Puissa lunta on valkeanaan

Joulu ja uusi vuosi sekä niitten välipäivät on kummasti sellaista aikaa, että kaikki ei-niin-pakollinen jää ja sitä keskittyy vaan olennaiseen eli oloiluun, syömiseen, läheisiin ihimisiin, sohovalla makaamiseen, seurusteluun ja elämästä nauttimiseen. Ja silti net päivät kuluu aina liian nopiasti, vaikka kuinka yrittäis ottaa ilon irti koko rahan eestä. Niinpä nyt ollaankin reippaina jo tammikuun puolella ja oon jättäny kotopuolelle taas hyvästit hetkeksi. Ettei vierotusoireet olisi käyneet liian rankoiksi, siirryin länsirannikon räntäsateen kautta vielä hetkeksi lomailemaan toiselle puolelle Suomineitoa kolomanteen kodintekeleeseen. 

Koti-ikävä on kylläkin aivan mahoton, eikä sitä poista ees se, että täällä on lunta ja pakkasta, tuoksuu ja näyttää näennäisesti samalta, täysikuu loimottaa kuusien välistä järven jäälle ja iltaisin on varsin hilijaista. Se ei vaan oo sama.

Siispä aattelin hetkeksi palata vielä menneeseen, kuvatuksien virkaa toimittavat nyt kylläkin Instagram-näpsäisyt, koska otin kyllä läppärin mukaan, mutta jätin kameran muistikortteineen Ouluseen. Ei sillä, että siellä kameran muistikortilla nyt niin hirviästi materiaalia olisi, yleensä muistin aina siinä vaiheessa ko kohtasin jotaki kuvaamisen arvoista että ai niin, ois voinu kameranki ottaa matkaan. Paikkasin tätä sitten kännykällä. Jonka kamera on auttamatta paska. Mutta koitetaan pärjätä. Nykki ois kyllä kamera ja jalusta ollu poikaa ko se täysikuu tosiaan möllötteli tuolta korkeitten kuusien välistä minua lähtiessäni ulukoiluttamaan koiraa.

 

 

Ensimmäisenä virallisena lomapäivänä ihimeteltiin elukan kanssa lumen palijoutta oikein urakalla. Meijän karvalapsi ei tälle elämälle ollu moisia nietoksia ennen nähänykään ja kyllähän niistä riittiki riemua. Riittää edelleenkin, toim. huom.

Muutamat aattoa edeltäneet päivät menivät perinteiseen tapaan joulun viettoon hilijaa (ja vähemmän hilijaa, kiitos karvaisten kavereitten) laskeutuessa. Adventtikynttilänjalaka täytyy jostakin löytää ehottomasti ensi jouluksi itellekin. Ja täytyy sanoa, että koko joulun paras hetki on melekeen aatonaaton ilta, ko joulukinkku tuoksuu, lahajat on paketoitu ja kuusi koristeltu ja koko koti valamiina vastaanottamaan joulun. Koiralapsosten mentyä nukkumaan makoilin vielä hetken sohovalla ja ihastelin joulukuusta. Aatonaattona pystyy jopa hetkittäin tavoittamaan sen lapsuu'en sietämättömän jännityksen kihinän kun tiesi, että jouluaatto on huomenna. Millään ei oisi malttanut nukahtaa ja toisaalta tiesi, mitä nopiammin nukahtaa, sitä pikemmin herää ja on aattoaamu.

Itse aatto sujui perinteitä kunnioittaen, tapanani on nousta aattoaamuna mahollisimman varhain ja hipsiä uu'elleen ihastelemaan edellisenä iltana koristeltua kuusta. Haettiin koiruuen kanssa aamun Lapin Kansa ja makasin sohovalla lukemassa sitä, juomassa aamukahavia ja kattomassa sivusilimällä aamun lastenohojelmia. Heräämisen ja riisipuuron välissä ehittiin käyä koiran kanssa pieni aamulenkkikin mettässä, saatiin aatoksi ihana pakkaskeli. Riisipuuron ääreltä on hyvä kattoa Lumiukkoa ja joulurauhan julistusta. Jouluaatto on ihana päivä siksikin, että saa vain olla ja möllöttää kotihousut jalassa ja kattella ikkunasta ulos ko hämärä alakaa pikkuhilijaa hiipiä ja lyhdyt tuikkivat valoaan pimeään. Sen verran täytyy tietysti sitten vetäistä toppatamineita niskaan, että käyään viemässä kynttilät papan hau'alle. Käytiin myös juomassa glögit mummon luona, ennen ko suunnattiin kotia joulusaunan lämmitykseen ja jouluaterian valamisteluun. Saunassa istun aina kynttilän ja uunin lasiluukun hohkaamassa valossa, tuoksuttelen vastaa ja käyn välillä takakuistilla ihimettelemässä hilijaisuutta, hämärää ja pakkasta niin kauan, kunnes varpaita alakaa palella liikaa. Joskus tulevaisuu'essa meillä on toivottavasti Talon yhtey'essä ulukosauna, jossa voijaan käyä löylyttelemässä joulusauna kynttilän valossa ja lyhdyin valaistua reittiä pitkin.

Saunan jäläkeen mummo liittyi seuraan ja istuttiin pöy'än ääreen nauttimaan jouluherkuista. Meillä on tapana syyä vasta meleko myöhään aattoiltana, se on mielestäni jotenki erityisen mukava ja kruunaa koko päivän. Olen myös armoton jouluruokien ystävä ja istun mielelläni hartaasti maistelemassa kaikkia herkkuja kynttilöiden tuikkiessa ympärillä. Ruokailun jäläkeen istutaan alas seurustelemaan ja jaetaan joululahajat kaikille onnekkaille, joita pukki on muistanut. Ite sain esimerkiksi maailman hienoimman pilikkisetin ja kaivattua lomalukemista, jonka tosin olen jo ehtinyt ahamia loppuun. Koirakin on oman lelunsa laittanut jo usiampaan osaan, se oli kivaa niin kauan ko sitä kesti. Myös lapsena jouluaatossa oli ehkä kaikista parasta se, että ko lahajat oli jaettu, sai rauhassa istua pitkälle yöhön valavomassa ja ihastelemassa kaikkia pukin tuomia asioita. Nykyään saman on kyllä korvannut enemmänkin lasi viiniä ja kinkun mutustelu vielä ennen nukkumaanmenoa sekä rauhaisa oleminen.

Joulupäivän aamuna olen aina pienestä asti herännyt siihen, että äiti kuuntelee joululevyltä Jouluaamuna-kappaleen. Pienenä se oli minusta ehkä maailman kauneinta ja samaan aikaan silti surullisinta, sillä pienestä joulun rakastajasta tuntui aivan karmealta ajatella, että seuraavaan jouluaattoon on vuosi aikaa. Saatoinpa joskus tirauttaa muutaman kyyneleenkin peiton alla asian vuoksi. Vielä nykyäänkin kyseistä laulua kuunnellessa tulee varsin harras fiilis ja hieman itkettääkin, liekö samasta syystä ko silloin pienenäkin. Muutoin joulupäivä kuluikin sitten samalla rennolla fiiliksellä, koiran kanssa mettässä porojen polokuja tallaillen, syömällä vielä hieman lisää jouluruokaa ja vaan olemalla.

Tapaninpäivänäkin maistui vielä jouluruoka ja näin pitkästä aikaa ystävääni Booginaa ja siitä seuraava päivä menikin kokonaan yöpuvussa ja kotitekoista pitsaa mussuttaen. Sattuneesta syystä. 

Välipäivät menikin sitten muutoin enemmän ja vähemmän ihanista talavikeleistä, lenkkeilystä, lumitöistä ja lumisista maisemista nauttien, kylästellen ja voi kyllä, edelleen syöden varsin tukevasti. Uuven vuojen aatoksi pakkanenkin lauhtui olemattomiin ja päästiin korkkaamaan kelekkakausiki auki. Uusi vuosi suunnattiin hieman ex-tempore vastaanottamaan Rovaniemelle kylästelyn merkeissä ja se sujuikin varsin rauhallisesti lähinnä muutaman raketin voimin.

Täytyy sanoa, että näitten kuvien kattominen ei kyllä yhtään lievitä tätä orastavaa koti-ikävää puhkiamasta täyteen kukkaansa. Jouluihimistä lievästi sanottuna myös ahistaa ajatus siitä, että kotona oottaa kaikki joulukoristeet taas laatikkoon pakkaamista. Meikäläisen joulu loppuu kuitenki vasta loppiaisena, siihen asti saa vielä ihan täysin olla joulufiiliksissä (nytkin kuuntelen joululauluja ko siippa on töissä). Onneksi joulu on kuitenkin joka vuosi! Ja seuraava joulu vietetäänkin oikiasti omassa kodissa. Keräsin jo äitin luota omaan pussiin joulukoristeita, jokka muuttaa meille sitten ensi joulusta etiäpäin.

Kovin kaihoisasti täytyi taas jättää kuitenkin hyvästit vielä hetkeksi kotiseu'ulle. Kyllä se vaan on niin, että ihimisen pitäisi saaha olla ja asua siellä, missä mieli lepää ja sydän ei ole rauhaton. Jokainen päivä, lenkki mettässä, joka ikinen luminen puu, tuikkiva tähti ja pakkaslumen narina kengän alla huokui onnellisuutta ja iloa siitä, että saan olla tässä, että on nyt tämä hetki. Mietiskelin tuossa, että tuntuvatko net pienet asiat yhtä suurilta vielä sittenkin, ko joskus toivottavasti ovat ihan arkista elämää? Vai alakaakohan sitä piettää lunta, pakkasta ja uneliaita talaviöitä ittestäänselevyyksinä? Jos jotain positiivista täytyy hakea muualla asumisesta, niin sitä kautta on ainaki oppinu arvostamaan omaa kotiseutua vielä enemmän. Näkemään net kaikki pienet asiat, jokka itelle on ollu aina niin päivän seleviä, ettei niitä muusta kulumasta ole ees osannut ajatella.

Nyt kuitenki vielä pari päivää lomailua täällä, ennenkö arki (ja gradutodellisuus) iskee vasten kasvoja. Kyllähän se vain on niin, että loma menee aina liian nopiasti. Joka tapauksessa hyvät ja loistavat uuden vuojen toivotukset kaikille teille, jokka siellä ruu'un toisella puolella kurkitte! Toivotaan, että tästä vuojesta tulee vielä parempi, ko edellisistä. Tai jos ei parempi, niin ainaki yhtä hyvä. Metkin ollaan siipan kanssa katteltu toisiamme jo kaksi vuotta, kuinka aika kuluukaan nopiaa. Toivottavasti tästä vuojesta tulee toden teolla meijän!