Arki yksi, meisi nolla

Paluu normaalielämän pariin on nyt sitten koittanut ja oon tänään paitsi herännyt kuu'elta, myös onnistunu lukitsemaan itteni pihalle 45 minuutiksi. Koiran kanssa ja tietysti myös liian vähissä vaatteissa. Ilimassa onkin havaittavissa pieniä kaupunkiinpaluun aiheuttamia oireita, eikä 417:n reissukuvan selaaminen koneella kyllä yhtään helepottanut asiaa. Ei siis ihime, että tutkimuksen metodiikkaa ja etiikkaa päähän tankatessa mieli on askarrellut vähän toisenlaisten maisemien parissa. Ulukona palellessani mietin myös, että tällaista ei ees kotona päin pääsisi ikinä sattumaan, koska a) ovet ei juuri koskaan ole lukossa, paitsi ehkä öisin ja b) vaikka tällainen absurdi keissi pääsisikin jotenkin syntymään, vara-avain löytyy aina jostakin pihapiiristä.

Kauhia ko meijän pikkujäbä näyttää näissä kuvissa aivan pienen pieneltä! Mennyttä kesää leimasi erittäin vahavasti "maalaismaisemat", vietettiin nimittäin iso osa itäkairan reissuista meikäläisenkin näkövinkkelistä katsoen maalla. Itte en koe olevani mitenkään erityisemmin maalta kotoisin ja minun korvaani särähtää kyllä, jos joku minua, kirkonkylän tyttöä sellaiseksi tituleeraa. Tämä mesta on kuitenkin erittäin maalla, siellä ei naapurit eikä autot haittaa. Kylistä 12 kilometriä pöheikköön päin. Väkiluvusta suurimman osan muodostavat aina kesäisin paluumuuttavat sääsket ja mäkäräiset. Niitä on muuten palijon.

Näissä maisemissa piileekin yhdenlainen koti meikäläiselle, nimittäin mummola. Paikka, josta ennen muinoin hurautettiin rattorilla järvelle onkimaan ahavenia. Paikka, jossa pirtinuunissa paistuu niin rieskat kuin tortutkin. Lehemiä ei enää minun aikani ole ollut, mutta navetta löytyy ja muistoja ajasta, jolloin ammut ovat paikkaa asuttaneet. Ennen siipan tapaamista olin meleko varma, että jos ei muuta, niin minä teen tälle kylälle pesäni ja yksinäni siellä sitten paistelen rieskoja ja touhuan menemään. Onneksi löytyi siippa, saan muuttaa naapurikylään emännöimään, eikä tartte touhottaa yksinäni. Pitemmän päälle olisi voinut käy'ä yksinään aika pitkäksi, ko ei nuista sääskistä ja mäkäröistä oikein ole seuramiehiksi. Vaikka vaatteitten alle ovatki kovasti aina menossa.

Pikkutassuttelija oli myöskin hyvin innoissaan maaseudun rauhasta ja siitä, että saa olla päivät pitkät vapaana pihamaalla. Osa minusta onkin sitä mieltä, että paras paikka koiralle olla ja elää on juuri tällainen. Toisaalta sitten taas sosiaalistaminen voisi jäähä näissä olosuhteissa meleko vähäiseksi. Ihanan heleppoa elämää se joka tapauksessa on, ko koiraa ei tartte kytkeä kaiken maailman hökötyksiin ja lähtiä kötyyttämään alas portaita jokaisen pissahädän yllättäessä, senkun vaan lupaa ovesta pihalle ja huutaa hetken päästä takaisin sisälle. Tai antaa nuuskutella vaikka vähän pidempäänkin.

Syy, miksi meisi näistä maisemista kirjottelee, ei ole mikään maatakaatavan ihimeellinen, vaan yksinkertaisesti se, että kyseessä on meikäläiselle tärkiä paikka. Tuskin mikään kiinnostava matkailukohe tai mitään sellaista, mutta huokuu sitä rauhaa ja hilijaisuutta, jota niin kovasti täällä kaupungissa kaipailen. Niitä avoimia ovia. Ettei joka perkeleen reissulla pihalle tartte tarkistaa, tuliko net avaimet nyt varmasti matkaan ja olla kusessa, kun ei tullutkaan. Olen oppinut, että minua ei ahista, mikäli samalla neliökilometrillä ei ole ainuttakaan muuta ihimistä, vaan se, ko niitä on sillä samalla neliökilometrillä aivan liikaa. Minua ei ahista tuijottaa ikkunasta mettää tai navetan seinää, mutta ahistaa, jos joka nurkalta kylykeen tunkee kiinni naapuri(kerros)talo.

Kyllä tuolta kylältä sitä paitsi löytyy niitä komeitakin paikkoja, mutta niistä lisää joskus myöhemmin. Milloin, niin sitä ei tiijä sanoa. Yritän olla kohtuullisen aktiivinen tämän kirjottelun kanssa, mutta viimisen vuojen lipasto-opiskelijan arki saattaa välillä olla vähän turhan hektistä, enkä aijo ottaa tästä hommasta todellakaan mitään paineita, vaan sen on oltava kivaa. Tällä hetkellä se ei oikiastaan ole niin kovin kivaa, koska iskee suorastaan naamaton koti-ikävä. Polttelee päästä takaisin. Äitee soitti ja kertoi keränneensä salaisesta paikasta kanttarellejä. Kyllä hieman kismitti. No, josko se ensi syksynä minäkin sitten.

Täytyy vaan tämän kuvan siivittämänä hyökätä yhtä innokkaasti kohti viimisen lukukau'en haasteita. Tänään on kyllä ollut niin rankka päivä, että tekisi mieli mönkiä jo tässä vaiheessa peiton alle. Mikäpä minua estää. Seuraavaa Itä-Lapin pläjäystä luvassa kuitenkin luultavasti jo tällä viikolla. Silloin mitä luultavimmin esittelyssä ensimmäinen niin monista kotikuntani kiinnostavista paikoista.