Matkalla masuasukin kanssa

Ajattelin nyt tosiaan avata hieman ajatuksia tästä meitä kohtuu piakoinkin koskettavasta elämänmuutoksesta, eli pikkukaverista. Sanotaan, että odottavan aika on pitkä, mutta meikäläisestä tämä aika on kyllä painanu loppujen lopuksi menemään ihan kaasu pohojassa. Tosin minulla on kyllä aina sama ongelma, että aika vaan painaa menemään ja välillä tuntuu, ettei ite kerkiä mukaan ollenkaan. :D

Tässä vaiheessa alakaa tuntua jo siis siltä, että pikkunen on täällä ennenkö ehtii kissaa sanoa.

Monella tapaa ollaankin asiaan jo valamistauduttu, mutta tietysti näin pään tasolla asiaa on edelleen hyvin hankala ees käsittää. Vaikka tämä kaiffari täällä pötsissä harjotteleeki säännöllisesti ninjapotkuja, hikkaa ja pyrkii tekemään meikäläisen elämästä tässä vaiheessa jo meleko tukalaa. Tietysti toista rakastaa valamiiksi jo aivan suunnattomasti, eikä millään malttaisi oottaa ensitapaamista, mutta samaan aikaan sitä myös luonnollisesti miettii, että mitähän tästä tulee ja olikohan tämä nyt ihan viisas idea. :D 

Toki mää luulen, että pärjätään ihan hyvin, mutta väistämättähän tämmöne hyppy tuntemattomaan mietityttää ihimistä. 

Vaikka toistaiseksi isoin ongelma meikäläisellä on ollut sopeutua siihen ajatukseen, että tänä kesänä ei tuu Tuntsan reissua. Minäkään en ole niin hullu, että lähtisin tämän pötsin kanssa satojen kilometrien päähän erämaahan, missä puhelin ei kuulu. Ei sillä, että tässä vaiheessa nukkuminen teltassa tai eräjormailu muutenkaan olon puolesta kauhiasti kiinnostaisi, mutta ei sille mitään voi, että kaihoan keskelle ei-mitään, se on vaan niin sisäänrakennettua meikäläiseen. No, jospa päästäisiin käymään vaikka ongella tässä jossaki vähän lähempänä.

Muuten en oikiastaan jaksa asioista hirviästi ressata tai miettiä niitä etukäteen, ko faktahan on se, ettei sitä voi ennalta tietää, mitä tuleman pitää. Uskon, että hyvin pitkälle asiat menee omalla painollaan ja turha suunnitella hirviästi etukäteen mitään. Tai oottaa mitään, niin voi sitten yllättyä positiivisesti. :D 

Mutta kuten sanoinkin jo, tämä aika on tosiaan menny aivan mahottoman nopiaa. Tai no, siinä vaiheessa ko pahoinvointi oli seurana sen kuukauen, sillon tuntui että aika ei kulu mitenkään päin ja oli se superväsyneenä töitten tekeminenkin aika tuskasaa. Mutta nyt ko kattoo taaksepäin niin alakuvuosi on pyörähtänyt suorastaan supervauhilla menemään. Toki tätä pötsiäkään ei juuri ollu ennen maaliskuun alakua, eikä se nytkään mikään ihan jäätävä ole, että net tukalat päivät on toki vasta eessäpäin. Mutta positiivista on toki se, että enää ei tartte tehä niitä töitä. Voi siis ottaa kesken päivän tarvittaessa päikkärit (kuten tänään) ja venyä aamulla sängyssä niin pitkään ko siltä tuntuu.

Että joo, ihan poikaa ko saa olla nyt kaikessa rauhassa kotona. Tai rauhassa ja rauhassa, mutta sanotaanko, että keskittyä kaikkeen tällä hetkellä oleelliseen hommaan kotona. Samalla voi kerätä voimia kaikkeen tulossa olevaan uuteen ja ihimeelliseen.

Elämä on ihimeellistä. Yhtä ihimeellistä ko lumisaje kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja vähän sen ylikin.