Mietteitä naisen elämästä

Tämä teksti on syntynyt joskus ajat sitten, mutta koska tälläkin hetkellä hitaasti mutta varmasti nistitään gradu-stressissä syntyneitä kiloja, juolahti mieleeni, että voisi julukaistakin tämän. Ja koska Jenny julkaisi Hikikinkussa aihetta sivuavan, varsin hyvän kirjoituksen. Joskus aijemmin seittemän lisäkilon saaminen oisi varmaankin pysäyttänyt maailman, nyt se on kuitattu lähes olankohautuksella ja ajatuksella siitä, että pitäisi varmaan liikkua vähän enemmän ja syyä vähän vähemmän. Mutta kuten Booginalle tänään totesin, meikä on varsinainen hobitti ja rakastaa ruokaa yli kaiken, joten ensisijaisesti olen panostanut siihen liikkumiseen ja koittanut syyä ihan tavallisesti vaan. Kyllä se siitä ajan kanssa suttautuu. Reilu kilo oli jo viimeksi puntaroidessani hävinnyt jonnekin (about kuukau'essa, ei nyt mikään huippusuoritus mutta suoritus kuitenkin siihen nähen, että oon vaan lenkkeilly ja hyötyliikkunu). Mutta here we go: 

Tänään minä aattelin paasata vaihteeksi jostain ihan muusta, ko yleensä. Tai no, paasata ja paasata, pikemminkin vaan raatailla muuten vaan. Koska tuntuu siltä.

Minua yksinkertaisesti surettaa ja ahistaa se, miten palijon joka puolella on niitä naisia, jokka tuntuu arvottaman oman ittensä pelekän ulukonäön pohojalta. Mikä on ihan absurdia, koska ulukonäköki on vaan yksi niistä asioista, jokka muuttuu elämän myötä. Vaikka met tehtäis mitä, met ei pysytä ikuisesti samannäköisenä. Paitsi no, jos leikellään itestämme semmone muovinen hirviö, jonka naamassa ei liiku enää mikään osa, mutta.

Monen naisen ongelma tuntuu olevan paino ja net omat mitat: ko on tuota läskiä siellä ja täällä ja painan liikaa ja näin. Moni on onnistunut aijemmin kovalla työllä ja sisulla työstämään ittensä ihailtaviin mittoihin (joskin olleet silloinkin tyytymättömiä) ja sitten hieman livenneet siitä kaikesta liikunnasta ja terveellisyy'estä - hups, kiloja tulikin takaisin ja rytinällä. Tai ehkä vaan viis, ko pudotettuja on kymmenen, mutta silti.

Ja se jos mikä tuntuu maailmanlopulta. Siltä niinkö ois pettäny ittensä. Hävettää ja täytyy ruoskia ittiänsä ja miettiä että miksi, miksi tein tämän ittelleni ko olin saanut jo niin palijon.

No, minusta jotenki tuntuu, että terveellisistä elämäntavoista, liikunnasta ja ruokavaliosta on tullu siitäki jotain semmosta, mitä ihimiset vaan suorittaa, sisäistämättä oikiastaan miksi. Pitää olla tietyn kokoinen ja tietyn näköinen, muuten ei voi kelevata ja kaikki muutkin nostaa puntteja ja vetää vihersmoothieta välipalaksi. Sen sijaan, että tehtäisiin jotain, koska se on mukavaa, nautinnollista ja vieläpä hyväksi tervey'elle. Vaaditaan itteltä liikoja ja pyritään elämään niin kurinalaista elämää, että ei yksinkertaisesti jakseta sitä. Tehään tavallisista, arkisista asioista ressaavia suorituksia, joita täytyy pyöritellä mielessä tunnista toiseen ja sitten podetaan huonommuutta, kun ei tehty jotain oikein. Turhau'utaan, heitetään koko homma läskiksi, saahaan morkkis ja ruoskitaan ittiä entistä kovemmin. Masennutaan siitä, ko ei onnistuta, mietitään miksi olen tällainen luuseri, ko muutki pystyy ja minä en. Sisuunnutaan, aloitetaan uu'estaan, vaajitaan taas liikoja ja mennään mettään ja pahasti. Hukataan kaikki nautinto ja rentous. Ikuinen kierre, joka päättyy aina siihen, että peilin eessä seisoo tyytymätön nainen, joka oikiasti ja syvästi itkee omia kilojaan ja on omissa nahoissaan tyytymätön ja huonovointinen. Eikä siinä auta ees se, vaikka vieressä seisois oma hellu ja tuhat muuta, jokka sanoo, että oot aivan hyvä justiinsa tuommosena ko oot.

Kate Moss taisi olla se, joka joskus heitti sen legendaariseksi muodostuneen "nothing tastes as good as skinny feels". Oli kyllä niin väärässä se emäntä ko olla vaan ja voi. Kun minä olen ollut hoikimmillani, minua paleli aina, meleko usiasti väsyttikin, perseen päällä ei ollut mukava istua ja yhistettynä lyhyeen tukkaan minut saattoi sotkia pieneen poikaan. Ei kovin imartelevaa. Silloin seittemäntoistavuotiaana saatto syyä melekolailla mitä vaan sen näkymättä missään - tuli juostua jalan paikasta toiseen ko ajokorttia ei ollut ja kyllä kai se aineenvaihuntaki pelas vielä ihan erilailla. Toisaalta en myöskään syönyt karkkia, sipsiä tai popcorneja, minun herkkua oli suklaa- ja jogurttipäällysteiset rusinat ja jäätelö. Eikä sitä varmaankaan tullut syötyä mitenkään erityisen terveellisesti kuitenkaan. Varmaankin vaan liian vähän, luulen.

Ei varmaan tartte kertoa kellekään, ettei oo ollu enää kakskymppisenä sama ko silloin. En toki mene pyörimällä eteenpäin, mutta jokusia kiloja olen paksuuntunut kyllä (kirjoittajan huomio, gradukevään myötä usiammankin). Parasta, mitä tiijän, on hyvä ruoka, juoma ja seura. Elän juhulapyhistä, koska silloin saa syyä. Ruoka on arjen luksusta ja mikään ei oo parempaa, ko herkullinen ruoka ja lasi hyvää viiniä perjantai-iltana. Ja kyllä, lihomisesta olen sotia käynyt itteni kanssa, vähän inhonnutkin, alottanut päämäärätietoisia taisteluita ja ties mitä, saamatta kuitenkaan kovin ihimeellisiä aikaseksi. Paino on heijannut elämäntilanteitten mukaan, tippunut ko on ollut kiire ja stressiä ja sitten taas noussut, tippunut taas ko on ollut fyysistä aktiivisuutta ja noussut taas ko se on vähentynyt. Ja niin edelleen. Olen repinyt hiuksia päästäni kaiken tämän vuoksi. Kunnes lopultakin koitti se tympääntymisen päivä, jolloin en enää yksinkertaisesti jaksanut. Lakkasin välittämästä koko ulukonäöstä, totesin itelleni, että olen hyvä näin ja se siitä. Ei pijä käsittää väärin, en ole lakannut huolehtimasta ulukonäöstäni, minä en vain enää stressaa asiasta tippaakaan. En tiijä miksi näin on, mutta minä en vaan jaksa.

Jotenkin vaan järkeilin maalaisjärjellä, ettäkö tekee asioita siksi, että net on kivoja ja niistä nauttii, syö ihan tavallisesti sillon ko on näläkä ja herkuttelee aina välillä, niin se on aivan hyvä. En ole käynyt puntarilla varmaan puoleen vuoteen, eikä sitä käytetäkään meillä enää juuri muuhun ko koiran punnitsemiseen. Jonka siippa tekee. (Tämä silloin, ikävä kyllä jou'uin taipumaan hetki sitten ja toteamaan gradun aikana hankitut lisäkilot, jokka kylläkin tiesin tosiksi jo ennen sitä puntariakin. :D)

Ehkä on vaan niin palijon muuta ressattavaa, ettei jaksa enää miettiä jotaki vaivaisia mahamakkaroita? Kunhan syö hyvin, siis ihan tavallisesti, ja liikkuu riittävästi, niin homma pysyy kyllä kasassa. Aika yksinkertaista, eikö. Toki en ole omiin liikkumisiini siinä mielessä ollenkaan tyytyväinen tällä hetkellä, että lihaskunto on jäänyt ihan täysin. Lisäksi olen antisosiaalinen reenaaja ja ahistun toisista ihimistä ympärilläni, vihaan joukkuelajeja enkä voisi kuvitellakaan meneväni ryhymäliikuntatunnille, joskin aijon voittaa tämän kammon jonain päivänä, ehkä. (Kirjoittaja huomauttaa jälleen, sitten tämän tekstin olen alakanut sentään riehua kahavakuulan kans!) Punttien heiluttelun puuttuessa niska-hartiaseutu menee koko ajan jumiin ja kärsin toistuvista päänsäryistä, mikä ei ole yhtään mukavaa. Haaveena oisi myös ehkä jonain päivänä päästä takaisin kiinni saleiluun niin, että ehkäpä onnistuisin kasvattamaan vähän lihaksia ja voimaa. Kuka ties. Tiedostan myös sen, että oisin aika äkkiä takaisin entisissä mitoissani, jos voisin toteuttaa täysipainoisesti intohimoani eli juoksemista. Mutta tällä hetkellä en valitettavaa kyllä juokse ollenkaan. (Jotain edistystä, juoksen ihan pieniä matkoja ja portaita!) Se on jättänyt aukon myös meikäläisen henkiseen hyvinvointiin enkä oo ihan onnistunu parsimaan sitä koloa umpeen vielä millään. Päämääränäni on juosta vielä joskus. Jos jalaka sen vaan sallii. Jos ei, niin sitten ei.

Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä juuri sen takia minulla on varsin hyvä olo omissa nahoissani.

Ja ohan se vähän tämä kaikkialla vellova fitness-buumi. Vaikka enää ei onneksi ihannoidakaan sairaalloisen laihoja naisia, niin kyllä se nykyihanneki meleko pahoja paineita asettaa. Jokaisella Irmalla ja Pirkolla pitäisi olla net Anna Virmajoen pakarat. Ja sitten net Irma ja Pirkko kilivan kyykkäävät ja syövät sitä parsakaalta ja rahkaa pakotettu hymy naamalla, vaikka ois kuinka pahaa (toim. huom., minusta parsakaali on hyvää, rahkasta en niin välitä ko se pistää pakin sekaisin ja turvottamaan). Entismuinoin minäki olin vaan ihan simakka hoikka emäntä, nykymittapuulla olen laiha läski.

No, minunpahan ovat laihat läskini. Ja mitä sitten, vaikka oisinki vähän vähemmän läskiä ja vähän enemmän lihasta? Hetkauttaisiko se minun elämääni suuntaan taikka toiseen? Tuskin. Hirviän monesta suusta olen kuullut sen, että jos sormia napsauttamalla saisi sen unelmien kropan, niin ihimiset voisivat sen jäläkeen hyvällä omallatunnolla herkutella sitä jätskiä ja syyä hyvin. Olla ressaamatta kiloista ja näyttää hyviltä kaikissa niissä vaatteissa, joita on aina halunnu käyttää, mutta ei oo ikinä kehannu. No, kauankos ajattelisitte sen unelmakroppanne kestävän tällaisessa käytössä? Niinpä, tässä piilee ehkä osittainen ongelman ydin. Pyrkimys kohti jotain sellaista tiettyä pistettä, jonka saavutettua voisi ottaa rennosti ja nauttia elämästä. Muttako ei voi. Jos se piste on saavutettavissa vaan ittensä ruoskimisella ja totaalisella kurinalaisuu'ella, niin mitenpä luulette siellä päätöspisteessä sitten elävänne sitä rentoa ja onnellista elämää?

Niinpä.

Miksei siis ottaa rennosti ja nauttia elämästä jo nyt? Kun omaa kehoa kuuntelee ja rakastaa, se yleensä tuppaa kertomaan meille sen, mitä se oikiasti tarvii. Ja jos kolome kiloa pienemmän painon ylläpitäminen vaatii jatkuvaa taistelua, niin onko se todella sen arvoista? Vai oisko vaan helepompaa ottaa hiukan rennommin ja antaa kehon etsiä se luonnollinen paino. Ja huomata sitten ehkä, että on ylikontrollilla ja stressillä estänyt ittiään pääsemästä siihen tilaan, mihin on pyrkinytkin. Samalla saattaa myös huomata olevansa palijon onnellisempi ja vapautuneempi ja jopa nauttivansa siitä, mitä tekee. Miettikää, minä oon kohta 25 (meni jo..) ja hoksannut vasta nyt tämmösiä asioita. Jos eläisin satavuotiaaksi, se ois jo yks nelijäsosa meikän elämästä. Kuinka monta vuotta oisinkaan vielä tuhulannu lisää, jos oisinki tajunnu tämän asian vasta vaikkapa kolomekymppisenä?

Koko tämän liirumlaarumin onkin tarkoitus toimia kannustuksena kaikille Irmoille ja Pirkoille (ja miksei vähän Sirpoillekin), että voitaisiin heittää turha niuhottaminen roskiin ja hyväksyä omat pienet epätäy'ellisyytemme. Toki huonoja päiviä tulee aina kaikille, mutta ainaki minä oon ihanki hyväksyny sen, että oon tämmöne ihan tavallinen martta, eikä minun tartte olla mikään superfitmodelbikinibeibe, ellen minä sitä ihan tosissani taho. Ja jos rehellisiä ollaan, niin en taho. Tahon ainuastaan olla terve ja hyvinvoiva minä, joka jaksaa tehä asioita ja viihtyy oman elämänsä tärkeimmän ihimisen eli ittensä kanssa.

Ja tällä hetkellä kyllä aika pitkälle siltä tuntuu (jopa gradukiloistakin huolimatta. mainittiinko gradukilot nyt varmasti riittävän monta kertaa? :D)