuupi olevan täällä nykyään enemmän sääntö ko poikkeus joulukuussa, onneksi tämä on viiminen märkä, pimiä ja liukas joulukuu täällä. Jostain syystä oon mielessäni romantisoinu jopa lumitöitten tekemisen, pihan kolaus ja portaitten lakasu kuulostaa ihan joltain luksusjutulta siihen verrattuna, että saa koko ajan pelätä vetävänsä pihamaalla semmoset lipat, että jotain hajuaa. Maanantaina itte asiassa onnistuin jo menemään nurin mettälenkillä, mutta osasin luontaisesti vetää kilipikonnasuojauksen päälle ja säästyin vammoitta. 

Nyt kuitenki uhumaamaan hieman pihamaan liukkaita ja piski ulos!