torstai 19. toukokuuta 2016

Kaukaisuuden kaipuu

Huhhuh, on kiirettä piettänyt jääkiekon ja muun elämän kans. Toukokuu on siitä kivaa aikaa, että telekkarista tulee mielenkiintoista katottavaa ja toisaalta luonto alakaa pikkuhilijaa esitellä parhaita puoliaan. Vähän harmittaa, että Euroviisut meni tänä vuonna kyllä ihan sivu suun yksinkertaisesti siitä syystä, etten jaksanu valavoa niin myöhään. Jääkiekkoa on ollu pakko kattoa ja se kyllä tuntuu kropassa. Mutta olihan se hieno Kanada-peli, sen takia kannatti vähän valavoaki ja olla väsyny. Tänään onneksi sentään tuli semmone kevyt päiväpeli.

Jääkiekon kattomisen lisäksi mieltä on alkanut kummallisesti kaihertaa hiljalleen kesään heräävän luonnon kutsu. En tiijä tuleeko muille tämmösiä, mutta minusta on kovasti alakanu tuntua siltä, että pitäisi päästä Tuntsalle tai jonnekin kauas hilijaisuu'en keskelle. Jonnekin, missä ympärillä on pelekkää luontoa silimän kantamattomiin, eikä ainuttakaan ihimistä. Ulukona ihan tuoksuu siltä, kutsuvalta.

Minun vaan pitää päästä mettään säännöllisin väliajoin nollaamaan ja lataamaan pattereita. Nyt alakais olla aika jo semmoselle. Ja ihan kunnolla mettään. Toissa iltana mietin reissuhommia ja aloin ihan kihistä siitä ajatuksesta. Istumista leirissä, luonnon ääniä ja tuoksuja. Yöunia teltassa, auton ikkunasta näkyvää pelekkää mettää. Lehteen puhkeavia puita, valoisia öitä. Auringon paistetta ja vesisadekuuroja, jokka pakottavat siirtymään suojaan ja vain olemaan ja oottamaan, että saje lakkaa. Teltasta ulos kömpimistä ja aamukahavien ja -puuron keittelyä nuotiolla. Pitkäksi venyviä onkireissuja ojan varteen, eväitten kokkailua Trangialla.

Elämää iliman aikatauluja ja kelloa, luonnon mukana. 

Kalenterit ja aikataulut lakkaa olemasta, ei ole kiire mihinkään ja hetken vois kuvitella, että koko ulukomaailma on lakannut olemasta ja on vain äärettömyyksiin jatkuva erämaa. 

Täällä ukkosti juuri ja jotenkin se sai luonnonkaipuuni nousemaan ainaki potenssiin kymmenen. Oon valinnut itelleni varsin sosiaalisen ja runsaasti sekä suht pysyviä että vaihtuvia ihimiskontakteja sisältävän ammatin ja tykkään hommastani ko hullu puurosta, mutta se on myös äärimmäisen väsyttävä ammatti. Etenkin sisälläni piileksivälle introvertille. Vastapainoksi kaikelle tälle sosiaalisuu'elle haluan joskus täy'ellistä hiljaisuutta ja sitä, ettei mailla eikä halameilla näy ainuttakaan ihimistä, jonka kanssa tarvitsisi olla kehittävästi vuorovaikutuksessa (ei koske parempaa puoliskoa). 

Menkäät, ihimiset, mettään.  

Minun on toistaiseksi tyytyminen pelekkään haaveiluun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tuliko kommentoitavaa? Kerro ihimeessä!