Hyvin vihainen entinen Itä-Lapin lukiolainen

Kylläpäs taas hieman keittää. Oon seuraillu vähän sivummalla tuota keskustelua toisen asteen koulutuksen säästöistä ja tiivistämisestä ja hieman epäluuloisena katsellut, kun ministeri Kiuru on toimittanut, ettei mitään leikkauslistoja ole tai toimipaikkoja lakkauteta, vaan säästöt syntyvät esimerkiksi sitä kautta, että eri toimipisteet tiivistävät yhteistyötä. 

Yhteistyön tiivistäminenkin olisi ollut jo hieman punainen vaate, mites yksi ope kulukee moneen eri kuntaan opettamaan ko välimatkat on mitä on? Tai kysytäänkö, että kuka siihen haluaa alakaa? Ajelemaan paikasta toiseen ko välimatkat on pitkät, talavisin pimiää ja tiet usein huonossa kunnossa. Voijaan siis ilimeisesti sanoa hyvästit kaikille päteville opettajille lopullisesti, niinkö kukaan hullu nyt muutenkaan oisi halunnut johonki Lapin perähikiälle tulla opettajaksi ko eläminen siellä on kaikin puolin tehty niin hankalaksi. No mutta hei, onhan meillä verkko-opetus ja videoneuvotteluluennot! Ai niin muttako pitkin Lappia nettiyhtey'et tökkii edelleen ja vehkeet on vanahoja.

Muutamalla yliopistotason videoneuvotteluluennolla istuneena voisin todeta, että se on kyllä kaukana kunnon opetustilanteesta, eikä ikinä voi korvata fyysisesti läsnä olevaa opettajaa. Puhumattakaan siitä, että videoneuvotteluluennot esimerkiksi Helsingistä Ouluun kahen eri yliopistonkin kesken tuntuvat olevan teknisesti ihan mahottomia suorituksia, varsinkin jos mukana on vielä vaikka Tampere ja Turkukin... Milloin kaatuu koneet, milloin äänet ei kuulu, tai kuuluu ääni, mutta ei näy kuva, puhe pätkii, diat ei näy, dioja ei saaha toimitettua toiseen yliopistoon, luennoitsija lähtee kuvaruudun ulukopuolelle selittämään jotain unohtaen mikin ja kameran tai piirtää taululle, opiskelijoiden mikki ei toimi, jolloin kysymyksiä luennoitsijalle ei voi esittää/kysymyksiin ei voi vastata, luennoitsija ei tajua toistaa paikan päällä kysyttyjä kysymyksiä, jotta videoporukkakin kuulisi, alakuperäinen luento ei näy kun tekniikka pettää ja katsotaan luento sitten jäläkikäteen nauhalta iliman minkäänlaista mahollisuutta osallistua ja lista sekö vain jatkuu.

Kaiken kaikkiaan lähes kaikista videoneuvottelukursseista on jäänyt käteen mielikuva pienellä ja epäselvällä ruudulla näkyvästä ihimisestä, joka jää täysin etäiseksi. Vastavuoroisesti videoporukka jää myös täysin etäiseksi luennoitsijalle, kasvottomaksi pieneltä ruudulta näkyväksi massaksi. Luentojen sisällöt jää hajanaisiksi ko aina sieltä täältä leikkaantuu pätkä oleellista sisältöä pois tekniikan tai yhteyksien pettäessä. Opiskelijan aktiivisuus jää nollaan, eikä luennoitsija voi arvostella kurssisuoritusta minkään muun ko tentin perusteella (no niinkö yliopistossa nyt muutenkaan arvosteltaisi muutoin, mutta esim. lukiossa meininki on ainaki ennen ollut vähän eri). Keskittyminen videoneuvotteluluentoon on äärimmäisen hankalaa ja jatkuvat tekniset ynnä muut edellämainitut ongelmat turhauttavat, syövät motivaatiota ja lopulta tappavat kiinnostuksen mennä etes paikalle, ko ei siellä kuitenkaan mitään opi ja diat voi ite lukia kotonakin. Ainakin ittelleni siis täysin sopimaton opiskelumuoto. Mutta nämäthän on vaan minun kokemuksia tuolta logopedian opiskeluitten puolelta, en tiijä onko jossain homma hallussa paremmin. Epäilen. Henkilökohtaisesti en myöskään tunne ketään, jonka mielestä videoneuvotteluluennot ovat hyviä tai että siellä on heleppo oppia.

Tässä suhteessa tietysti helepotuksen huokaus, ko Kiuru päätti nyt sitten tulla kaapista ulos ja myöntää, että kyllä niitä lukioita sittenki sieltä Lapista leikataan. Oli vaan vähän niinkö lipsahtanu mielestä moinen homma. Että ei kuulkaas ees tartte alakaa värkkäämään niitten hankalien videoyhteyksien sun muitten kanssa, ko lyyän reippaasti vaan koko puliju alas ja ajetaan net suurimmaksi osaksi vielä varsin epäkypsät nuoret ihimisenalut kauas kotoa ja itsenäistymään. Kyllä on kallis tikki vanahemmille ko pitää lapselle vuokrata asunto kaupungista. Tai voihan net lapsukaiset laittaa vaikka asuntolaan. Sitten sitä sydän syrjällään koitetaan kotua käsin paimentaa ko ei voi yhtään tietää, että käykö se lapsi sitä koulua siellä kuinka hyvin ja meneekö se ajoissa nukkumaan, syökö hyvin ja terveellisesti, huolehtiiko siistey'estä, minkälaisessa porukassa se oikeen pyörii ja niin edelleen. 

Toki kaikki voi mennä ihan hyvin ja täysin iliman ongelmia. 

Niin, kyllähän net amiksetki pärjää, vaikka ovat jo vuosia joutuneet lähtemään ammattikoulutuksen perässä toiselle paikkakunnalle meleko monelta kylältä. Jep, pärijää, mutta meikäläisen mututuntumalla ja tuttavapiirin kokemuksia kuunnellessa on syntyny kutina siitä, että huomattavasti suurempi osa siitä porukasta, joka lähti maalikyliin amikseen, sekoili ja pölijäili ja venytti opiskeluitaan ko yhtäkkinen vapau'enhuuma tyrmäsi. Että eka vuosi meni poikain kanssa ryypiskellessä ja touhutessa omiaan koulun jää'essä täysin toissijaiseksi. Seuraavina vuosina sitä sitten urakalla parsittiin. Tai ehkä saatiin potkut koko koulusta ja jäätiin haahuilemaan iliman minkäänlaista suuntaa elämälle.

Faktahan on se, että tuossa ikävaiheessa osa porukasta tarvii enemmän sitä peräänkattomista ja niskasta kiinni ottamista ja tietynlaista holhousta. Toiset on sitten niitä enemmän ittenäisempiä, jokka hommaa töitä ja maksaa vuokrat ite ja muutenki tarttuu elämän syrjään huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa palijon kypsemmällä tavalla kiinni. 

Itte olen Sallan lukion ylipiä abi vm. 2009. Vaikka meijän abi-hupparissa lukeeki kovin reteesti, että "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä", näin jäläkikäteen katottuna ei ollu ollenkaan hullumpi homma, että sai käyä lukion omalla kotipaikkakunnalla äitin ja isin helemoista käsin. Ei tarvinnut pahemmin vaivata päätä sillä, että mistä ruoka ilimestyy syötäväksi tai vessapaperi vessaan. Ei pijä käsittää väärin, kodin työt on meikäläiseltä hoitunu niin kauan ko muistan, mutta omat roposet eivät olleet se ratkaiseva tekijä siinä, ilimestyikö jääkaappiin jauheliha, josta tehä ruokaa, vai ei. Sen sijaan saattoi ihan rauhassa keskittyä opiskeluun ja siihen oheistoimintaan siinä ympärillä. Aina ei ollut ihan kivaa, mutta hengissä selevittiin. Ehkä osittain siksi, ettei tarvinut olla aivan vieraassa ympäristössä ko ihimissuhteet ja muut elämän "suuret" asiat heitti aikuistumisen kynnyksellä olevan ihimisen elämässä häränpyllyä. Toisen ja kolomannen opiskeluvuojen välissä saattoi alakuvuojesta syntyneenä viettää villin ja vapaan "aikuisen" kesän. Olla niin fiksu ja kypsä, vastuussa itestään. Jos vain sai auton jostain lainaksi ja oli tienannu vähän rahaa, saattoi pakata kimpsut ja kampsut, tankata auton, ostaa siideriä ja lähtiä tyttöjen kanssa ex-tempore mökkeilemään. Ja silti syksyn koittaessa sai palata turvalliseen kotisatamaan vailla huolta huomisesta. Ei tarvinu miettiä, että millä maksaa vuokran tai että käyttääkö viimiset latit ruokaan vai johonki muuhun.

Wanahojen tanssit ja meikäläisen punainen pää :D

Penkkareista, kyllä, olin hattivatti, vieressä joku hullu...

Päätöntä menoa kaheksantoistakesäsenä, lähössä lukion päättäjäisiin

Vauhissa ystäväni Booginan kaa joskus vuonna 2008

Myöskään pienen lukion opetustasosta ei hirviästi ole valittamista. Itteäni kiinnosti lähinnä äidinkielen opiskelu ja ainut tavoite koko lukio-opiskelulle oli kirjottaa laudatur äidinkielestä. Kaikki muu tuli siinä ikäänkö ohessa. Tämän tavoitteeni saavutin ja muutenki kirjotin ihan passelit paperit ja lukiotodistukseni huonoin arvosana taisi olla kasi. Mielestäni se on ehoton plussa, että suurin piirtein kaikki opettajat tuntee jokaisen opiskelijan ja on mahollisuus saaha varsin yksilöllistäkin opetusta. Valinnanvaraa kursseissakin löytyi minusta ihan kiitettävästi ja mahollisuus opiskella kursseja tarvittaessa myös itsenäisesti. Wanhojen tansseja muistelen vieläki lämmöllä ja penkkaritki oli ihan mainiot, vaikka paikallinen baari oliki siihen aikaan remontissa, eikä päästy jatkoille sinne. No, siihen aikaan sentään oli vielä paikallinen baari. 

Unohtamatta sitäkään, että myös peruskoulut ovat kohta pulassa, ko ei saaha enää sinnekään sitten päteviä opettajia, koska ei ole enää mahollisuutta opettaa sekä peruskoulun että lukion puolella.

Voisipa tuo olla, että jos oisin joutunu käymään lukioni jossaki muualla, tässä saattaisi kirjotella ihan erilaista elämäntarinaa kantava ihiminen. Tai ehkä ei ees kirjottelisi ollenkaan, ehkä en olisi puoliksikaan näin innostunut kirjottamisesta saati rohkaistunut tekemään sitä julukisesti. Entiselle äikänmaikalle terkut, jos satut tätä lukemaan, kiitos ja anteeksi ko en tähän ikään mennessä vieläkään ole oppinut niitä perkeleen pilikkusääntöjä. Jos yhtään lohuttaa, niin ei niitä tunnu osaavan kukaan meikäläisen opiskelukaverikaan. 

Tämän sekavan romaanin pointtinahan oli siis, että kyllä on taas kaivettu esiin säästämisen paikka. Voi perkele kun ketuttaa. Kyllä on aivan pyllyllään tämä suomalainen politiikka nykyään. Miksi Suomessa tehään kaikilla elämän saroilla niin lyhytnäköisiä päätöksiä? Lisäksi voitaisiin oikiasti jo lopettaa tämä turhan paskan jauhaminen ja ihimisten silimään pissaaminen. Oottelen sitä ensimmäistä rohkiaa älykköä, joka astuu esiin ja ilimottaa, että meillä ei ole enää varaa piettää syrjäseutuja asuttuna. Siihenhän tämä on koko ajan menossa ja päättäjät kyllä kaikkensa yrittää.